Yhden suvun tarina

 

Sukututkimus on kiehtova harrastus varsinkin vanhemmalla iällä. Vanhemmalla iällä tarkoitan aikaa, jolloin työpanos on annettu, palkinnoksi on saatu polkupyörä tai jopa kullattu taskukello ja nautitaan ansaittua eläkettä ja istutaan keinotuolissa tai tehdään omasta tai toisenkin suvusta kiintoisaa tutkimusta. Voihan sitä aikaansa kuluttaa keinotuolissakin, mutta luulen ajan tuntuvan pitkältä. Sen sijaan jatkuva aivojen rasittaminen on hyvää dementian ehkäisyä.

Olen kuluttanut aikaani jo ennen eläkkeelle siirtymistäni sukututkimuksen parissa. Vaikea on minun itse sanoa, olenko kyennyt torjumaan mahdollisen dementian puhkeamista. Mutta hauskaa ja antoisaa sukututkimus on ollut.

Haluaisin kertoa yhden ihmisen elämäntarinan – todellisen sellaisen. Kaikki mitä kirjoitan, perustuu dokumentteihin. Kysymyksessä on varmuuden vuoksi oma esivanhempani, jonka elämänkaari päättyi punatautiin linnassa.

Aikoinaan noin vuonna 1775 Vimpelin Strangista tuli Alajärven Hoiskon taloon isännäksi Antti Simonpoika Lillstrang. Hän meni naimisiin Maria Jussintytär Långgirsin kanssa Evijärveltä. Tuohon aikaan Hoiskon talon käsitti käytännössä nykyisen Hoiskon kylän ydinalueen. Alkuperäinen kartano sijaitsi järven rannassa vanhan Kuopion maantien varressa. Sijaintinsa vuoksi Hoiskon talosta tuli myös kestikievari, jonka tehtävänä oli majoittaa kulkijoita ja tarjota kyytimahdollisuus tarvitsijoille.

Antille ja Marialle syntyi ainakin 5 lasta, joista neljä jatkoi sukua. Viides kuoli lapsena. Yksi lapsista oli nimeltään Erkki, joka syntyi 1761 Vimpelissä. Hän oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäinen puoliso oli Saara Sakarintytär Hoisko, joka oli Hoiskon talon tyttäriä. Minulle on jäänyt epäselväksi, millaiset olivat talon omistussuhteet Antti Lillstrangin tullessa taloon. Toinen puoliso oli Maria Tuomaantytär Kotkaniemi. Saaran ja Erkin avioliitosta syntyi 12 lasta ja Marian kanssa syntyi vain yksi.

Saaran ja Erkin 9. lapsi on tämän tarinan sankari. Hänen nimensä oli Jaakko. Hän syntyi Hoiskon talossa (joka oli jo kievari) 8.9.1792. Muut pojat kuolivat lapsuusiässä, joten Jaakosta tuli 1/8 manttaalin talon isäntä.

Jaakko haki vaimonsa naapurikylästä Kurejoelta Höristä Maria Erkintyttären, joka oli syntynyt 6.5.1794. Arvattavasti komeat häät pidettiin Hörissä vuonna 1812 ja morsian muutti Hoiskon kievariin asumaan. Jaakko asui siis taloa ja piti samalla kievaria vaimonsa kanssa. Tarkkaan ei voida tietää silloisesta elämänmenosta, mutta varmaa on kuitenkin, että kievarin tuli kestitä matkustavaisia. Niinpä alkoholia oli aina tarjolla jota käytettiin ahkerasti myös paikallisten asukkaitten toimesta. Jaakkokin oppi tavan eikä aina ollut esimerkillinen kievarinpitäjä ja sortui usein juopotteluun. Tähän työhön riitti silloin kuten nytkin hyviä kavereita, joiden kanssa syntyi pieniä yhteenottoja, tappeluitakin.

Näin lienee tapahtunut vuonna 1825 elokuun alkupuolella Jaakko lähtiessä soutamaan veneellä Hoiskosta Tallbackan niemelle sunnuntaipäivänä. Mukana olivat Abraham Joensuu ja Matti Hoisko. Matti oli Jaakon serkku, olivat siis veljesten lapsia. Matti asui myös omalla osuudellaan Hoiskon taloa suurehkon perheen isänä. Abrahamin sukupuu on jäänyt tunnistamatta mutta arvelen hänen olleen Abraham Erkinpoika Fremling Vimpelistä. Muutettuaan Alajärvelle hän käytti sukunimenä mm Joensuuta. Järvellä miesten kesken syntyi joko riitaa tai vain muuten liikuttiin varomattomasti ja Matti Hoisko putosi järveen. Veneeseen jääneet eivät kyenneet tai halunneet auttaa Mattia takaisin veneeseen ja hän hukkui uimataidottomana ja todennäköisesti vahvassa humalatilassa.

Alioikeudessa ei tutkinnasta huolimatta selvinnyt tarkemmin, oliko kysymyksessä tahallinen teko vaiko tavanomainen humalaisten mellastelu veneessä, jonka tuloksena tapahtui onnettomuus. Koska asiaa ei voitu oikeudessa todeta tahalliseksi, vapautettiin molemmat syytteestä mutta tuomittiin sakkoihin muista tähän asiaan liittymättömistä rikoksista.

Silloisen oikeudenkäytön mukaan asia käsiteltiin myös hovioikeudessa, joka vahvisti alioikeuden päätöksen koskien kuolemantuottamusta. Jaakko joutui Suomenlinnan vankilaan, joka silloin oli vielä toiminnassa. Vankilan toiminta lakkautettiin 1863. Suomenlinnassa oli myös erillinen osasto venäläisiä varten, mutta toinen osa oli kokonaan suomalaisen hallinnon piirissä ja tämä osa vankilaa oli jaettu kahteen toimintaosastoon: kruununvankilaan ja työsiirtolaan.

Ei ole aivan varmaa, joutuiko Jaakko Hoisko kruununvankilaan. Oletukseni on, että hän palveli työsiirtolassa. Vankila- ja työsiirtolaolot eivät olleet kovin hyvä edes vangin näkökulmasta katsoen. Tilat olivat kylmiä ja sairautta oli paljon eikä sairauksien hoitaminen ollut kovin kummoista. Sen sijaan hengellinen anti oli vankien saatavilla. Jaakon vankilapappina toimi tuolloin Karl Johan Brusin (1819-1831), joka siirtyi 1831 Pyhärven kirkkoherraksi ja kuoli Pietarissa 1833 vuoden lopulla hänelle tehdyn epäonnistuneen amputaation seurauksena.

Jaakko sairastui pian punatautiin ja kuoli Suomenlinnassa 14.10.1831. Leskeksi jäänyt Maria jäi seitsemän elossa olevan lapsen kanssa vielä asumaan Hoiskoon. Hän meni uusiin naimisiin Matti Taavetinpoika Höykinpuron kanssa. Tästä aviosta ei syntynyt lapsia. Maria myös kuoli Hoiskossa 29.4.1868. Tämä olisi tämän tarinan tapahtumain loppu mutta laitan vielä pienen peräkaneetin kertomukselle.

Yksi Jaakon ja Marian lapsista oli nimeltään Erkki, joka syntyi 11.7.1815 Hoiskossa. Perimätiedon mukaan Erkki joutui isänsä tekosten takia lähtemään "maanpakoon" suuresta Hoiskon talosta, josta hän omisti 1/16 manttaalia. Erkki muutti perheensä kanssa vuonna 1856 Pylkönmäelle, joka silloin kuului Saarijärven pitäjään. Erkki rakensi kotitaloaan muistuttavan talon nykyisen Pylkönmäen kirkon lähelle. Kirkkokin rakennettiin aikoinaan juuri tämän talon maalle. Talo on edelleen olemassa ja asuttavassa kunnossa. Erkin kuoltua Pylkönmäellä muutti leski Maria os. Sissala lapsineen takaisin Alajärvelle 1864 ja osti Puumalan talosta 120 hehtaarin tilan, jota kutsuttiin Pylkönmäen mukaan Pylkäksi. Pylkkä on sukunimenä Suomessa harvinainen ja voidaankin sanoa, että kaikki Pylkän nimeä kantavat ovat Erkki Hoiskon sukua. Muita Erkin kanssa samaan sukuun kuuluvia ovat Mannila, Ylimannila (Mannilan suvusta on runsaasti jälkipolvia Amerikassa), Puumala, Vertala, Nelimarkka, Salmenautio, Rintala, Koskela, Höykinpuro, Sissala ja muita Järviseudun sukuja.

 

 

 

 

Elävän kylän muotokuva

 

         Se kylä, josta nyt mielihaluni on kertoa, ei oikeastaan olekaan kylä. Se on kauniisti kumpuilevaa maisemaa peltoineen ja metsineen. Sen maiseman läpi virtaa joki, aluksi suvantona hiljalleen lipuva sitten kuohuvaksi koskeksi äityvä kivikkoinen ja reunoiltaan ajoittain jyrkkä joki. Sen rantoja kaunistavat kesäisin tuuheina lehvikköinä lepikot ja tuomet.

      Kesäisin kosken kuohut hetkeksi laantuvat, kun taloudelle niin tärkeä sähkölaitos imaisee vedet lävitseen ja jättää vain kivikon jäljelle. Mutta kaikki ne sukupolvet, jotka ovat saaneet elää ennen sammon syntyä, kuulevat vieläkin kosken kuohujen pauhun istuessaan kuivuneen uoman partaalla. Jos oikein äityy satamaan, niin uoma täyttyy pauhaavasta vedestä ja maisema on taas niinikuin ennen. Surullista on se, että jostakin aina täytyy luopua silloin, kun hyötymisen etu niin vaatii.

      Niin, ei ole kylää. On laaja talojen rykelmä, harvakseltaan nekin  tehtynä, juuri sopivien matkojen päässä toisistaan, että naapurisopu säilyy rikkumattomana, niin kuin se on säilynyt tässä kylässä satojen vuosien ajan. Sen rajoja ei ole virallisesti määritelty, se on vain syntynyt. Se on saanut jo kauan sitten nimekseen Koskenvarsi. Nimi onkin oikein sattuva ja kuvaa kylän olemusta. Satoisat pellot levittäytyvät talojen ympärille. On tarvittu monen monta työn täyttämää vuosikymmentä, jotta pellot on saatu kasvamaan. Evät ne köyhiä ole ravinteiltaan, mutta ovat mokomat olleet kivisiä. Jotkut taloista ovat laajentaneet tiluksiaan ja uskaltaneet tunkeutua vähäisiin korpimaisemiin, joita kylän laidoilla on ollut.

      Vaan mistä ovat asukit kylään saapuneet? Sepä onkin osin tietämätön asia. Osan tulijoista tiedetään tulleen latvavesiltä, ovat tulleet 1700-luvun lopulla Viitasaaren kulmille Lehtimäeltä, kytkeneet elikkonsa puun oksaan ja aloittaneet ankaran raadannan pirtin ja eläinsuojan rakentamiseksi tulevan talven suojaksi. He olivat uudisasukkaita ja heidän jälkeläisensä edelleen asuvat siellä. Suku lisääntyi ja syntyi Viitasaaren taloryhmä, joka nyt asuttaa joen suvanto-osan rantoja ja josta sitten joen vedet lähtevät vyörymään koskena alaspäin. Vielä varhemmin asutettiin Turpelan laiteet ja kankaat. Tiedetään siellä liikkuneen asukkaita jo 1500-luvun puolivälin korvilla. Olivat valinneet komean etelään kaartuvan rinteen asuttavakseen. Varmasti tiedetään, että 1600-luvun puolivälistä Turpelan vanhalla talon paikalla asuu vieläkin sama suku joka siihen silloin kamppeensa toi. Koskelan taloa alkoivat asuttaa aluksi naapurikylän tulokkaat vuonna 1739, mutta pian suku vaihtui kun Kiilusen talon vävy kyllästyi nurkissa pyörimiseen ja aloitti talonpidon Koskelassa. Se onkin kylän toiseksi vanhin talo. Suvut ovat kuitenkin vaihtuneet Koskelassa moneen kertaan.

      Vielä löytyy Tiistola, Väärämäki ja Reipakka eli Riitamäki, joissa kaikissa suvut ovat vaihtuneet vuosisatojen aikana. En tahdo tässä sen kummemmin syitä hakea sukujen vaihtumiseen. Ne ovat moninaiset niin kuin itse elämä.

      Tällainen on se fyysinen kylä, jossa nyt asuu toimelias kansa. Sen väki on imenyt, niin kuin heidän esivanhempansa, henkistä elinvoimaa kylän kauniista luonnosta ja sen tasapainoisesta ilmapiiristä. Kylä on säilyttänyt hämmästyttävällä tavalla yhtenäisyyden hengen ja henkisen elinvoimaisuuden. Ei se tietenkään mikään enkelien kylä ole, mutta suurilta riidoilta on vältytty. Joskus vain pientä suukopua on pidetty.

      Kun tietää kaiken edellä kerrotun, on helppo ymmärtää, miksi pieni Koskenvarren kylä on menneinä vuosikymmeninä elänyt henkisesti ja vieläpä hengellisesti rikasta aikaa. Tarvitsee mennä sata vuotta taaksepäin, kun kylässä vaikutti hengellinen aktiivisuus ja vähän myöhemmällä ajalla ennen onnettomia sotia virisi kylässä sellainen henkinen lataus, että sitä saa hakea kauan, ennen kuin löytää vastaavaa. Pidettiin kylän yhteisiä juhlatilaisuuksia nuorisoseuran puitteissa, julkaistiin omaa lehteä, käsin kirjoitettua ja kuvitettua ja harrastettiin urheilua ja monia muita myönteisiä arvoja pidettiin yllä.

Ei ole hengen mahti mennyt maan rakoon vaikka julkinen voivottelu sitä on ennustanutkin. On mukava palata kotikylään katsomaan tuttuja maisemia ja kylän ihmisiä niittenkin, jotka ovat sieltä joutuneet lähtemään etsimään leipäänsä muualta.

 

         

Delawaren asuttajia

Mulikan suku Amerikassa

 

Keisarin suvun tutkimusta tehtäessä kävi ilmi, että muuan Paavo Erkinpoika Mulikka (1707-1776) oli tullut Keisarin taloon Soiniin vävyksi naituaan talon tyttären Susanna Erkintytär Keisarin (1708-1783). Myöhemmin Keisarin talon isännyyskin siirtyi hänelle. Paavolla ja Susannalla oli 15 lasta, joista monet jatkoivat Keisarin sukua eteenpäin.

Tutkimus Paavo Mulikasta taaksepäin paljasti mielenkiintoisen yhteyden Ruotsiin ja sieltä Amerikkaan. Asia kiinnostaa siksi, että Mulikan suvun yksi mies lähti asuttamaan ruotsalaisten mukana Delawaren siirtokuntaa 1640-luvun alussa.

Noin 145 vuotta Kolumbuksen Amerikkaan purjehtimisen jälkeen lähti Ruotsista hollantilais-ruotsalaisen kauppayhtiön kaksi hyvin varustettua laivaa kohti Amerikkaa. Tavoitteena oli Delaware-joen ranta-alueet, joitten tiedettiin olevan vielä vapaat valkoisten uudisasutukselta. Laivat lähtivät matkaan syksyllä 1637 ja saavuttivat päämääränsä keväällä 1638 Delaeare-joella, nykyisen Wilmingtonin kaupungin tienoilla.

Alueen omistajat olivat tietenkin alueella asuvat intiaanit, kuten Kolumbus heitä virheellisesti nimitti. Ruotsalaiset menettelivät varsin oikeudenmukaisesti (ainakin toimenpide oli omaatuntoa rauhoittava), kun he ostivat kuudelta intiaanipäälliköltä tarvittavan maa-alueen siirtolaa varten, noin satakuusikymmentä kilometriä pitkän ja kahdeksankymmentä kilometriä leveän kaistaleen Delaware-joen länsirantaa. Tavan mukaan rakennettiin Ruotsin etuja turvaamaan puinen linnoitus, joka sai nimekseen Kristiinan linnoitus.

Tämän retkikunnan mukana ei vielä ollut varsinaisia siirtolaisia, vain sotaväkeä. Mutta Ruotsissa varustettiin jo toista retkikuntaa, johon oli tarkoitus värvätä siirtolaisia mukaan. Mutta ruotsalaiset olivat haluttomia lähtemään vieraaseen maahan, joka ei tarjonnut varmaa tulevaisuutta. Niinpä vuonna 1640 matkaan lähtenyt laiva sai matkustajikseen vain virkailijoita, turkisten ostajia ja sotilaita. Vain Utrechtista Hollannista lähti vähäinen siirtolaisten joukko mukaan sijoittuen perillä Uplannin seuduille.

Hollannin varakkaat kauppiaat eivät enää tahtoneet olla mukana kauppahuoneessa vaan erosivat siitä 1640. Kauppahuone jäi kokonaan Ruotsin hallituksen hoitoon. Yhtiön hallitukseen valittiin huomattavia henkilöitä. Johtajaksi tuli amiraali Klaus Fleming ja jäseneksi kenraalikuvernööri Pietari Brahe. Nyt oli kauppayhtiössä sekä vaikutusvaltaa että toimeenpanovaltaa. Olihan valtio edustettuna voimakkaasti Yhtiössä.

Siirtolaisten houkuttelu uuteen maahan ei tuottanut kovin hvyiä tuloksia. Kaikki olivat haluttomia muuttamaan Delawaren siirtokuntaan. Ei auttanut siirtokunnan luonnonolojen kehuminen ja maan hedelmällisyyden ylistäminen. Ketään ei saatu astumaan laivaan.

Nyt kiintyi hallitusherrojen huomio Vermlannin suomalaisiin, jotka olivat jo 1500-luvulla siirtyneet keski-Ruotsin metsiin kuninkaan toivomuksesta. Aluksi heitä houkuteltiin lähtemään vapaaehtoisesti uudelle mantereelle, jossa he saisivat harjoittaa kaskenpolttoa ja metsästystä mielin määrin. Värväystä suomalaisten keskuudessa Vermlannissa ja Taalainmaalla teki jo aiemmin siirtokunnassa käynyt luutnantti Mauno Kling, mutta hänen värväysmatkojensa tuloksena vain 14 vapaaehtoista lähtijää ilmoittautui matkalle.

Hallitus ryhtyi nyt hyvin mutkattomaan toimintaan. Se vangitutti alueen suomalaisia ja passitti heidät Karlsbadin vankilaan. Vangitsemisen perusteena oli se, että suomalaiset olivat intoutuneet polttamaan kaskea liian voimaperäisesti ja se oli jouduttu kieltämään. Suomalaiset kuitenkin jatkoivat kasken polttamista ja joutuivat lain kanssa ristiriitaan. Maaherra Karl Bonde teki laittomuuksista valituksen hallitukselle ja sai määräyksen polttaa suomalaisten riihet ja rakennukset jotta he elintarpeitten puutteen vuoksi jättäisivät kotiseutunsa. Toimenpiteet oli aloitettu jo 1636 ja vangitsemisia oli tehty runsaasti. Näitä suomalaisia alettiin kerätä siirtolaisiksi Amerikkaan.

Kolmanteen retkikuntaan saatiin tarpeellinen määrä miehiä, naisia ja lapsia. Retkikunta lähti Delawareen keväällä 1641. 

Mulikka muuttaa Ruotsiin

Saarijärven pitäjän Pääjärven kylän Riekon suuresta talosta lähti Ruotsiin vuoden 1637 jälkeen talon isäntä Matti Mulikka ja hänen puolisonsa Anna. Matin veli Paavo jäi asumaan taloa.

Toisen tiedon mukaan jo 1636 oli Ruotsissa Helsinglannin maakunnassa muuan Erkki Mulikka. Varmaa tietoa ei ole siitä, kumpi Mulikka vaiko molemmat, siirtyi vuonna 1641 tai sen jälkeen Amerikkaan. Todennäköistä on, että Matti Mulikka ja hänen vaimonsa Anna saivat perheenlisäystä asuessaan Moran pitäjässä, sillä erään tutkijan (S. Ilmonen) mukaan vuonna 1636 syntyi Moran pitäjässä poika, joka sai kasteessa nimen Erkki. Tämän Erkin historia tunnetaan melko hyvin. Edellä mainittu S. Ilmonen on kuvannut kirjassaan ”Amerikan suomalaisten Historia I (1919)” ansiokkaasti Amerikan suomalaisten vaiheita. Hän kertoo yksityiskohtaisesti Erkki Mulikasta seuraavaa:

”Erick Mullica (Mulikka). Kuudennellatoista vuosisadalla siirtyi joku Mullikka-niminen savolaisperhe keski-Ruotsin salolle, Helsinglandiin. Sieltä tätä hedelmällistä sukua levisi Wermlannin metsiin, Norjan puolelle ja aina Amerikkaan saakka. Erick Mullica syntyi Moran pitäjässä Ruotsissa vuonna 1636 (Early Swedish Records). Puuttuu merkintää hänen saapumisestaan Delawareen. Raccoona-joen latvaseutuun, sikäläisen suomalais-ruotsalaisen asutuksen takametsään, New Jerseyn valtioon hän raivasi itselleen uutistilan tehden turpeisen tupansa kaukaiseen erämaahan. Avioliittoon oli hän mennyt syntymäpitäjästään kotoisin olevan suomalaisen neitosen Ingeborg Helmen kanssa ollen Peter Kockin lanko. Heillä oli neljä poikaa ja kaksi tytärtä. Terveitä, työkykyisiä ja ahkeria on näitten korvenperkaajien täytynyt olla, kun muutamassa vuosikymmenessä, poikain rakennettua kodit itselleen, kasvoi  ”metsämaalle” kylä, Jota alettiin kutsumaan Mullkkamäeksi (Mullica Hill).”

”Mikäli vanhat asiakirjat todentavat, käytettiin Erick Mullicaa melkoisen paljon kunnallisissa luottamustoimissa, vaikka ei hän, paremmin kuin monet muutkaan siihen aikaan osannut edes nimeään kirjoittaa. Maanteitten teettäjänä ja tarkastajana hän on 1680-luvulla. Raccoona-joelle rakennetun kirkon valtuustoon hän kuului. Kodissaan Mulikkalassa pitivät siirtolaispastorit usein kirkonmenoja. Suomalainen tiedemies Pietari Kalm myöskin matkoillaan Amerikassa vieraili tässä kodissa ja hänen kirjoittamastaan matkakertomuksesta saadaan tietää Erck Mullican eläneen sadan vuoden ikäiseksi, siis kuolleen vuonna 1738.”

”Erick Mullica nuorempi seurasi isänsä jälkiä kunnallisissa ja kirkollisissa luottamustoimissa. Hän oli avioliitossa Kathariina Matsonin, suomalaisen uutisasukkaan tyttären kanssa. Samaan aikaan elivät maanviljelijät Johan ja Stephan Mullica, joitten nimet myöskin ilmenivät erilaisten kunnallistointen yhteydessä 1710-1730 välillä. Seuraavaan sarjaan eli suvun kolmanteen polveen lukeutuivat Raccoona-joella ja Mullca Hillissä asuvat nmaanvljelijät: joonas, Johan, Adam, Fredrick, Anders, Jackob ym. Kauntin ja kirkon asiakirjoissa 1750-luvulla tapaa lukuisia Mullica-nimiä. He ovat ikuistuttaneet kolme paikkaa New Jerseyssä: alkuperäisen uudistilansa, jossa nykyään on pienehkö kaupunki Mullica-Hill, valtion itärannalla virtaava Mullica-River ja saman joen rantamilla oleva kunta Mullica-Township.” 

Onko oikeita Mulikoita? 

Saarijärven pitäjän Pääjärven kylän Riekon talon ensimmäinen isäntä oli Antti Mulikka (1564-n. 1600). Sen jälkeen olivat seuraavat isännät (suluissa isännyysaika):

Paavo Mulikka                         (1600-1633)

Matti Mulikka                           (1634-1637)

puoliso Anna (muuttaneet Ruotsiin)

Paavo Mulikka (edell. veli)        (1638-1676)

puoliso Valpuri

Heikki Paavonpoika                  (1678-1691)

puoliso Kaarina

Antti Heikinpoika                     (1693-1696)

kuoli katovuonna nälkään

puoliso Valpuri

Talo autiona                             (n.1697-1700). 

Vuonna 1678 Riekon talo halottiin ja muodostettiin Jokelan talo. Tämän talon isännäksi tuli Yrjö Paavonpoika Mulikka/Jokela, joka oli isäntänä 1678-1684. Hänellä oli Erkki-niminen poika, joka ei ollut Jokelan talon isäntänä ja hänelle syntyi Paavo-niminen poika, joka sitten tuli vävyksi Keisarin taloon Soiniin. Yrjö puolestaan oli Paavo Matinpoika Mulikan poika ja Paavon veli Matti lähti vaimonsa kanssa Ruotsiin.

Täysin kiistaton yhteys Saarijärven Mulikan sukuun  Amerikan Mullicoilla ei ole, mutta on erittäin todennäköistä, että esitetty sukulaisuus on tosi.