Ne jyrää meitin! – (jälkimmäinen osa)             

          Pienet lomamatkat kotimaassa ovat virkistäviä ja avoimin mielin matkustavalle myös opettavaisia. Oppiihan toki näkemään, miten naapurissa eletään ja tuntemaan kotimaan maisemia ja ymmärtämään paremmin muiden elämäntapoja.

Minäkin taas kerran varasin aikaa tällaiselle matkalle ja päätin vaimoni kanssa käydä tutkimassa Itä-Suomen kauniita maisemia. Samalla pyrin poikkeamaan erityisesti niillä paikkakunnilla etelä-Karjalassa, jotka menettivät osan alueestaan Jatkosodassa silloiselle Neuvostoliitolle. Osittain luovutettuja alueita oli 20 kunnassa, joista 15 kuntaa jäi sodan jälkeen vielä omiksi kunniksi. Loput viisi liitettiin johonkin naapurikuntaan.

Tunsin voimakasta vetovoimaa jokaisen kunnan kohdalla käydä sekä kirkossa ja sankarihaudoilla. Syy lienee siinä, että sota-aikana piirtyi aivojeni sopukoihin kuva suomalaisista sotilaista, jotka olivat puolustamassa sitä valtiota, joka oli minulle tärkeä. Jälkeenpäin olen toki asettanut ajatusrakennelmani isänmaan puolustajista kriittiseen tarkasteluun ajatuksissani sekä lukemani historian perusteella. Olen kuitenkin päätynyt aina samaan lopputulokseen: tunnen vahvaa sympatiaa ja jopa lapsenomaista kiitollisuutta isäni kaltaisia ihmisiä kohtaa. He olivat niitä, jotka kuitenkin tekivät mahdolliseksi vapaan Suomen olemassa olon.

Vielä vahvempi tunnelataus syntyi käydessäni millä tahansa sankarihauta-alueella Suomessa. Erikoisesti tällä matkallani sankarihauta-alueet toivat palautumia niihin aikoihin, jolloin minun lapsuuden aikana kylässäni kävi muutamissa taloissa sanantuoja kertomassa ikäviä uutisia. Meilläkin kävi, mutta talo oli väärä. Sen sijaan naapuriin sanantuoja meni ja ilmoitti uutisensa. Nämä sotilaat antoivat sen minkä voi viimeisenä tekona antaa. He olivat niitä jotka vertauskuvallisesti jäivät jyrän alle.

Sen seikan panin merkille itä-Suomessa, että rajaa vasten olevat kunnat olivat kärsineet asukaslukuun nähden suuret tappiot sekä Talvi- että Jatkosodassa. Syitä en osaa selittää.

Nykyisessä eduskunnassa ei ole kovinkaan monta edustajaa, jotka olisivat edes eläneet käytyjen sotien aikana. He ovat saaneet elää turvallisessa maassa ilman pelonsekaisia tunteita siitä, että tulee iso paha susi, joka nielaisee kaiken olemassa olevan. Suomea on kehitetty voimakkaasti ja saatu aikaan hyvinvointivaltio, jossa kaikkien on turvallista asua.

On kuitenkin olemassa ryhmä nuoria poliitikkoja, jotka ovat rakentamassa Suomelle toista tietä, jota voidaan kutsua vertauskuvallisesti tuhon tieksi. Tuho tarkoittaa toimenpiteitä, joilla varmistetaan Suomen itsenäisyyden kaventamista erilaisin sopimuksin. Usein tuntuu siltä, että hallitus pitää suurempaa huolta koko Euroopan hyvinvoinnista kuin meistä suomalaisista.

Nuoret uraa luovat poliitikot eivät piittaa Suomen omista tarpeista. Minulla on kuitenkin taustapelkona vakavampi ajatus. He eivät enää kykene tunnistamaan Suomen tilaa itsenäisenä maana Euroopassa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ajetaan yhtenäistä Eurooppaa ja unohdetaan kansalliset edut koko Euroopan hyväksi. Pääministeri on muodollisesti Suomen pääministeri mutta sielu vaeltaa Euroopan alueella. Yhtenäistä Eurooppa ei voida rakentaa milloinkaan. Sen historia on todistanut. Rahaministeri rakentaa Euroopan rahataloutta kuntoon mutta jättää Suomen vaille suurempaa huomiota. Puolustusministeri huolehtii siitä, että supistamalla puolustusvoimia jätetään vahva puolustusvaje täytettäväksi. Täyttävätkö sen vieraat sotavoimat?

Poliitikot eivät enää kykene tunnistamaan niitä syitä, miksi sankarihauta-alueet syntyivät kirkkojen kupeisiin.

Turhaanko he uhrautuivat

Ne jyrää meitin!

Olen joutunut monesti miettimään tuohon huudahdukseen sisältyvää viestiä muille ihmisille – varsinkin minulle itselleni. Lausahdus on tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Väinö Linnan kirjan tai nähneet samasta kirjasta tehdyn elokuvan, Sukunimikaimani Koskela yrittää lohduttaa alaisiaan ja uhraa itse vähän myöhemmin henkensä.

Luin tänä aamuna uutisen, jossa kerrottiin Perussa tapahtuneista yhteenotoista kultakaivoshankkeen takia. Paikalliset asukkaat vastustavat kaivosyhtiön hanketta aloittaa kaivostoiminta perustellen asiaansa sillä, että toiminta aiheuttaa haittoja paikallisille ihmisille eikä sen uskoa tuovan suurtakaan hyötyä heille.

Asukkaat siis haluavat suojella omia etujaan ja kaivosyhtiö omia. On syntynyt ristiriita. Ristiriitojahan syntyy alituiseen kaikkialla maapallolla. Se ei olekaan tässä olennaista. Olennaista on se, kuinka asia ratkaistaan. Kaivosyhtiö haluaa luonnollisesti suorittaa taloudellisesti tärkeää kaivostoimintaa, koska se tuottaa omistajilleen vaurautta. Lisäksi ympärillä on tuhansittain halpaa työvoimaa, joten ajatus on erinomainen kaivosyhtiön kannalta. Halpa työvoima tarkoittaa sitä, että työläisiä voidaan palkata poikkeuksellisen pienillä palkoilla työhön kuten tällaisissa tapauksissa on tapana.

Luulisi köyhien perulaisten olevan iloisia ja tyytyväisiä päästessään kaivostöihin ja saadessaan edes pientä palkkaa. Mutta tämä ei heille sovi. On omituista kansaa. Olen usein pohtinut muitten vastaavien tapausten kohdalla asiaa. Miten on mahdollista, että suuri kansanjoukko vastustaa hyvinvointia.

Hyvinvointia ei vastusta kukaan järkevä ihminen. Taustalla täytyy siis olla muita tekijöitä. Olen päätynyt siihen lopputulemaan, että kaikki suuret yritykset kautta maailmankaikkeuden eivät ole ensinkään kiinnostuneita samoista asioista kuin miljardit muut ihmiset. Yritysten tavoite on aina ja maailman tappiin saakka ryöstää kaiken sen mitä maapallolla on tarjolla. Kaikki luonnonvarat on tärkeää muuttaa omaisuudeksi, jota voi itsenäisesti hallita. Se on päätavoite.

Olen kuullut puhuttavan, että yritykset luovat työpaikkoja. Tottahan se tietysti on. Työpaikkoja syntyy, kun tarvitaan tuloksen tekijöitä. Ei heille työpaikkoja luoda. Heitä tarvitaan aivan itsekkäistä syistä. Omistavan luokan kannalta on tietenkin valitettavaa, että palkkaa joudutaan maksamaan, jotta saadaan työn tuloksia aikaan.

Vielä on huomioitava kiintoisa asia. Kaikkialla maailmassa konfliktien syntyessä luonnonvarojen käyttämisestä jakautuu osapuolet säännöllisesti kahteen ryhmään: miljooniin kansalaisiin ja pääoman turvaajiin. Pääoman turvana tietenkin on ”oikeus turvata yritystoiminta” poliisin, julkisen vallan ja jopa armeijan voimin. En ole vielä ainuttakaan konfliktia nähnyt tai lukenut, jossa kansan vaatimuksia olisi pääomaa vastaan puolustanut valtiovalta (poliisit, hallitus jne.).

Kaikista näistä ajatuksistani olen tullut itse tykönäni päätelmään: olen kommunisti-henkinen. Tiettävästi en kuitenkaan ole koskaan edes äänestänyt vaaleissa kommunismia. Voin tietenkin erehtyä.