Tapasin
yhden vielä elossa olevista luokkakavereista, jonka kanssa muistelimme menneitä
-kuinkas muuten.
Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaarnan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!
Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."
Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla!
Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaarnan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!
Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."
Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla!
---------------------------------------------------------------
Näin
vanhemmalla iällä on lysti muistella miten mukavia olivat elon päivät pienenä
poikana.
Muistan erityisen hyvin ensimmäisen koulupäiväni aamun syyskuun 1. päivältä sotavuonna 1943, kun aloitimme naapurin Liisan kanssa koulun käynnin. Jostain syystä aamusella tuli ainakin meidän huushollissa kiire laittaa minut koulutielle. Kolme muuta olivat jo lähteneet rutiininomaisesti tuttuun kouluun. Äiti koetti parhaan taitonsa mukaan laittaa minua koulukuntoon, kirjoitti lapun ja antoi sen vietäväksi opettajalle. Siinä varmaan seisoi minun nimeni ja mahdollisesti syntymäaikani ikään kuin todisteena siitä, että olen koulukelpoisessa iässä.
Sen verran tuhraantui aikaa tuona aamuna, että pakollinen silmien pesu ja nenän niisto jäivät väliin. Mutta äiti vannotti minua ja naapurin Liisaakin poikkeamaan matkan varrella olevan kosken rannalle, jossa meidän tuli pestä kasvomme ja sitten jatkaa koululle, jonne joelta oli matkaa vielä noin kilometri.
Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudelleen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.
Päivän jatkoa eteenpäin en muista tarkalleen, mutta luultavasti saimme jotain koulutarvikkeita ihmeteltäväksi.
Sitä koulunkäyntiä jatkui sitten pieniä katkoksia lukuun ottamatta eläkkeelle saakka.
PS Jos olen tästä jo aiemmin kirjoittanut tänne, niin antakaatten anteeksi ja syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa.
Muistan erityisen hyvin ensimmäisen koulupäiväni aamun syyskuun 1. päivältä sotavuonna 1943, kun aloitimme naapurin Liisan kanssa koulun käynnin. Jostain syystä aamusella tuli ainakin meidän huushollissa kiire laittaa minut koulutielle. Kolme muuta olivat jo lähteneet rutiininomaisesti tuttuun kouluun. Äiti koetti parhaan taitonsa mukaan laittaa minua koulukuntoon, kirjoitti lapun ja antoi sen vietäväksi opettajalle. Siinä varmaan seisoi minun nimeni ja mahdollisesti syntymäaikani ikään kuin todisteena siitä, että olen koulukelpoisessa iässä.
Sen verran tuhraantui aikaa tuona aamuna, että pakollinen silmien pesu ja nenän niisto jäivät väliin. Mutta äiti vannotti minua ja naapurin Liisaakin poikkeamaan matkan varrella olevan kosken rannalle, jossa meidän tuli pestä kasvomme ja sitten jatkaa koululle, jonne joelta oli matkaa vielä noin kilometri.
Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudelleen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.
Päivän jatkoa eteenpäin en muista tarkalleen, mutta luultavasti saimme jotain koulutarvikkeita ihmeteltäväksi.
Sitä koulunkäyntiä jatkui sitten pieniä katkoksia lukuun ottamatta eläkkeelle saakka.
PS Jos olen tästä jo aiemmin kirjoittanut tänne, niin antakaatten anteeksi ja syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa.
----------------------------------------------------------------
Muistan
varhaislapsuudestani tapauksen, joka liittyy mainittuihin lasikuuliin.
Kotikyläni rajoittuu hyvin komeaan laaksoon, jonka rinteet nousevat useita
metrejä laakson pohjaa korkeammalle. Rinteiden päällä on aikoinaan asunut
kivikautista kansaa (maisteri Ville Luhon tutkimuksen mukaan), joka jätti
olemassaolostaan merkkejä luullakseni silloisen meren rantaan.
Luho suoritti siellä sodan jälkeen kaivauksia ja me pojat pyörimme tietenkin tutkijoitten jaloissa ja ihmettelimme kaivamisia. Minua vanhemmat pojat keksivät jekun, jonka sitten toteuttivatkin. Hieman kauemmaksi tutkimusalueelle tekivät pienen kolon maahan ja tipauttivat siihen kauniin marmorikuulan ja peittivät kohdan. Satuin näkemään tarkan paikan ja poikien poistuttua paikalta hiippailin kätkölle ja ja kivoin kuulan maasta ja panin taskuuni.
Marmorikuula oli kauan kiinnostukseni kohteena mutta joutui sitten hukkaan.
Luho suoritti siellä sodan jälkeen kaivauksia ja me pojat pyörimme tietenkin tutkijoitten jaloissa ja ihmettelimme kaivamisia. Minua vanhemmat pojat keksivät jekun, jonka sitten toteuttivatkin. Hieman kauemmaksi tutkimusalueelle tekivät pienen kolon maahan ja tipauttivat siihen kauniin marmorikuulan ja peittivät kohdan. Satuin näkemään tarkan paikan ja poikien poistuttua paikalta hiippailin kätkölle ja ja kivoin kuulan maasta ja panin taskuuni.
Marmorikuula oli kauan kiinnostukseni kohteena mutta joutui sitten hukkaan.
-------------------------------------------------------------------
Meidän koulussa jaettiin sodan jälkeen kunnan toimesta muutamille koululaisille - köyhimmästä päästä tietenkin - mm jalkineita, joita myös monoiksi kutsuttiin. Meidän perhe oli naapurin perheen ohella aina jonon kärjessä sosiaalisen asemamme vuoksi. Hieman minua hävetti, että jouduin armopalojen saajaksi mutta kauniit kiiltävät monot peittivät häpeän tunteen ja olin lopultakin vain tyytyväinen saamiini kenkiin.
Amerikan paketteja meille kyllä tuli sodan jälkeen äitini serkulta. Paketiti sisälsivät kaikenlaista mm. paahtamattomia kahvin papuja. Tämä tapahtuma johti aikuisiälläni siihen, että minulla oli pakonomainen tarve käydä katsomassa sitä seutua Minnesotassa, mistä paketit oli lähetetty. Talo oli vielä jäljellä mutta William Pylka ja vaimo olivat jo kuolleet ja talo tyhjillään - pieni ja vaatimaton paikka.
Meidän koulussa jaettiin sodan jälkeen kunnan toimesta muutamille koululaisille - köyhimmästä päästä tietenkin - mm jalkineita, joita myös monoiksi kutsuttiin. Meidän perhe oli naapurin perheen ohella aina jonon kärjessä sosiaalisen asemamme vuoksi. Hieman minua hävetti, että jouduin armopalojen saajaksi mutta kauniit kiiltävät monot peittivät häpeän tunteen ja olin lopultakin vain tyytyväinen saamiini kenkiin.
Amerikan paketteja meille kyllä tuli sodan jälkeen äitini serkulta. Paketiti sisälsivät kaikenlaista mm. paahtamattomia kahvin papuja. Tämä tapahtuma johti aikuisiälläni siihen, että minulla oli pakonomainen tarve käydä katsomassa sitä seutua Minnesotassa, mistä paketit oli lähetetty. Talo oli vielä jäljellä mutta William Pylka ja vaimo olivat jo kuolleet ja talo tyhjillään - pieni ja vaatimaton paikka.
------------------------------------------------------------------
Olosuhteet
ja kasvatusmenetelmät kouluissa ovat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan.
Suhtautuminen kriisitilanteisiin oppilaitten keskuudessa on muuttunut
rankaisevasta asenteesta sovittelevaan suuntaan. Vaikka itse olen elänyt tuon
kehitysvaiheen läpi "sisältä" päin - ensin rangaistavana oppilaana ja
myöhemmin ymmärtävänä ja sovittelevana opettajana - en ole vieläkään päässyt
ymmärrykselle siitä, mikä on hyvää kasvatusta ja mikä ei sitä ole. Ehkei
milloinkaan saavuteta ehdotonta varmuutta oikeasta kasvatuksesta.
Sen vain muistan omalta kohdaltani aloittaessani loputonta kehittymisen kaarta 7-vuotiaana, että jouduin silloin tällöin vastaamaan teoistani opettajalle seisomalla tiiviisti nurkkaan komennettuna muodollisesti häpeämässä. Jostain syystä en silloin tuntenut asian johdosta häpeää lainkaan. Tunsin vain kärsiväni rangaistusta tehtyäni virheen.
Yksi virheistäni kehittyi eräällä "muovailuvahatunnilla" opettajan annettua vapaat kädet tehdä vahasta jotain mukavaa. Pulpettikaverini (Ensio Kohonen) oli luonteeltaan taiteellinen ja muovasi vahasta possun ja teki sille pienet kolot lyijykynän terällä silmiksi possun niskaan (tai ainakin luulin niin). Minua alkoi asia naurattaa niin kovasti, että minulta pääsi äänekäs paukku. Opettaja tulkitsi tämän rangaistavaksi teoksi ja laittoi minut seisomaan nurkkaan ja käski hävetä.
Toisen kerran jouduin syystä tai toisesta siirtolaispojan (Erkki Huovinen) kanssa tappeluun koulun tampuurissa. Tuohon aikaan siirtolaisia oli meidän kylällä melko paljon. Me nahistelimme niinkuin nyrkkeilykehässä ja toiset ympärillä yllyttivät ja kirkuivat kiihottavasti. Sen verran saimme aikaiseksi, että ainakin minun nenästäni alkoi tipahdella jo verinokkoja. Tämä ei estänyt tappelun jatkumista vaikka aloinkin parkua. Vasta opettajan väliintulo rauhoitti tilanteen. Hän kokeneena rintamalottana tarttui meitä molempia kauluksesta kiinni ja roikotti meidät kummatin kahteen eri nurkkaan. Jalat ottivat silloin tällöin lattiaan matkalla luokkaan. Hän käski molempien hävetä tappelun vuoksi. En vain jaksa muistaa häpesimmekö kumpikaan.
Välitunnin alkaessa olimme taas ihan hyviä kavereita.
Jälkeen päin olen ajatellut, miksi kaksi minua vanhempaa veljeäni eivät tulleet minun avukseni.
Sen vain muistan omalta kohdaltani aloittaessani loputonta kehittymisen kaarta 7-vuotiaana, että jouduin silloin tällöin vastaamaan teoistani opettajalle seisomalla tiiviisti nurkkaan komennettuna muodollisesti häpeämässä. Jostain syystä en silloin tuntenut asian johdosta häpeää lainkaan. Tunsin vain kärsiväni rangaistusta tehtyäni virheen.
Yksi virheistäni kehittyi eräällä "muovailuvahatunnilla" opettajan annettua vapaat kädet tehdä vahasta jotain mukavaa. Pulpettikaverini (Ensio Kohonen) oli luonteeltaan taiteellinen ja muovasi vahasta possun ja teki sille pienet kolot lyijykynän terällä silmiksi possun niskaan (tai ainakin luulin niin). Minua alkoi asia naurattaa niin kovasti, että minulta pääsi äänekäs paukku. Opettaja tulkitsi tämän rangaistavaksi teoksi ja laittoi minut seisomaan nurkkaan ja käski hävetä.
Toisen kerran jouduin syystä tai toisesta siirtolaispojan (Erkki Huovinen) kanssa tappeluun koulun tampuurissa. Tuohon aikaan siirtolaisia oli meidän kylällä melko paljon. Me nahistelimme niinkuin nyrkkeilykehässä ja toiset ympärillä yllyttivät ja kirkuivat kiihottavasti. Sen verran saimme aikaiseksi, että ainakin minun nenästäni alkoi tipahdella jo verinokkoja. Tämä ei estänyt tappelun jatkumista vaikka aloinkin parkua. Vasta opettajan väliintulo rauhoitti tilanteen. Hän kokeneena rintamalottana tarttui meitä molempia kauluksesta kiinni ja roikotti meidät kummatin kahteen eri nurkkaan. Jalat ottivat silloin tällöin lattiaan matkalla luokkaan. Hän käski molempien hävetä tappelun vuoksi. En vain jaksa muistaa häpesimmekö kumpikaan.
Välitunnin alkaessa olimme taas ihan hyviä kavereita.
Jälkeen päin olen ajatellut, miksi kaksi minua vanhempaa veljeäni eivät tulleet minun avukseni.
----------------------------------------------------------------
Minulla
oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei
hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten,
että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä.
Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli
molempi kätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat
vasemmalla.
Tämä oli todella käytäntö kansakouluissa aiemmin. Nuorin veljeni oli myös vasenkätinen, mutta opettaja pakotti hänet kirjoittamaan oikealla kädellä. Hänestäkin tuli kaksikätinen siitä alkaen.
Luulen opettajien vaatimuksen johtuneen siitä, että esim. kaunokirjoitustunnilla ainakin vielä 1950-luvulla käytettiin mustekynää ja mustetta. Vasemmalla kädellä kirjoitettaessa saattoi kirjoitettu teksti suttaantua ennen kuin se ehti kuivua.
Tämä oli todella käytäntö kansakouluissa aiemmin. Nuorin veljeni oli myös vasenkätinen, mutta opettaja pakotti hänet kirjoittamaan oikealla kädellä. Hänestäkin tuli kaksikätinen siitä alkaen.
Luulen opettajien vaatimuksen johtuneen siitä, että esim. kaunokirjoitustunnilla ainakin vielä 1950-luvulla käytettiin mustekynää ja mustetta. Vasemmalla kädellä kirjoitettaessa saattoi kirjoitettu teksti suttaantua ennen kuin se ehti kuivua.
