Kolme sotavankia

Vieläkö äiti elää ?

 

Tämän kertomuksen sankarit, kolme tavallista alajärveläismiestä, sota imaisi pyörteisiinsä vuonna -41. Heidän osanaan oli joutua mukaan näytelmään, jonka prologi oli Suomen osalta laadittu Moskovassa jo ennen talvisotaa ja jonka juonikin tunnettiin hyvin ennen sodan alkua.

 

Pioneeri Erkki Viljami Lepistölle tuli asiaa Jolmajärven maastossa sijaitsevaan esikuntaan 11.8.1943. Siellä hän sai tietää pääsevänsä kauan kaipaamalleen kotilomalle.

-Palasin takaisin Jolmajärven itäpuolella olevaan tukikohtaan. Pojat keittivät siellä makoisaa hirvisoppaa, joten ajattelin sekä syödä kunnolla että yöpyä ennen lomalle lähtöä, Lepistö muistelee.

Aamuvarhaisella miehet heräsivät vihollisen kranaattikeskitykseen. Puita meni ryskien poikki ja joka puolelle ilmaantui syviä kuoppia.

-Juoksuhaudat vihollinen oli jo miehittänyt. Yritin siirtyä läheiseen tukikohtaan, mutta sekin oli jo venäläisten hallussa. Niinpä päätin peräytyä ryömimällä omieni luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään; vihollinen avasi ankaran tulen minua kohti. Saatuani osuman saappaaseeni katsoin viisaammaksi nostaa käteni ylös. Tulitus loppui heti.

-Minut komennettiin tulemaan venäläisten luo kädet ylhäällä ja mentävähän se oli. Mieleeni juolahti, että lomille tästä sittenkin taidetaan lähteä – tosin paljon pidemmälle. Ja suuntakin taisi olla väärä.

Läpimärät vaatteet ja pelko saivat Lepistön vapisemaan kuulustelijoittensa edessä. Kulaus tarjottua votkaa rauhoitti kuitenkin jonkin verran.

Sitten alkoi Erkki Lepistön raskas tie sotavankeuteen. Vapaus koitti vasta 25.12.1944 Haminassa. Näytelmän juoneen kuului lisäksi naapurinpojan tapaaminen Moskovan lähistöllä sijainneella Tserepovetsin vankileirillä: kokelas Kalle Saloranta oli niinikään passitettu sinne.

 

Kohtalokas partiomatka 

Kalle Saloranta on molempien puolustussotien veteraani. Hänen mukaansa sotavankeus koetteli miestä kuin miestä.

- Sotavankireissu oli sekä erikoislaatuinen että varmasi itse kullekin myös raskas kokemus. Siinä joutui täysin toisten armoille… Olosuhteisiin tietysti tottui jossakin määrin, mutta ei koskaan niin paljon, että elämä olisi tuntunut mukavalta.

Kallellekin tuli Jolmajärven maastoon tehdyllä partioretkellä niin tiukka paikka, että periksi oli annettava. Kallen partio hiihteli väijytykseen, ja sen johtajana toiminut kapteeni Mikkonen haavoittui kuolettavasti. Myös Kalle sai useita osumia rintaansa.

- Yritin perääntyä järven yli metsän suojaan Mikkosta mukanani laahaten, Saloranta muistelee. – Vihollinen osui kuitenkin uudelleen Mikkoseen, joka kuoli käsiini. Minäkin sain vielä yhden luodin nahkaani ja menetin tajuntani. Kun seuraavan kerran heräsin, vihollinen oli jo kauluksessa kiinni.

- En kyennyt kävelemään, sillä jalkani eivät toimineet ollenkaan. Venäläiset löysivät jostakin telttakankaan, jonka päälle minut asetettiin. Sen avulla minua vedettiin jonkin matkaa, kunnes paikalle saatiin ahkio ja koiravaljakko.

- Kenttäsairaalassa sain ensiavun, minkä jälkeen minua lähdettiin kuljettamaan edelleen. Olin niin sekaisin, etten tiedä vieläkään, vietiinkö minua moottorikelkalla vai lentokoneella…

 

Vankileiriltä toiselle

Kalle Salorannan tie vei vankileiriltä toiselle. Häntä myös kuulusteltiin moneen otteeseen, koska mies tuli aluksi syöttäneeksi palturia venäläisille. Saloranta mm. lyhenteli vähän nimeään: esiintyi jonkin aikaa Salona. Tserepovetsin leirillä hän tapasi Erkki Lepistön, joka ensi töikseen tiedusteli, vieläkö hänen äitinsä oli elossa. Miehillä olisi riittänyt juteltavaa, mutta vartijat eivät antaneet siihen tilaisuutta.

Vankileiriajat ovat syöpyneet syvälle Kallen mieleen. Hän kertoo mm. keskustelustaan erään venäläisen aliluutnantin kanssa. Sen päätteeksi aliluutnantti oli tokaissut: ”Kuka on se pähkähullu henkilö, joka kirjoittaa Pekka peitsen nimellä?”

 

”Nyt on aselepo”

Osmo Korkea-ahon ryhmä joutui väijytykseen palatessaan miinakenttää raivaamasta.

- ”Nythän on aselepo!” koetin sanoa venäläispartion johtajalle. Jouduimme kuitenkin kahakkaan, jossa meidän miehistämme kaksi sai surmansa. He kuolivat toisin sanoen aselevon solmimisen jälkeen. Molemmat olivat nuoria miehiä, jotka varmasti jo ajatuksissaan suunnittelivat siviiliin paluuta ja elivät rauhan aikaa.

Korkea-aho joutui kuin joutuikin vangiksi: partionjohtaja ei tiennyt koko aselevosta mitään. Hän yritti ottaa radiolla yhteyden omiinsa, mutta tekniikka petti. Siinä syy myös onnettomaan välikohtaukseen.

Korkea-aho vietiin venäläiseen tukikohtaan, jossa erehdys selvisi partionjohtajalle. Suomalaissotilas sai kuljeskella aika vapaasti alueella, kunnes hänet parin viikon kuluttua luovutettiin takaisin rajalla oleville suomalaisjoukoille.

- Sotavankeus jäi niin ollen minun kohdallani varsin lyhyeksi. Menetin ystäviksi muuttuneille vihollisille ainoastaan muutamia tyttöjen valokuvia ja 20 penniä – siinä kaikki.

 

Sota vaati veronsa myös jälkikäteen 

Miehet ovat moneen otteeseen pohtineet sotavankien asemaa sekä vankeuden aikana että sen jälkeen. Ovat yhtä  mieltä siitä, että alentava kohtelu sekä huono ruoka ja hygienia olivat melkoinen koettelemus. Myös epävarmuus tulevaisuudesta painoi sellaisissa oloissa aivan erityisesti mieltä.

Yhteiskunta ei juurikaan tuntunut ymmärtävän entisiä sotavankeja. Kuolleisuus oli heidän keskuudessaan pian vapautumisen jälkeen aika suuri – jopa suurempi kuin mitä vammat olisivat edellyttäneet. Vieraantumistakin tapahtui, sillä psyykkiseen puoleen ei paljoakaan kiinnitetty huomiota. Monia yritettiin auttaa vasta sitten, kuin henkinen terveys oli jo pettänyt.

Tänä päivänä isänmaan puolustajilla on se arvo, mikä heille kuuluukin. Monelle heistä on kuitenkin esirippu jo ehtinyt laskea viimeisen kerran.