Sisäänpääsy ei ollut helppoa

 

(Tällä tekstillä on asiayhteys kahteen muuhun tekstiini: "Äiti" ja "Elämän varsitellä". Laitan tekstin kuitenkin blogiini, koska maailma on muuttunut runsaan 60 vuoden aikana paljon. En ole oppinut sopeutumaan kaikkiin muutoksiin vaikka olen ollut tietyllä tavalla etuoikeutettu ikäisteni kanssa. Minusta tuntuu, että nykypolvi ei enää ajattele asioita ollenkaan samoilla kriteereillä ja perusteilla kuin minun aikalaiseni ajattelivat. He mittaavat saavutuksiaan muilla mittatikuilla. Yksi mittayksikkö on raha.)

 

Jostain syystä äitini oli ottanut minut silmätikuksi valitessaan menestyjiä 8-lapsisesta perheestä koulutielle. Alajärven keskikoulu oli jo toiminut muutaman vuoden, kun minulle ehdotettiin lähtöä keskikoulun pääsytutkintoon. Vanhin veljeni Lauri oli päättämässä omaa osuuttaan samana keväänä äidin prässätessä minulle housuja kuntoon. Kravatti oli sivistyneen ihmisen merkki, ilmoitti äiti ja käski laittaa semmoisen kaulaan.

Sitten matkaan. En muista tarkalleen, veikö äiti minut pappilan renkituvan pihaan saakka vai osasinko minä itse paikalle. Joka tapauksessa meidät ohjattiin yhteen huoneeseen ja pääsykoe aloitettiin. Luulen, että koe oli laadultaan inspiroitu ja soviteltu Alajärven aloittavan keskikoulun tarpeisiin.

Mutta helppo se ei ollut. Kaikkien oli pantava parastaan saadakseen opiskelupaikan. Tai ainakin minusta tuntui, että taistelin koko ajan tietämykseni äärirajoilla.

Koe pidettiin kaikista keskeisistä aineista, mukana oli äidinkieli, matematiikka, maantieto, uskonto ja olikohan vielä historiakin. Omalta osaltani muistan menestyneeni erityisen hyvin maantiedossa, josta pidettiin poikkeuksellisesti suullinen tentti. Ankarantuntuinen tantta, jonka nimi oli Aune Liuha, laittoi nimettömän kartan esille, osoitti siitä saaria, jokia ja kaupunkeja sekä monia muita asioita, jotka viivyttelemättä piti hänelle sanoa.

Minulta hän kysyi Pohjois-Amerikan kartasta asioita. Tunsin suurta mielihyvää hänen ryhtyessä kyselemään. Olin täysin varma, että kykenin vastaamaan hänen jokaiseen esittämäänsä kysymykseen. Niin myös tapahtui. Vastaukseni tulivat varmasti ja nopeasti. Aikansa kyseltyään hän otti kynän ja merkitsi jotain paperiinsa ja ilmoitti, että näiltä osin asia oli selvä.

En tiedä miten menestyin muissa aineissa. Sen muistan, että esitetyt laskutehtävät olivat pääasiassa jakolaskuja ja olivat melko vaikeita. Matematiikasta tulikin kielien ohella keskikoulun ajan painajainen. Selvitin luokka luokan jälkeen ehdoilla, mutta selvitin kuitenkin.

Yhtäkaikki niin vain kävi, että Heikki Ilmari Koskela ja runsaat kaksikymmentä muuta isänmaan toivoa hyväksyttiin Alajärven keskikoulun TOISELLE luokalle opiskelemaan tulevana syksynä 1949.

Näin jälkikäteen ajatellen silloin eletty aika oli pioneeriaikaa kaikilla tavoilla. Kouluun valitut edustivat tietyllä tavalla aivan uutta sukupolvea alajärveläisessä kulttuuripolitiikassa. Ei ollut olemassa vielä kovin suurta ”lukeneistoa”, joka olisi ollut luomassa perinteitä ja tasoittamassa tietä. Oli toki korkeasti oppineita, mutta he edustivat eräänlaista hyvin harvinaista ihmislajia maalaisympäristössä.

Jo muutaman vuoden toiminut keskikoulu oli jotain sellaista, joka tulisi mullistamaan monia asioita. Ja niinhän se onkin tehnyt.

Koulu aloitettiin siis vanhassa pappilassa, tarkemmin ottaen pappilan renkituvassa, josta samana syksynä siirryttiin uuteen koulurakennukseen silloisen urheilukentän, nykyisen pesäpallokentän viereen.

Pappilan aika oli aikaa, joka palautuu huomattavasti herkemmin mieleen kuin varsinainen kouluaika uudessa koulussa. Ehkäpä taustatekijänä olivat ne uudet kokemukset, jotka ylimalkaan koettiin pappilan pihapiirissä ja se tunne, että oltiin semmoisessa paikassa, joka ei ole normaalisti kaikkien ulottuvilla. Vai oliko se sittenkin vain kirkollinen ja papillinen henki, joka huokui ympäröivistä rakennuksista.

Pihapiiri oli todellisuudessa nykyajan koulun pihaksi kuin paratiisi. Siellä kasvoi kauniita koivuja ja lehtikuusia. Osaa pihasta ympäröi kaunis, jo hieman lahonnut puutarha-aita. Kuka lie pappilan rengeistä sen joskus maalannut punaiseksi. Vielä oli väri havaittavissa.

Itse pappilan päärakennus oli asuttuna. Siellä asui ainakin Armas Männistö, joka toimi liikunnan, musiikin ja kuvaamataidon opettajana, ja rovasti ja kirkkoherra Joonas Laurila, kumpikin perheineen.

Renkituvan portailta katsoen oikealla oli tarpeellisia aittarakennuksia ja muita tiloja. Vastapäätä renkitupaa, pihan vastakkaisella puolella, oli pappilan muut ulkorakennukset kuten navetta, heinäsuojat, talli ja puuliiteri. Puuliiteri oli kuitenkin erillään muista rakennuksista ja tuli olemaan meidän poikien yhteinen ruokala pienen aikaa. Muistan, kuinka me kiipesimme puupinojen päälle ja söimme suurella antaumuksella kotoa mukaan laitettuja eväitä. Tuuli kävi vinkkana seinähirsien rakosista. Eihän se puuliiteri ollut heinälatoa kummempi. Jotenkin silloinen olotila oli kuitenkin hyvin tilanteeseen sopiva. En muista kenenkään moittineen silloisia olosuhteita tai jos moitti, niin minä ainakin olen unohtanut. Sellaista on elämä.

Minulle tämä opiskeluni aloituspaikka on kuitenkin erityisen nostalginen asia. Olen nyt saapumassa eläkeikään ja olen toiminut opettajana suurimman osan aktiivista työaikaani. Nyt lopetan työrupeamaani opetusalalla samassa paikassa, jossa joskus aloitin oman opiskeluni. Minusta siinä on jotain kaunista. (kirjoitettu ennen eläkkeelle siirtymistä 1996 oman silloisen keskikoululuokan julkaisuun).