Ensimmäinen kalani

 

 

Kauan sitten jouduin ensimmäisen kerran lievän petoksen uhriksi. En muista milloin se tapahtui mutta sen arvelen tapahtuneen silloin, kun minua voitiin pitää vielä aivan ymmärtämättömänä penskana.

Muistan itse asian eli petoksen tapahtuman. Kaikki muu tietoisuuteni perustuu tapahtumaa edeltäviin ja sen jälkeisiin ajanjaksoihin, joihin nyt koetan sitoa pääasian.

Oli kaunis kesäpäivä joskus sodan aikana, jolloin ei voinut nähdä maailman menoa kovin julmana ajanjaksona. Asiain todellinen tila paljastui vasta  myöhemmin. Isommat pojat olivat puuhaamassa matkaa lähimmän joen rantaan tarkoituksena onkia ajan kuluksi. Tajusin heti kohta, että minun tulee päästä mukaan tälle reissulle. Aluksi minua katsottiin väheksyen: tuollainen räkänokkako mukaan? Sehän on vain haittona koko matkan ajan. Jatkuva mankuminen ja vakaat lupaukset, etten tulisi ikipäivinä olemaan minkäänlaisena haittana tuotti tuloksen.

 Minut hyväksyttiin joukon jatkoksi. Sain jopa oman ongenkin. Lähdön hetkellä äiti yritti panna tenän minun lähdölleni mutta luopui sitten, kun lupasin olla hukkumatta jokeen.

Saavuimme suvannon rantaan – paikkaan, jota jostain syystä kutsuttiin Karjankujan koskeksi. Sen kosken yläpuolella oli hitaasti lipuva suvanto, jossa saattaisi olla hyviä kalapaikkoja. Niin ainakin pojat sanoivat.

En muista, miten se onkiminen alkoi mutta luulen jonkun isommista pojista laittaneen onkeni koukkuun madon, jota kalan pitäisi näykkiä. Jos hyvin sattuisi se kala voisi tarttua jopa koukkuunkin.

Sain joten ujutettua parimetrisen vavan päässä roikkuvan siiman kohoineen veteen ja jäin jännittyneenä tuijottamaan kohoa, joka kellui liikkumattomana lumpeenlehtien välissä. Jännitys vaivasi sen verran, että minun piti pikkuhiljaa miettiä kuinka minä voisin päästä vähän kauemmaksi pensaan taakse lirittämään rakkoni tyhjäksi. Sanoin ykskantaan yhdelle pojista, että minun pitäisi päästä pissalle. Hän kehotti vain laskemaan vavan rannalle ja menemään sitten suorittamaan kevennys.

Niin myös tein eikä se tapahtunut ensinkään liian aikaisin. Lirittelin aikani ja annoin nappulan kadota sinne mistä sen olin löytänytkin. Samalla joku pojista ilmoitti minun onkeeni viitaten, että nyt koho taisi vähän liikahtaa. Syöksyin vapaan kiinni ja riuhtaisin siiman vedestä. Hämmästykseni oli suuri kuin havaitsin koukussa vaaksan mittaisen kalan. Otin siimasta kiinni ja nostin saaliini nähtäväksi ja kiljaisin; ”Minä sain kalan!”

Olin saanut elämäni ensimmäisen kalan. Vanhemmat pojat katsoivat eleitäni ja vilpitöntä iloani myötätuntoisesti. Olin valmis heti palaamaan kotiin. Siihen ei kuitenkaan suostuttu. Jouduin odottamaan kiduttavan pitkän ajan kunnes taapersin joukon mukana kotiin.

Ensimmäisen kalani tuottama ilo on vuosien varrella jonkin verran laimennut, kun olen ajoittain palautellut mieleeni tuota kesäistä onkireissuani. Olen tullut ajan myötä hätkähdyttävään tulokseen. Sillä aikaa, kun olin lepikon reunassa pissimässä, ovat vanhemmat pojat pelkästä hyväntahtoisuudesta minun ensimmäistä onkireissuani kohtaan laittaneet koukkuun jo valmiiksi ongitun kalan. Olen päätynyt tuohon lopputulokseen muutamien tapahtumien perusteella.

En ole heille yhtään vihainen kahdesta syystä. Ensinnäkin oletukseni saattaa olla väärä ja toiseksi olen nauttinut tuosta muistosta vuosikymmenien ajan.

Uni

 

Minä näen samankaltaisen unen kerran tai kaksi kertaa vuodessa. Se ei ole pelottava vaan uteliaisuuttani herättävä uni. Sen alkaessa tiedän osapuilleen miten se kulkee ja miten se päättyy.

Kuljen joka kerta kauan tuntemaani metsäpolkua. Se alkaa jostain ja päättyy johonkin. Aina astellessani polkua pitkin minut valtaa pakonomainen tarve kulkea se loppuun saakka. Tunnelma ei ole painostava mutta minut valtaa jonkinlainen ennakkoaavistus jostain, jota en kykene päättelemään. Minun on siis kuljettava polku loppuun saakka kunnes olen taivaltanut polun toiseen päähän ja tunnen olevani perillä. Usein polun varrelta tunnistan joitakin asioita, jotka olen mielestäni kokenut valveilla ollessani siis todellisessa olotilassa. Ne voivat olla rakennuksia, jopa ihmisiä.

Matkan aikana koen kumminkin tietynlaista uhkaa mutta en tiedä kuitenkaan mikä minua uhkaisi. En kuitenkaan pelkää vaan tiedän kulkevani koko matkan perille saakka.

Viime yönä näkemäni uni poikkesi jonkin verran aiemmin näkemistäni. Olin jälleen taivaltamassa jo tutuksi käynyttä polkua kun tapasin matkan varrella kaukana metsässä polulta sivussa kulkevan karhun joka johdatteli kahta poikastaan. Ohitseni pyörällä ajanut poika oli kääntynyt kulkemaan karhuemoa kohti ja tarkkaili karhuperhettä. Kävelin kuitenkin eteenpäin kunnes vastaani tuli yksinäinen karhu, joka nousi takajaloilleen ja kohotti käpälänsä ylös ja katsoi minua. Minä en pelännyt tapahtumaa vaan nostin minäkin käteni korkealle ja painoin ne karhun käpäliä vastaan käänsin karhun sivuun pelkillä käsieni liikkeellä. Sitten tunsin olevani jälleen polun päässä.

Päästyäni polun päähän herään unestani.

Viimeinen attentaatti Hitleriä vastaan

 

 

 

Hitler eli sodan puhjettua koko sodan ajan ikään kuin laina-ajalla. Oli odotettavissa uusia attentaattiyrityksiä häntä vastaan. Hän oli kuitenkin suojautunut hyvin ulkoisia uhkia varten ja hänen lähelleen oli hyvin vaikea päästä.

Ratkaiseva ja lopullinen käänne Hitlerin kannalta huonompaan suuntaa alkoi Stalingradin taistelun päätyttyä. Saksan armeija oli kärsinyt hirmuisen tappion ja sotamarsalkaksi ylennetty Paulus oli antautunut venäläisille 2.4.1943. Hitler ei tahtonut millään uskoa, että Pauluksen 6. armeija oli kokonaisuudessaan antautunut venäläisille. Hitlerin ote alkoi kirvota.

Heinäkuun 20. päivänä 1944 Hitleriä vastaan tehtiin viimeinen attentaatti, joka kuitenkin epäonnistui. Mainittuna päivänä pidettiin yksi monista tilanneselostuksista parakissa. Paikalla olivat Hitlerin lisäksi Jodl, Korten Heusinger, Warlimont, Fegelein, Scherff, Bodenschatz, Voss, Brandt, Schmindt, Günsche, Ptkamer, Borgman, Below ja muutama avustaja.

Tilanneselostuksen aikana saliin saapui Keitel mukanaan mm. eversti von Stauffenberg. Hän ei enää palvellut rintamaoloissa, koska oli haavoittunut varsi vaikeasti Rommelin joukoissa palvellessaan. Hänellä oli mukanaan salkku, jonne oli sijoitettu aikapommi. Heusingerin esityksen aikana Hitler oli tarkkaavaisena seurannut kartalta tilanneselostusta. Stauffenberg laski salkkunsa karttapöydän alle lähelle Hitleriä.

Stauffenberg poistui salista ilmoittaen soittavansa puhelun toisesta huoneesta. Pommi räjähti suljetussa tilassa aiheuttaen suurta vahinkoa. Mutta hieman ennen räjähdystä Hitler oli siirtynyt hieman kauemmaksi räjähdyspisteestä. Hänen onnekseen pommi räjähti tukevan pöydänjalan vieressä ja paine kohdistui hänestä poispäin. Räjähdyksessä kuolivat seuraavat henkilöt: Schmindt, Korten, Brandt ja Berger menehtyivät vammoihinsa.

Pian saatiin selville pommin asettaja. Kun Hitler sai tietää nimen hän sanoi: ”Stauffenberg on iskun tekijä! Pidättäkää hänet heti!” Stauffenberg luuli tehtävässään onnistuneensa ja kiirehti kertomaan, että Hitler oli kuollut. Nopeasti levitettiin salajuonessa mukana olleitten välityksellä tietoa kuolemasta. Pian kuitenkin kaikkiin sotilaspiireihin levitettiin tieto, että hän oli elossa.

Hyvin pian saatiin salaliittoon osallistuneet vangittua ja heidät siirrettiin Berlin-Moabitin vankilaan. Heidät kaikki tuomittiin kuolemaan hirttämällä. Heidät hirtettiin vankilan kellarissa. Lisäksi teloitettiin ampumalla Gestapon toimesta ilman oikeudenkäyntiä. Teloitukset kohdistuivat salaliiton ulkopuolellakin oleviin, koska olivat lietsoneet tappoimielialaa.

Myös sotamarsalkka Rommel oli epäilyjen kohteena ja hänen arveltiin syyllistyneen myös tappiomielialan levittämiseen. Hitler antoi käskyn myös hänen surmaamiseksi. Hänet piti tappaa salaisesti hänen suuren suosionsa takia. Kenraali Krebs sai tämän tehtävän. Hän saikin Rommelin käyttämään kaliumsyanidia ja kuoleman syyksi esitettiin auto-onnettomuudessa saatuja vammoja. Hän oli näet toipumassa auto-onnettomuudesta Würtzburgissa tuohon aikaan.

Hitlerin aika oli kuitenkin lopussa. Saksan armeija oli lyöty. Ennen antautumista hän ampui itsensä ja Eva Braunin, josta oli tullut vähän aikaisemmin virallinen puoliso. Göbbels tapatti kaikki lapsensa ja teki sitten vaimonsa kanssa itsemurhan. Kauhistuttava maailmansota päättyi Saksan osalta 8.5.1945 kun se antautui ehdoitta.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sairaan luona käynti

 

 

Jonatan Johanssonin päiväkirjasta

 

Johansson teki usein sairaskäyntejä eri puolille pitäjää, joskus jopa Vimpeliin, Soiniin ja Lehtimäelle. Matkat olivat varmasti rasittavia tuohon aikaan, kun kyyti oli sattumanvaraista. Oli lähdettävä joko omalla hevosella tai hakijan hevosella. Koska matkat olivat pitkiä, kirkkoherra oli monesti haluton lähtemään omalla hevosellaan matkaan. Hän penäsi usein hakijan hevosta matkaa varten. Ei heilläkään ollut haluja käyttää omaa hevosta. Kaiketi he useimmin olettivat, että kirkkoherran velvollisuuksiin kuului oman hevosen käyttö. Seuraavana on kuvaus eräästä matkasta, jonka Jonatan Johansson teki syksyllä 1892:

”Matti Latvala tuli pyytämään Isolle-Joelle, jossa oli 2 sairasta. Hevosta ei hänellä ollut. En aikonut lähteä omalla, kun oli ruununtorppari enkä luullut köyhäksi ettei voisi hevosta toimittaa. Hevosillani ajettiin myös santaa silloin maantielle, etten olisi mitenkään kerinnyt. Omatuntoni tähden kuitenkin lähdin.

Ensin ajoin Björkbackaan noin 15 kilometriä. Sinne jätin pikkukärryni ja lainasin sontalavat. Matti ajoi etupuolella, minä koetin olla takapuolella, mutta tie oli hirveä – kiviä, kantoja ja rapaa akselia myöten  - joen yli mentiin , jossa ei ollut siltaa – ajettiin kahlaamalla yli. En tahtonut mitenkään pysyä. Usein viskattiin pyörän päälle, tultiin vihdoin perille ja hevonen sidottiin yhteen hoijakkaan. Kun puhelin sairaan kanssa, kuului hirveä jyrinä niin kuin ukkosen. Juoksi ulos ja näin hevosen menevän niin paljon kuin pääsi yli joen sillan metsään päin. Hoijakka oli pikku palasina, sontalava oli irti ja pyörät tiellä.

Siellä elättivaris, joka oli istunut rääkkyen hevosen selkään ja sitten mentiin. Töin tuskin pääsin hevosella kotia. Se vapisi joka paikasta ja oli sisältä kaikki rikki ja rauskana. Pidin sitä muutaman viikon tallissa ja sitten se ammuttiin.”

Tämä lienee ollut hankalin sairaan luona käynti ja tuli kalliiksi Johanssonille. Hän rupesikin pitämään kirjaa sairaan luona käynneistä ja merkitsi muistiin, kenen hevosella käynti oli tehty. Olennaista  tässä on kuitenkin se, että Johansson lähti matkaan (”omantuntonsa tähden”), jonka tiesi varsin vaivalloiseksi. Toinen seikka, joka on hyvä panna merkille; häntä tultiin pyytämään sairaan luo pitkien matkojen takaa. Se oli senaikaista sielunhoitoa, jota ei tänä päivänä enää harjoiteta.

 

Antti Isotalo - puukkojunkkari ja saarnamies

Alajärveläinen puukkojunkkari Antti Isotalo oli myös saarnamies

 

Tarinat puukkojunkkareista on totuttu sijoittamaan Etelä-Pohjanmaalla pääasiassa Härmän alueelle ja sen ympäristöön, alueelle missä heidän toimintansakin oli vilkkainta. Mutta ikään kuin malliksi oli myös Alajärvellä tuohon aikaan oma häijynsä. Hän oli nimeltään Antti Isotalo.

Vaikka nimi onkin sama kuin kaimallaan Antilla, on kysymyksessä eri Antti. Hänen tunnetumpi kaimansa oli Heikinpoika ja Alajärven Antti oli Matinpoika.

Antti Matinpoika Isotalo syntyi siis Alajärvellä 5.3.1824 Matti Isotalon toisesta avioliitosta Liisa Matintytär Häggin kanssa. Kumpikin hänen vanhemmistaan meni leskenä naimisiin. Matti oli puolestaan syntyisin Juutlaukkonen, mutta muutti asumaan Isotaloon perheineen ja kuoli jostain syystä Korpilahdella 1831.

Antti varttui kotonaan vuoteen 1841 ja muutti sitten Vimpeliin. Hän meni naimisiin Maria Lakasen kanssa, joka kuitenkin kuoli neljä vuotta avioliiton solmimisen jälkeen 1852. Toinenkin aviopuoliso löytyi Vimpelistä, hänen nimensä oli Susanna Aabrahamintytär Lypsinmaa. Tämä avioliitto kuitenkin päättyi 1861 avioeroon, kun Antti joutui linnaan. Vielä ehti Antti Isotalo mennä kaksi kertaa naimisiin jälkeenpäin.

 

Suurikokoinen pelkäämätön mies

 

Mikä oli miehiään Antti Matinpoika Isotalo? Hän oli talollisen poika, suurikokoinen ja pelkäämätön mies, joka ehti olla elämässään monessa ammatissa. Hän oli rakennusmiehenä, tinurina, maalarina, sahurina ja lopuksi vielä saarnamiehenä.

Antti sai tuomion taposta ja joutui Käkisalmen vankilaan 1855 ja pääsi sieltä ehdolliseen vapauteen 1862. Hänen vaimonsa Susanna ei kestänyt vankilatuomiota vaan otti eron 1861. Läheltä piti, ettei Antti joutunut alkuperäisen syytteen eli ryöstömurhan vuoksi Siperiaan, mutta Venäjällä vaihtui 1855 tsaari. Valtaistuimelle nousi Aleksanteri II, joka tavan mukaan armahti mm. Anttia, joka sai vain linnatuomion.

Päästyään vapaaksi hänessä alkoi tapahtua muutoksia, jotka viittasivat uskonnolliseen ajatteluun. Hän sai Alahärmän kappalaiselta A.V. Ingmannilta Lutherin huonepostillan, jota hän alkoi tutkia aktiivisesti.

Tuohon aikaan Pohjanmaalle alkoi tulla viestejä Tornionjoen alueella syntyneestä herätysliikkeestä, jota kansan keskuudessa kutsuttiin "villiuskoksi" ja jossa annettiin ihmisille syntejä anteeksi.

Heränneellä tunnolla oleva Antti Isotalo lähti kohti Pohjolaa. Hän muisti, että hänellä oli kaukaisia sukulaisia Kittilässä ja Kolarissa. Isotalo uskoi olevansa oikealla opin tiellä ja ajatteli mielessään, että jos hänen käsityksensä vanhurskauttamisesta hylätään, niin hän sanoo: "Hyvästi Pohjolan väärä oppi!"

Simossa hän tapasikin tunnetun saarnamiehen Niiles Rappin, jonka kanssa hän kävi keskusteluja. Niiles antoikin tunnustusta Antissa tapahtuneelle kehitykselle, mutta totesi kuitenkin: "Anteeksi saaminen sinulta vielä puuttuu."

Vaikka Antti lähti osittain Pohjolaan senkin vuoksi, ettei häntä tunnistettaisi murhamieheksi, niin silti Kittilän nimismies August Gotthard Boucht oli varautunut Isotalon tuloon. Bouchtilla oli vielä muistissa häijyjen pahat teot Kemijokivarrella. Epäilevä nimismies kävi tapaamassa Anttia, joka majaili Erkki Välitalon luona Alakittilässä. Talon isäntä kertoi, että Antti Isotalo oli nyt armahdettu syntinen ja vapautettu. Isotalo esitti vielä laillisen matkapassin ja nimismies jätti hänet sitten rauhaan. Isotalo jäikin Välitaloon rengiksi.

Palattuaan takaisin Etelä-Pohjanmaalle hän aloitti saarnatoiminnan, joka laajeni myös Satakuntaan. Hän ei kuitenkaan saanut varauksetonta hyväksymistä vieläkään Pohjanmaalla ja palasikin Kittilään 1874 uudelleen, toimi jonkin aikaa sekalaisissa töissä ja palasi takaisin kotipaikalleen Vmpeliin.

Vuonna 1876 hän oli taas puhujamatkalla Teuvalla Krookan talossa, kun nimismies Kekoni antoi määräyksen hänen pidättämiseksi. Talon isäntä Antti Suksi esti kuitenkin sillä kertaa pidättämisen, mutta seuraavana yönä kunnallislautakunnan esimies, kaksi lautamiestä ja vanginkuljettaja sekä eräät mukana olleet tunkeutuivat väkisin Suksen talon kammariin lasin kautta ja vangitsivat Antin. Hänet vietiin toiseen taloon, missä hänet ripustettiin käsistä orteen roikkumaan ja vangitsijat aloittivat ryypiskelyn kamarissa. Vasta sivullisten puuttuminen sai aikaan sen, että vangitsijat joutuivat vapauttamaan Antin tukalasta tilanteesta.

Sen verran Anttia otti "vanhaan", että hän lähti käymään kuvernöörin luona Vaasassa ja teki valituksen kohtelusta. Valituksen seurauksena Kekoni joutui pyytämään anteeksi menettelyään. Isotalo tyytyi anteeksipyyntöön.

Vuoden 1876 aikana Antti Isotalo muutti asumaan Vähäkyröön, mistä hän teki saarnamatkoja ympäristöön. Hänen puhetyylinsä oli hiomatonta ja karskia eikä sen sisältökään aina miellyttänyt kirkollisia piirejä. Niinpä hän joutui 1877 saarnojensa takia Jurvan kirkkoneuvoston eteen. Tuossa tilaisuudessa hän sai voimakkaita liikutuksia ja raati vaikeni hänen edessään.

Toisen kerran hän joutui saarnoistaan vastaamaan Turun tuomiokapituliin, jossa tivattiin häneltä, kuinka hän oli tullut uskoon.                                                                                                                         

                                               

Elämä jatkui Porissa

 

Antti Isotalo solmi neljännen avioliiton 1879 Anna Sofia Gråbackan kanssa Ahlaisista ja muutti 1887 Porin maaseurakuntaan, missä asui vain vähän aikaa. Tuolta ajalta on peräisin eräs tapaus, joka tulkoon kerrottua: Isotalo oli pitämässä seuroja Luodon pitäjässä, kun seuratupaan tuli suuri joukko miehiä, jotka olivat hinaamassa tukkeja läheiselle sahalle. Miehet pilkkasivat Anttia, jolloin hän totesi: "Kuulkaa te Riispyyn huligaanit, kunnioittakaa Jumalan sanaa ja istukaa rauhassa. Muuten joudutte tekemisiin Isontalon Antin nyrkkien kanssa. Jos ei teillä ole ihmisten tapoja, menkää pihalle."

Seuraavana vuonna hän muutti Porin kaupunkiin ja teki edelleen sekalaisia töitä kesäisin ja talvella kävi saarnamatkoilla. Hän asui lopun elämäänsä Porin Rauhanyhdistyksen rukoushuoneella ja teki vielä 81-vuotiaana saarnamatkoja käyden mm. Hangossa ja Pietarsaaressa. Vuonna 1906 hän kuoli. Hänen neljäs vaimonsa Anna Sofia kuoli vuonna 1955 Porin lähellä.

Onni Kankaan tarina

Lokakuussa 1858 muutti Kalle Kustaa Hermanninpoika Pohjoismäki Soinista Alajärven seurakuntaan mennäkseen naimisiin Susanna Amanda Jaakontyttären kanssa Turpelan talosta. Avioliitto solmittiin 14.11.1858. Avioliitosta syntyi neljä lasta: Anna Maria, Anna Leena, Liisa ja Kusti. Tyttäret kuolivat lapsina ja vain Kusti jäi eloon. Susanna Amanda kuoli pian neljännen lapsen syntymän jälkeen ja Kalle Kustaa meni uusiin naimisiin Loviisa Jussintytät Turpelan kanssa. Loviisa oli sukua Kallen edelliseen vaimoon. Tästä avioliitosta syntyi lisää lapsia kolme: Juha-Erkki, Hilda Ja Hanna, joka oli mummuni.

Mutta palataanpa vanhimpaan poikaan eli Kustiin. Aikanaan Kusti varttui mieheksi, niin kookkaaksi, että häntä alettiin kutsua Isoksi Kustiksi. Hän meni naimisiin ja sai useita lapsia. Hän osti tilan Räppäkin puron varrelta. Tilan nimeksi tuli Isokangas. Tilaa siis asui siitä eteenpäin Kusti Isokangas eikä Turpela. Kaksi Kustin pojista lähti Amerikkaan kuten siihen aikaan oli tapana. Pojat olivat Augusti ja Fiilus, kumpikin poikamiehiä. Fiilus katosi Amerikassa eikä hänestä ole koskaan saatu tietoja. Aukusti, komea vaalea nuorukainen, meni kohta naimisiin Ida Pöytäkankaan kanssa. Ida oli kotoisin Lehtimäeltä.

Tästä avioliitosta syntyi yksi lapsi, joka sai kasteessa nimeksi Onni. Sukunimikin lyhennettiin amerikkalaiseen tapaan Isokankaasta Kankaaksi, Siis Onni Kangas.

Näin olemme päässeet yhdessä hujauksessa vuodesta 1860 nykypäivään saakka. Välillä on paljon tapahtumia ja asioita Kalle Kustaa Hermanninpojan ja nykyajan välissä. Ennen kaikkea ajanjaksoon mahtuu suuri joukko koskenvartelaisia sukuja ja Turpelan talon historiaa. Tällä kertaa me sivuutamme tämän jakson ja palaamme Onni Kankaaseen.

Onni syntyi siis Amerikassa ja teki elämäntyönsä siellä, oppi luonnollisesti maan kielen mutta ei unohtanut suomen kieltä. Eläkkeelle päästyään hän päätti käydä Suomessa, siinä maassa, missä hänen juurensa olivat. Niinpä hän matkusti kesäkuun lopulla tapaamaan ja etsimään sukulaisiaan.

San tiedon hänen vierailustaan ja kun kuulin, että hänen oikea sukunimensä on Isokangas, menin oitis tapaamaan häntä Levijoelle Kultavuoreen. Helvi Kultavuori on sukua Onnin äitiin.

      Tuota pikaa selvisi sukulaisuussuhteet. Onni oli minulle pikkuserkku. Hän alkoi harvakseltaan kertoilla hieman vajavaisella suomen kielellä elämänsä käännekohdista Amerikassa. Hän asuu Visconsinissa Iron Belt-nimisessä pikkukaupungissa. Pääasiallisen elämäntyönsä hän on tehnyt kaivoksessa ja rakennuksilla.

     Toinen maailmansota vei nuoruusvuosista 4 vuotta Korsikalla. Sodan historiaan perehtynyt muistaa, että myös sieltä kautta liittoutuneet siirtyivät Italiaan ja muodostivat aikanaan sinne rintaman. Sotapalvelus toi tullessaan erilaisia seikkailuja ja kersantin arvon.

     Sodan jälkeen Onni siirtyi rakennusalalle. Taidokkaalle kirvesmiehelle tarjoutui hyviä työmaita. Hän värväytyi mm. Grönlantiin useina vuosina rakentamaan tukikohtia. Saadakseen ilmaisen paluun kotiin kirvesmiehen oli tehtävä vähintään 6 kk:n sopimus. Palkka oli hyvä ja Onni ansaitsi hyvin rahaa.

     Oskari Pöytäkangas, joka oli hänen enonsa, pyysi häntä käymään Suomessa ja Onni lupasi niin tehdä. Kului kuitenkin vuosia ja Oskari ehti kuolla, mutta Onni piti lupauksensa ja kävi enonsa haudalla Lehtimäellä.

     Paljon on Onnilla ihmettelyn aihetta Suomessa. Pitää muistaa, että hänen isänsä lähti Amerikkaan nälkää näkevästä Suomesta ja Onnin lapsuusmuistoihin kuuluvat isänsä kertomukset maasta, joka eli köyhyydessä. Nyt Onni sai omin silmin nähdä, että Suomi oli vauras maa. Talot olivat hänen mielestään suuria ja kauniita ja autoja oli runsaasti. Myytti köyhästä maasta oli pois pyyhkäisty. Ihmettelyä herätti myös Suomen kaunis luonto ja puhtaus. Yllätys hänelle oli myös se, että sukulaisia löytyi vielä runsaasti: Evijärvellä isänsä nuorin sisko Sylvi Kultalahti, Paalijärveltä löytyi Pitkäsiä ja Joensuulaisia, Koskenvarrelta Räppäkistä isoisän vanha kotipaikka. Elämyksiä riitti.

Kun hän palaa 22.7. takaisin Amerikkaan, hänellä on paljon muistoja Alajärveltä. Mutta yksi jakso hänen jälkeensä päättyy. Suku ei jatku hänen osaltaan Amerikassa, sillä jälkeläisiä ei ole.

     Tämä on pieni esimerkki sukututkimuksesta. Tarina on tarkoituksella yksinkertaistettu, jotta lukija saa tuntuman siihen, mistä on kysymys. Sukujen tutkiminen elää tänään uutta nousun aikaa. Ihmiset ovat kiinnostuneita suvuistaan. Ennen suvun asiat tunnettiin luontevasti perimätietona. Nyt sellainen tieto on harvinaisuus ja tutkimus jää usein elottomaksi nimilistaksi. Olisikin toivottavaa, että vielä elossa olevat vanhemmat Koskenvarren asukkaat merkitsisivät muistiin tapahtumia, nimiä ja vuosilukuja. Niitä tietoja tarvitsee aktiivinen kylä- tai sukututkija tulevaisuudessa.