Johannes Koskela - vainottu ajattelija?

(Johannes Koskelan elämänkaarta on sivuttu blogissani otsikolla: "Kummallisia ihmisiä Alajärvellä". Siinä on näkemys hänestä rovasti Jonatan Johanssonin päiväkirjan mukaan.)

 

”Minun mielestäni olisi viisas keino kaikenkin ristiriitaisuuden välttämiseksi se, että koetettaisiin päästä vastapuolten ymmärtämiseen, tai ainakin koetettava osoittaa vastapuolelle tätä ymmärtämystä.” 

Näin tuskittelee Johannes Koskela yhdessä omakustanteisessa vihkosessaan vuodelta 1919. Hän ilmaisee samassa kirjoituksessa pahoittelunsa sen vuoksi, että ei ole saanut vakavaa keskusteluyhteyttä ihmisiin, joiden kautta hän olisi voinut vaikuttaa senaikaisessa politiikassa. Häntä ei yksinkertaisesti pidetty ”selväpäisenä” ihmisenä, kuten myöhemmin käy ilmi muutamien aikalaisten käsityksistä.

Mutta hänen ajatuksensa ja käsitysmaailmansa tulee asettaa silloisen ajankohdan edellyttämiin raameihin. Kun tarkastelee hänen ajatuksiaan silloista poliittista myllerrystä vastaan, alkaa hänen ajatuksensa saada selkeyttä.

Kuka oli Johannes Koskela? Hän syntyi Alajärven Koskenvarren kylässä 1869 Matti Sikkilän toisesta avioliitosta. Matti oli siirtynyt asumaan Koskenvarrelle Koskelan talon torppariksi ja räätäliksi. Vanhan tavan mukaan usein omaksuttiin talon nimi myös sukunimeksi. Niin myös Matti teki.

Matin toisesta avioliitosta syntyi neljä poikaa, vanhin heistä oli Johannes. Aikanaan muut veljet siirtyivät Amerikkaan, vaikkakin sukua on jäänyt asumaan Koskenvarrelle. Johannes avioitui silloin ilmeisesti Koskenvarrella asuneen Alina Niemen kanssa ja he muuttivat kohta asumaan Peräseinäjoelle.

 

Muutto pois Alajärveltä tuo vaikeuksia. 

Melko varmaa on, että Johannes aloitti kotikylässään yhdessä muitten kylän miesten kanssa meijeritoiminnan. Mukana olivat ainakin Aleksi Mäkelä, K.W. Mäkelä ja Jussi Viitasaari sekä Aleksi Latvalan muistiinpanojen perusteella myös Johannes Koskela ja Juho Latvala. Aleksi Latvalan mukaan Johannes möi osuutensa pois ja lähti sitten Peräseinäjoelle ja perusti sinne meijerin. Jos muistiin merkintä on oikea, on Koskenvarren kylämeijeri toiminut oletettua kauemmin, sillä Johannes lähti perheineen lopullisesti Alajärveltä 1899 helmikuussa. Hän omisti meijerin myös Jalasjärvellä sekä Parkanossa, jonne hän muutti Peräseinäjoelta.

Hän meni naimisiin 1895 ja avioliitosta syntyi neljä lasta: Lauri Matias (1895), Arvo Johannes (1897), Onni Nikolai (1900) ja Rauha Maria (1909).

Perhe asui siis Koskelan talon torpassa, joka tunnetaan nimellä Eteläaho. Johannes toimi aluksi kiertävänä kirjakauppiaana ja onkin todennäköistä, että hän on saanut tuossa vaiheessa loputtomalta tuntuvan tietämisen halun eikä hän sitä halua koskaan kyennyt tyydyttämään kokonaan.

Tiedon janon sammuttaminen meni niin pitkälle, että hän matkusti vuonna 1891 kesällä Helsinkiin hakemaan työtä, jonka ohella ”voisin käyttää oppinutta ja sivistynyttä Helsinkiä väsymättömän tiedonhaluni tyydyttämiseksi”. Hän tuli kuitenkin muutaman turhan etsinnän jälkeen takaisin ja kertoi olevansa näkemäänsä pettynyt.

Silloinen Alajärven kirkkoherra Jonatan Johansson kertoo päiväkirjassaan: ”…Juha oli kummallinen ilmiö. Hän sanoo, että hän on luotu lukumieheksi, että hän on lukenut kaikki kirjat kirjastossa. Hän luulee, ettei maailmassa ole paljon, jota hän ei tiedä. Hän tuli kerran tänne (pappilaan) ja pyysi, että rupeaisin häntä kouluttamaan.” Teksti on kirjoitettu 1893, joten Johannes ei tuolloin vielä ollut naimisissa.

Välillä hän kävi asumassa Peräseinäjoella, mutta palasi vielä uudelleen Alajärvelle runsaaksi kahdeksi vuodeksi ja muutti sitten 1899 pois uudelleen Peräseinäjoelle Luomankylään Ahon taloon, nykyiseen Ruohoniemen taloon. Luomankylän aika oli hänen elämässään hyvin vaikeaa ja hän joutui monella tavalla puolustautumaan vihamielisesti ajattelevaa kansanosaa, lähinnä lukeneistoa, vastaan. Vielä kerran hän kuitenkin palasi kotimökkiinsä hetkeksi asumaan vapaussodan ankeina aikoina. 

Helmikuun manifesti aloittaa piinan 

Nikolai II antoi muutama vuosi valtaantulonsa jälkeen kirjallisen ilmoituksen Suomen kuvernöörille Bobrikoville julistettavaksi Suomessa kenraalikuvernöörin käydessä hänen luonaan helmikuussa 1899. Julistuskirjaa kutsuttiin manifestiksi ja koska se annettiin helmikuussa, se tunnetaan Suomen historiassa Helmikuun manifestina. Sen perusajatuksena oli, että keisari antaa erilaisia säännöksiä, joita tulee noudattaa laadittaessa mm. lakeja, jotka koskisivat myös Suomea. Tämä säädös oli ristiriidassa Suomen perustuslain ja oikeuden kanssa ja aiheutti ankaran kritiikin, joka loppui vasta, kun keisari peruutti vaatimuksensa vuonna 1905 marraskuussa (Marraskuun manifesti). Näin hän palautti Suomeen sen perustuslailliset oikeudet.

Helmikuun manifestin julistaminen sai aikaan Suomessa valtavan operaation, jonka aikana (maaliskuulla) kerättiin yli 500.000 nimeä muutaman päivän aikana. Nimien keruuta oli edeltänyt suuri kansalaiskokous helmikuulla, jolloin valittiin toimikunta nimien keräämistä hoitamaan. Jokaisesta kunnasta tuli valita myös edustaja viemään adressia keisarille aikanaan.

Nyt astuu kuvaan mukaan Johannes Koskela. Hän itse kertoo eräässä julkaisussaan tuon ajankohdan tapahtumasta hyvin lyhyesti: ”Mitä sitte valtiollisiin esiintymisyrityksiini tulee, niin olen, huomatessani  valtiollista vaaraa, johon on oltu käymässä, kokenut poistaa ja torjua sitä, sekä, mikäli mahdollista, estää siihen käymästä. Niinpä vuonna 1899, kun ilmeisesti näin, mihin oli maamme ja kansamme joutumassa, ja kun näytti niin kuin ei olisi tajuttu tätä, en voinut muuta kuin kokea poistaa tuota vaaraa, ja kun en täysin ollut tietoinen, josko siinä onnistuin, kokea viimeiseen asti estää siihen käymästä.”

Edellä lainatun tekstin oli varmaan lukenut myös nimimerkki K.K:stö, joka kirjoitti marraskuun 10.päivän ”Vaasa”-lehteen vuonna 1934 pitkän kirjoituksen Johannes Koskelan elämästä otsikolla ”Sortovuosien mustilta päiviltä.” Hän asettaa Koskelan kuninkaantekijän paikalle, kun mainitsee kirjoituksessaan, että Koskela olisi ollut ratkaiseva henkilö, jonka kautta adressia Pietariin lähtevät olisi kavallettu Bobrikoville ja aina Pietarin hoviin saakka.

Ajatus tuntuu lapselliselta, kun muistaa, että samaan aikaan lähtöseremonioitten yhteydessä kymmenet tuhannet ihmiset ympäri Helsinkiä tiesivät lähtijöitten aikeista. Kaiken lisäksi lähetystö ei ollut varma siitä, tapaako se keisarin Pietarissa vai pitääkö sen matkustaa Nizzaan saakka, jonne keisarin huhuttiin matkustavan noihin aikoihin. Tältä varalta eräs lontoolainen matkatoimisto sai tehtäväksi suunnitella ylimääräisen junamatkan Nizzaan lähetystöä varten. Keisari kuitenkin jäi Pietariin. 

Koskela tapaa Bobrikovin ? 

Käsiini ei ole tullut sellaista aineistoa, jonka perusteella voisi päätellä, että Johannes Koskela olisi tavannut kenraalikuvernöörin. Hänen pojantyttärensä Irmeli Punkka kertoo kuulleensa vanhempiensa kautta, että Peräseinäjoella huhuttiin: ”Johannes on ollut Venäjällä ja tsaarin kanssa halunnut järjestellä Suomen oloja.” Tuohon aikaan tämänlaatuinen huhu oli helppo omaksua totena tai ainakin haluttiin uskoa.

On jälleen helppo päätellä, että Johannes Koskela ei ole päässyt tapaamaan tsaaria tuona levottomana aikana. Aiemmin otettu lainaus hänen teoksestaan kertoo kyllä salaperäisellä tavalla hänen yrityksestään poistaa jokin vaara. Mikähän se on mahtanut olla?

Vuoden 1904 lopulla hän taas kertoo ottaneensa yhteyttä ”maan silloiseen korkeimpaan hallitusmieheen” perustaakseen lehden ja saadakseen siihen mahdollisimman vahvan tuen. Taaskaan ei käy selville, kuka oli tuo korkein hallitusmies. Oliko hän peräti kenraalikuvernööri?

Hän kyllä vakuuttaa kirjoituksessaan, että hänen yhteydenpidostaan täytyy olla merkintä jossain, sillä ”…(kirjeen) vaikutus oli aivan erinomainen, mutta se oli samalla myös liiallinen. Tämä korkein hallitusmies oli nimittäin niin ihastunut kirjelmääni, että oli, niin kuin minulle ilmoitettiin, määrännyt sen julkaistavaksi eräässä julkaisussa…” 

Painostus alkaa 

Vaasa-lehden kirjoituksessa marraskuulta 1934 käy ilmi asioita, joiden todenperäisyyttä on mahdoton kumota tai todistaa myöskään oikeaksi. Sen tähden kirjoitukseen tämän hetken tietojen nojalla voidaan suhtautua vain varauksin. Koska tapahtumat ovat varsin kiinnostavia, koetan referoida tekstiä hieman.

Kirjoituksen mukaan Koskela lähetti kansalaisadressin keruun aikaan kenraalikuvernöörille sähkösanoman, joka kuului näin: ”Tulen heti, tärkeät asiat. Koskela”. Sähkösanoman lähettämisen jälkeen hän matkusti Helsinkiin toimittamaan asioita. Hän kävi Bobrikovin luona ja esitti prokuraattori Soisalo-Soinisen toimiessa tulkkina oman näkemyksensä sen hetken tilanteesta. Koskelan kerrotaan sanoneen: ”Minä puhuin paljon ja kenraalikuvernööri puhui paljon, mutta tulkki ainoastaan muutaman sanan.”

Koskelaa eivät kaikki asianosaiset tunteneet Helsingissä. Sen vuoksi Helsingistä pyydettiin hänestä selvitystä kuvan kera (kuka pyysi ?) Peräseinäjoelta. Samaan aikaan Peräseinäjoella oli talvikäräjät menossa (maaliskuun 10.p) ja paikalla sattui olemaan paikkakunnan aktivisti S.H.Kanto (jonka talossa käräjät olivat), kruununvouti Pettersson, nimismies Liljstrand, asianajaja Taxell ja lautamiehet Luopajärvi ja A.J.Kanto.

He laativat suunnitelman kuvan varastamisesta Koskelan kotoa. Suunnitelma perustui voikaupan tekemiseen talossa. Olihan Johannes Koskela tuolloin usean meijerin omistaja ja liikemies, joka kävi kauppaa voilla mm. Venäjälle. Koskelaa ei ollut kotona, mutta emäntä oli valmis tekemään ison kaupan voista. Aktivistit järjestivät asian niin, että saivat selata talon kuva-albumia ja emännän ollessa hakemassa kynää kaupan kirjoittamiseksi kuva varastettiin. Pian seurue poistui talosta ja voikaupat jäivät silloin tekemättä. Matkalla katkaistiin vielä puhelinlanka, jotta talosta ei pääse kukaan soittamaan. Kuva lähetettiin samana iltana Helsinkiin Jonas Castrenille.

Seuraava vaihe asiassa olikin sitten ajatus saada Koskela pois Peräseinäjoelta. Se onnistuikin myöhemmin, kun käytettiin sellaisia keinoja, jotka eivät ole yleisesti hyvien tapojen mukaisia. 

Juonittelu johtaa tulokseen 

Peräseinäjoen edustajan palattua epäonnistuneelta adressin vientimatkalta Pietariin pidettiin hänen virkatalossa heti kokous, jossa pohdittiin mitä voitaisiin tehdä Koskelan tekemiseksi vaarattomaksi, ”sillä hänestä ei voitaisi olla milloinkaan täysin varmoja. Että tässä osuttiin oikeaan, sitä todistivat parhaiten Koskelan puuhailut sitten koko venäläisvallan ajan ja vieläpä niinkin myöhään vapaussodan jälkeen.” Näin kirjoitti Vaasa-lehti hänen vaarallisuudestaan.

Niinpä alettiin käydä aktivistien omia oikeudenkäyntejä. Edellä mainittu kokous päätti, että hänet on saatava lääkärintarkastukseen ja todettava mielenvikaiseksi ja saatava hoitoon. Tätä tarkoitusta varten laadittiin todistus, jossa koetettiin osoittaa, miten vaarallinen Koskela oikeastaan oli. Todistus oli kovin tarkoitushakuinen ja vähän lapsellinenkin sisällöltään, mutta se johti kuitenkin siihen, että todistus mukana lähdettiin lääninhallitukseen Ingmannin luo, joka ”suhtautui myötätuntoisesti asiaan, lupasipa puolestaan toimia niin, että piirilääkäri saapuisi määrättynä päivänä Peräseinäjoelle Koskelan mielentilaa tutkimaan..”

Vaikein tehtävä aktivisti-ryhmälle oli vielä edessäpäin. Heiltä puuttui ”potilas”. Mutta se aiottiin korjata siten, että lähdettäisiin nimismiehen kanssa hakemaan Koskelaa lääkärintarkastukseen. Mutta saavuttaessa Koskelan taloon se olikin täynnä naapurin isäntiä, jotka istuivat penkeillä seinän vierustoilla kaikessa rauhassa.

Nimismies oli sen verran tolkun mies, että havaitsi toimenpiteen raukeavan tyhjiin, varsinkaan kun laki ei turvannut hänen toimintaansa Koskelan talossa. Sen verran hän kuitenkin oli suivaantunut, että vaati miehiä ottamaan lakin päästään hänen tullessa tupaan. Tätä vaatimusta miehet eivät kuitenkaan totelleet, vaan ilmoittivat ottavansa lakin pois päästä vain silloin, kun käyvät asioimassa nimismiehen luona. Koskelaa hakijat eivät edes nähneet.

Tästä alkoi Koskelan kärsimystie Peräseinäjoella. Hänen kiusaamisensa perustui siihen, että hänen oletettiin tehneen jotain sellaista, joka ei ollut sopusoinnussa senaikaisen ajattelumallin kanssa eli hän ajatteli hieman toisin kuin senaikaiset isänmaanystävät ja itsenäisyysajatuksen kannattajat. Yksinkertaisesti ei saanut olla toista mieltä niin tärkeässä asiassa kuin itsenäistyminen oli. Itse asiassa, kun on perehtynyt Koskelan kirjoituksiin ja hänen kustantamiinsa kirjasiin ja lukenut niitä todella ajatuksella, saa hänen ajatuksistaan käsityksen, joka ei ollenkaan pois sulje itsenäisen Suomen valtakuntaa. Hän kirjoittaa kirjasessa ”Suomi itsenäisenä valtakuntana” mm. seuraavaa: ”Annettakoon kaikille maailman kansoille sellainen peruuttamaton oikeus, että saavat itse vapaasti määrätä asemansa, tahtovatko kuulua ja missä määrin jonkun toisen, lähimmän naapurivaltion yhteyteen.” (Kursivointi J.Koskelan). Edellä mainittua kirjasta kirjoitettaessa oli vielä menossa meidän I maailmansodaksi ristimä sota Euroopassa. Koskela oli ilmiselvästi seurannut silloisen ajan tapahtumia hyvin tarkasti ja kykeni muodostamaan omia käsityksiään asioitten kulusta. Hän toivoo kirjoituksessaan, että kaikki sotaan johtaneet tapahtumat olisi voitu selvittää sovittelemalla ja kunnioittamalla kansojen omaa tahtoa. Hänen ajatuksessaan on näkyvissä jopa pasifistisia piirteitä.

On selvää, että 1930-luvun isänmaallisuus ei kovin myönteisesti suhtautunut pasifismiin. Elettiinhän uhon aikaa Suomessa. 

Elinkeino romahtaa 

Tilanne muuttui Koskelan osalta vakavaksi sitten, kun hän joutui vaikeuksiin meijeritoiminnan kanssa Peräseinäjoella. Ei ole varmaa, pitävätkö kerrotut asiat paikkansa, mutta ainakin ne sopivat kiristyskeinoiksi tämänlaatuisessa tilanteessa.

Koskela oli laajentanut meijeritoimintaa Peräseinäjoella niin, että hän kävi voikauppaa ulkomaille saakka, mm. Venäjälle. Toiminta lienee ollut varsin vilkasta, koska hän alkoi välittää separaattoreita talollisille maidon jalostamista varten kermaksi. Saatuaan separaattorikaupan pyörimään osamaksusopimuksilla hän tietenkin jäi velalliseksi myyjälle separaattoreista. Rahaa oli vaikea saada kiertämään, sillä ostajien oli määrä suorittaa maksunsa voina ja kermana Koskelalle, joka sitten välitti voin eteenpäin. Koskela oli takaamassa henkilökohtaisesti lainoja. Mutta separaattorikauppias asettikin heti velat maksettavaksi ja Koskela ei heti kyennyt velkoja maksamaan. Lopputuloksena oli konkurssi ja hän menetti kaiken. Hänen pojantyttärensä Irmeli Punkka kertoo: ”Alina (Johanneksen vaimo) ei saanut pitää edes ompelukonettaan …Johanneksen luonnetta kuvaavat hänen sanansa vaikeroivalle Alinalle: ’Älä sure, eihän meiltä ole yhtään lastakaan kuollut’ .”

Ennen konkurssia Alinalle luvattiin, ”että koulutamme kaikki lapsesi, jos sanot, missä Johannes on. Alina ei sanonut.”

Suullisten tarinain mukaan aktivistien toiminta oli ollut varsin rohkeaa. Kerrotaan, että Koskelan voiastiat vieritettiin jokeen, koska ”ne haisivat ryssälle”. Saattaa olla, että hänen voistaan käytettiin kerrottua vertausta, mutta on tuskin luultavaa, että voita olisi jokeen vieritetty.

Koskelan toimintaa ei suinkaan helpottanut yhtään hänen ajatuksensa perustaa lehti. Aloite lehden perustamisesta syntyi ensi kerran vuonna 1901. Mutta ajatus ei kehittynyt sen pidemmälle. Vasta vuoden 1904 lopulla ajatus kehittyi pidemmälle. Hän itse kirjoittaa asiasta näin: ”Tarvitseeko sanoa, että minä käytin asian alkuun panemiseksi taasen tuota äsken mainittua ’diplomaattista keinoa’. Sen tein sekä suusanallisesti että kirjallisesti maan silloiselle korkeimmalle hallitusmiehelle.” Hänellä oli mahdollisesti jonkinlainen yhteys Helsinkiin, olihan hän käynyt siellä useaan otteeseen.

Lehden perustaminen tälläkin kertaa jäi vain haaveeksi. Jotain vastahakoisuutta lienee ilmennyt asioitten eteenpäin viemisessä, koska hän toteaa: ”Tuo korkea hallitusmies tuli minun suhteeni niin tarkoin ympäröidyksi, etten enää minkään kautta voinut päästä suoranaiseen yhteyteen hänen kanssaan.”

Millainen lehden sisältö sitten olisi ollut, ei käy ilmi, mutta varmasti se olisi ollut sopimaton sisällöltään senhetkiseen poliittiseen ilmapiiriin, koska sen julkaisua ei voitu aloittaa. 

Muutto Parkanoon ja Tampereelle 

Ahdistettu Koskela muutti pois perheineen Parkanoon, missä hän asui 1909-1914. Parkanon ajalta ei ole paljon tietoja. Hän elätti perhettään pitämällä kotileipomoa vaimonsa kanssa. Hän muutti syksyllä 1914 Tampereelle, missä hän asui loppuelämänsä. Yksi hänen kirjasistaan on kirjoitettu Helsingissä toukokuulla 1917, jolloin hän on pienen aikaa asunut siellä ja ollut linnoitustöissä.

Tampereella hän oli hetken aikaa tehtaassa töissä ja sen jälkeen vartijana. Tampereelta hänen lapsensa myös lähtivät maailmalle kukin omalle tielleen. Kahdesta pojasta tuli upseereita, jotka palvelivat itsenäisen Suomen armeijassa luutnanttina ja kapteenina. Vapaussodan aikana upseerin uran valinneet pojat taistelivat valkoisten puolella ja kolmas pojista punaisten puolella.

Oliko Johannes Koskela vaarallinen henkilö omana aikanaan? Oliko hänellä niin suuri pelkovaikutus aikalaisiinsa varsinkin ja ilmeisesti vain Pohjanmaalla, että piti ryhtyä mitä moninaisiin toimenpiteisiin hänen eliminoimiseksi. Tuntuu kovin kaukaa haetulta hänen vaarallisuutensa Suomen itsenäisyyden kehityksessä. Peräseinäjoen aktivistit puhuivat hänestä henkilönä, jonka vaikutus Suomen asioihin olisi ollut vallan erinomainen.

Näin ei varmasti ole ollut. Vaikka Vaasa-lehti aikanaan suurella paatoksella puhui hänestä valtakunnan petturina, oli hän vain itsenäisesti ajatteleva ja monia asioita pohtiva itseoppinut. Hän halusi tietää paljon ja halusi myös jakaa tietoa ympärilleen. Hän piti Peräseinäjoella lukutupaa, jota harvemmin yksityinen ihminen tekee. Hän halusi oppia vieraita kieliä ja meni siinä niin pitkälle, että alkoi kääntää raamattua alkuperäiskieleltä suomeksi. Tämän vuoksi hän sai pilkan osakseen. Tietenkään kääntäminen ei olisi häneltä onnistunut, mutta pelkkä yritys ei tee hänestä naurettavaa ihmistä.

Omaiset kertovat hänen olleen erittäin tiedonhaluinen ja siihen viittaa jo alussa kerrottu tapaaminen rovasti Johanssonin kanssa Alajärvellä. Hän rakensi uuden kalenterin, joka sinällään on saavutuksena ihmeellinen ja julkaisi sen kirjasena ”Uusi ajanlaskujärjestelmä”. Se on mielenkiintoinen yritys ja vaatisi aivan oman perehtymisen osakseen. Hän oli humanisti, joka ohjasi ja opetti omia lapsiaan eteenpäin. Hän antoi aina anteeksi pilkkaajilleen eikä milloinkaan ryhtynyt aktiivisesti puolustautumaan heitä vastaan. Hänen vaikein ajanjaksonsa kulminoituu Peräseinäjoen aikaan, jolloin hänet piti kätkeä metsään tai Kuusimäen maakellariin. Kun häntä etsittiin, hän sai suojelusta Ahon ”pökäreiltä”, Jussi ja Matti Aholta.

Kaikesta huolimatta hän yritti ilmaista ajatuksiaan kirjoituksillaan eri lehtiin nimimerkillä ”Titulus”, mutta sai vain harvoin tekstejään julkaistuksi. Häntä voitaisiin kutsua etsijäksi, joka palavasti haki jotain sellaista, mitä hän ei milloinkaan saavuttanut.