Elämän varsitiellä

 

 

Nuoruuteni aikoina, kun tulevaisuuden toiveet ja haaveet kulkivat pilvien tasalla, heittäydyin kohtalon uomaan, kun äitini hoputti minut keskikoulun pääsykokeisiin Alajärven pappilan renkitupaan. Hän oli huomaavinaan minussa jotain kehityskelpoista tai olisiko ollut vain kokeilunhaluinen: ”Katsotaan, mikä pojasta tulee?”

Pääsin kokeista läpi ja olin jotenkin onnellinen aloittaessani koulu-urani pappilan renkituvassa. Vuosikymmeniä myöhemmin tajusin, etten minä niinkään lahjakkuuttani päässyt opiskelemaan, vaan sen vuoksi, että kaikki hakijat hyväksyttiin silloin kouluun. Olisi pitänyt jo silloin epäillä omia lukuhaluja, kun suorittelin kesäisin ehtoja milloin mistäkin aineesta.

Vielä myöhemminkin äiti huolehti minun tulevaisuudestani ja kävi puhumassa minut Vimpelin yhteiskoulun lukioon. Mahtoiko siinäkin olla apua siitä, että silloin rehtorina oli äidin tuttu ja lapsuuden ajoilta, nimittäin Vihtori Suviolahti. Samaa ikäluokkaa olivat ja rippikoulussa olivat samaan aikaan.

Selvitin lukion pienien vaikeuksien jälkeen säädetyssä ajassa enkä ihan huonosti menestynytkään lopulta. Nyt on kuitenkin huomautettava, että ennen lukioon menoa ehdin suorittaa armeijan ja olla jopa vuoden opettajana pienessä kyläkoulussa Vehkaperällä Kyyjärven kunnassa. Harvoin lienee lukiossa opiskellut reserviupseerikoulun käynyt. Tuo opettajuus oli viransijaisuus, kun hyvä ystäväni ja naapurin poika Jouko Mäkelä lähti pätevöitymään Ouluun kansakoulunopettajaksi ja pyysi minua viransijaiseksi. Lukuvuodesta tuli minulle kohtalokas kahdella tavalla. Löysin samasta kylästä tulevan vaimoni, jonka kanssa menin sitten naimisiin myöhemmin. Toinen kohtalo näytti minulle tietä tulevaisuudessa, vaikka en sitä silloin tiennyt. Olin toimiva epäpätevänä opettajana myöhemmin lähes 30 vuotta.

Seuraava elämänvaihe olkoon nopeasti kerrottu: Opiskelu Helsingin yliopistossa pääaineena geologia ja loppututkintona filosofian kandidaatin tutkinto eli geologin tutkinto, neljä kesää Grönlannissa sekä muita alaan liittyviä töitä valmistumisen jälkeen, masentava asumisjakso tympeässä Helsingissä ja siinä välillä se naimisiinmeno.

Palasin juurilleni Alajärvelle pysyvästi 1972. Minulla oli jo opetusalan kokemusta ennen paluuta: toinen vuosi Vehkaperältä, vuosi Soinista, Alajärveltä ja Raahesta neljä vuotta.

Alkoi uudelleen juurtuminen kotiseudulle. Sain työtä koululaitoksesta vt. lehtorina ja myöhemmin tuntiopettajana ja uhrasin elämäni parhaat vuodet koulutyölle. Suurimman osan opetustyöstä hoidin Jouko Mäkelän ollessa rehtorina.

Työni opettajana saavutuksineen olkoon muiden arvioitavana. Tiedän, että heitä riittää. Olihan työtovereina vuosien varrella suuri joukko opettajia, jotka nyt ovat luovuttaneet työnsä jatkon nuoremmille. En minä itse kykene arvioimaan miten menestyin työssäni, mitä sain aikaiseksi eikä minua edes kiinnosta arviot niistä. Minulle riittää se oma tietoisuus siitä, että olen koettanut omien kykyjeni mukaan hoitaa annettuja tehtäviä.

Vaikka en ollutkaan ”oikea opettaja”, kuten eräs kollega huonona päivänään sanoi minulle, tein sentään työni vastuullisuudella. Totesin vain, että pätevöityminen opettajan virkaan ei tee opettajasta aina niin hyvää kuin sopisi odottaa.

Olen saanut kuitenkin toimia sellaisessa työympäristössä, joka on ollut ammattitaitoista ja suurelta osin pätevää sekä muodollisesti että laadullisesti. vaikka opettajainhuoneessa onkin joskus tunnelma ollut tiukka ja vähän kyräilevä, niin aina on katsottu oppilaan parasta ja yhteistyö on ollut kohtuullista. Myös rehtorit ovat tunnistaneet tehtävänsä oikein ja katsoneet koulun ja oppilaan etua.

Sen jälkeen, kun liberalismi alkoi vallata tilaa koulumaailmassa, kun oppilaita piti ”ymmärtää” paremmin ja kun koulun tavoitteet alkoivat seilata ajopuun tavoin, alkoivat ongelmat koulumaailmassa. Ongelmat eivät aina olleet konkreettisia ja silmin nähtäviä. Ne olivat piileviä asioita, joiden kanssa opettajat joutuivat tekemisiin päivittäin. Eivät opettajat olleet syypäitä ongelmien syntyyn. Heidän tehtävänään oli seilata ongelmasta toiseen ja pyrkiä selviämään niistä. Erilaiset tulkinnat ja opetusmenetelmät ja tavoitteet muuttuivat hyvin nopeaan tahtiin ajan hengestä riippuen. Muutokset aiheuttivat levottomuutta sekä oppilaissa että opettajissa. Toisaalta nuoret opettajat saivat koulutuksen, johonka siihenkin oli pesiytynyt liberalismin siemen. He alkoivat kyllä ymmärtää oppilaita paremmin. Mutta en usko, että syntynyt hedelmä olisi sen parempi kuin ennenkään.

Mitä varten minä puhun liberalismista? Minä otan suoran lainauksen tähän tietosanakirjasta: ”Liberalismi on yhteiskuntanäkemys, jonka mukaan inhimillinen kehitys perustuu ratkaisevasti ihmisyksilön voimien vapaaseen käyttöön….”. Minä tulkitsen ajatusta liberalismista siten, että se, mikä edistää yksilön vapaata käyttäytymistä  taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa on kyllä aatteen mukaan ikään kuin sallittua, mutta se tuo yksilöllisen vapauden elää kuten tahtoo. Se merkitsee käytännössä kuitenkin itsekästä ajattelua ja toisen yksilön hylkäämistä. Liberalismi osittain hylkää yleisesti hyväksytyt ja elämän laatua ylläpitävät normit, koska ne eivät voi sisältyä todella vapaaseen liberalismiin. Varsinkin taloudellisessa ajattelussa on Suomessa jo saavutettu liberalismin huippu. Nyt ollaan tässä asiassa paavillisempia kuin paavi itse. Kukin päätelköön kuka on tämän oppisuunnan paavi.

Nykyinen liberalistinen suunta ei voi olla kovin hyvä. Minun mielestäni pitäisi kuitenkin olla tietynlainen raami, jonka mukaan eletään. Joku tietenkin väittää, että minä puhun höpöjä. Väittäköön vaan, mutta minä ainakin kaipaan jonkinasteista palaamista entiseen. Kyllä nuori saa olla vapautunut ja elää ilman turhanpäiväisiä nalkutuksia. Mutta olen varma, että koulun käytävillä harhaileva nuori etsii joka tapauksessa turvallista henkistä ympäristöä sekä kotona että koulussa. Nykyinen yhtesikunnallinen ja taloudellinen kehitys eivät ole luomassa turvallista ympäristöä lapsille. Yksi kaikkein huonoimpia opettajia itseään etsivälle nuorelle on television tuoma sanoma, joka tarjoaa käsittämättömiä typeryyksiä.

Opettajainhuone on paikka, missä henkilöiden väliset siteet joko vahvistuvat tai huononevat. Siellä eletään ikään kuin ajan hermolla ja jokainen henkäyskin tulkitaan jonnekin suuntaa johtavaksi. Ylimääräistä herkkyyttä tietenkin voi syntyä huonon tunnin jälkeen, johonka opettaja itse voi olla syyllinen. Useimmiten kuitenkin edellä kerrottu ajan henki saa aikaan masentavia tunteita ja poistuminen luokasta on helpotus.

Minä muistelen, että olin usein oppositiossa esimerkiksi politiikkaan liittyvissä asioissa. Jotenkin minulle oli iskostunut ajatus, että politiikka on ottamassa otettaan kaikessa. Joskus tuntui siltä, ettei politiikasta saanut edes puhua. Näin ei tietenkään ollut, mutta minun oli vaikea päästä irti siitä ajatuksesta. En saanut kovin hyviä ystäviä opettajanhuoneessa itselleni, mutta en minä niitä erityisemmin etsinytkään. Olihan siellä toki hyviä tyyppejä. En halua heitä tässä luetella. Koetin ajatella, että tärkeintä on hyvä yhteistyö vaikka vähän karvasteleekin.

Paljon on opettajan siedettävä ammattinsa vuoksi, paljon hänen on otettava vastaan sellaistakin arvostelua, joka syydetään päin kasvoja sellaisten ihmisten suusta, joiden elämänkatsomus ja –tavat eivät antaisi aihetta kovin vahvoihin kannanottoihin opettajan työstä. Tyypillinen kirous, joka langetetaan opettajan ylle, on heidän laiskuus ja vähätöisyys ja he saavat yletöntä palkkaa eivätkä tee sen eteen juuri mitään. Näin tietämättömät julistavat. Kuitenkaan he eivät voi tietää, mitä kaikkea opettajan työhön liittyy eivätkä voi ymmärtää, millaisessa ristipaineessa he voivat elää.

Muista kuitenkin ystäväni, kun luet näitä rivejä, että ne on kirjoittanut vanheneva, hieman jo maailmasta eristäytynyt ja ajan henkeen kyllästynyt entinen opettaja, joka ei ollutkaan opettaja vaan kohtalon pyörteisiin heittäytynyt geologi.