Kouluruokailu alkaa

 

 

Aloitin kansakoulun sota-aikana syksyllä 1943. Silloin mukana tuli olla kotieväät – toisilla runsaat ja monipuoliset toisilla vaatimattomammat. Ehkä tavallisimmat evästarpeet olivat pullo maitoa ja mahdollisesti oikealla voilla sivelty voileipä paperiin käärittynä. Muuta ei silloin osattu edes vaatia. Olihan toki lohdullista jo sekin, että sai jotain syödäkseen koulussa.

Mutta aikanaan sota päättyi ja elämän tilanteet muuttuivat. Yhteiskunta vaurastui pikkuhiljaa ja se näkyi myös koululaitoksessa. Kunnat aloittivat mm oppilaitten ruokkimisen yhteiskunnan varoin. Eri kunnissa se tapahtui eri aikaan. Riippui varmaan valtuutettujen valistuneisuudesta ja kunnan varallisuudesta.

Minunkin koulussani aloitettiin kouluruokailu kunnan varoin arvatenkin kohta sotien jälkeen – ehkä jo vuonna 1945. Itse tapahtuma on jäänyt ehkä sen vuoksi mieleen kun se oli uutta ja myönteistä meidän perheessä. Se vähensi vähävaraisen perheemme ruokakuluja jonkin verran. Saatiinhan toki syödä ilmainen lämmin ateria. Meidän perheestä kävi sentään yhtä aikaa koulua ainakin neljä lasta kerrallaan. Kun vanhin pääsi läpi, tuli uusi tilalle.

Koulullamme oli valmis keittiö, joka oli varmaan tarkoitettu alakoulun opettajan tarpeita varten. Siitä syntyi kätevästi kouluruoan valmistuspaikka. Tarvittiin keittäjä, joka kävi valmistamassa koulupäivinä keiton.

Olisikohan meillä koululaisilla ollut jonkinlainen ennakkotieto siitä, että alamme saada keittoruokaa sinä lukuvuonna. Sen muistan, että ensimmäisen ruoka-annoksen kantoi keittäjä luokan eteen kateederille sangossa, josta sitten ruoka jaettiin lautasille. Muistini mukaan lautanen kuitenkin piti olla omasta takaa ainakin alussa ja lusikka tietenkin. Samoin täytyi vielä tarvittaessa ottaa maitopullo kotoa mukaan ja voileivät, jos halusi syödä oikein kunnolla. Ne eivät kuitenkaan olleet enää välttämättömiä.

Silloin noudatettiin myös tiettyjä tapoja. Opettaja vaatii, että pulpetille tuli levittää sopiva ruokaliina, jonka päälle haettiin lautasellinen lämmintä keittoa. Myöhemmin tuli myös tavaksi lukea lyhyt ruokarukous. Toimiessani 1950-luvun lopussa opettajana lausuttiin yhdessä ennen ruokailun alkua: ”Siunaa Jeesus ruokamme. Amen”. Kaunis tapa, joka on sekularisoituneen maailmanmenon aikana jätetty pois turhana.

Yhden mieleeni painuneen mielikuvan muistan ensimmäisestä keittäjästä. Hän oli jo vanhahko nainen: ”Sanna-Maijan Uunon akka”, jonka kaulassa roikkui nauhassa kolme yhteen liitettyä kiväärin kuulaa. Koru välitti jotain vielä ajan henkeenn liittyvää - luulen niin.