Uhkaava vaara?

Perussuomalaiset Suomen poliittisessa kentässä

 

Olipa historialliset kunnallisvaalit Suomessa! Aluksi vaikutti siltä, että tulisi jälleen tylsät vaalit. Äänestäjät saisivat käydä antamassa luvan vanhoille puolueille hallita kunnissa niin kuin aina on hallittu ja hyväksi nähty.

Sattuipa kuitenkin niin, että yksi puolue mullisti koko kunnallisen äänestyskäytännön pitkälle tulevaisuuteen. Samainen puolue sai aikaiseksi eduskuntavaaleissa shokkiaallon, joka levisi ympäri valtakuntaa sekä tavallisten kansalaisten piiriin.

Kaikki alkoi eduskuntavaalien jälkeen kehittyä suuntaan, joka jäi minulle mysteeriksi. Hallitusta koottaessa Kataisen johdolla otettiin yhteyttä muodollisesti kaikkiin puolueisiin. Sehän kuluu asiaan – olla kohtelias ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaa.

Hyväntahtoisuutta riitti riisuvasti hymyilevälle hallituksen muodostajalle. Niinpä myös perussuomalaisten puheenjohtaja kävi kohteliaisuuskäynnillä hänen luonaan ja ilmoitti oman puolueensa tavoitteet neuvottelujen pohjaksi. Evät heidän tavoitteet olleet lainkaan sopivia kokoomuspohjaisen hallituksen ohjelmaan joten neuvottelu päättyi kättelyyn.

Tästä alkoi perussuomalaisten kiirastuli – sama tuli, josta sentään vielä 1500-luvulla pääsi vähemmällä, kun maksoi aneet rahalla. Nähtävästi Timo Soini ei suostunut siihen, että suomalaisten pitäisi ruveta maksamaan aneita saadakseen olla hallituksessa.

Poliittisen vallan tavoittelun kannalta Soini menetteli virheellisesti. Hänen puolueensa sai heti maineen, jota se on kantanut äsken käytyihin kunnallisvaaleihin saakka. Puoluetta on syytetty eduskuntavaaleista alkaen äänestäjien pettämisestä. Sekä suuri osa kansaa että erityisesti tiedotusvälineet julistivat perussuomalaiset pannabullan kanssa väärää politiikkaa harjoittavaksi ryhmäksi, joka kaikissa tilanteissa asettui ”oikeita” ratkaisuja vastaan. Puolueen jäsenistä löydettiin ulkomaalaisia vihaavia ihmisiä ja puolittain rikollista toimintaa harjoittavia ihmisiä. Jopa eduskuntaan päässeistä perussuomalaisista löytyi henkilöitä, jotka joutuivat tiedotusvälineitten tarkkailun alle. Osa heistä kyettiin vaientamaan.

Kuitenkin olen näkevinäni muissakin puolueissa poikkiteloin asettuvia henkilöitä, joilla vain sattuu olemaan oma mielipide jostain asiasta. Osa heistä on mielistelijöitä, jotka eivät voi asettua poikkiteloin sanomalla jotain sellaista mikä voitaisiin tulkita julkisen mielipiteen vastaiseksi. Sitä ei  saa esittää sellaisen henkilön, joka on saanut mandaatin edustaa valtiollista tai kunnallista päätöksen tekoa.

Kunnallisvaalit ovat onnellisesti ohi. Kapinaa ei ole syntynyt ja maassa vallitsee rauha. Mutta vaalien seurauksista saavat kärsiä hävinneet puolueet ja perussuomalaiset.  Perussuomalaiset on nyt nostettu temppelin harjalle ja heitä tarkkaillaan niin kuin petolintua. Maan kuulut valtiotieteilijät ja muut politiikka harrastavat ovat antaneet mielenkiintoisia lausuntoja. Niiden yksi teema kaikuu kansan korviin: ”On olemassa tulevaisuudessa kaksi voimaa vastakkain politiikan teossa ja seuraavissa vaaleissa. Vastakkain tulevat olemaan perussuomalaiset ja kaikki muut puolueet Suomessa.”

Mielenkiintoisia näkemyksiä ja melko jännittävät vaalit ovat tulossa aikanaan.

 

 

 

Kolme sotavankia

Vieläkö äiti elää ?

 

Tämän kertomuksen sankarit, kolme tavallista alajärveläismiestä, sota imaisi pyörteisiinsä vuonna -41. Heidän osanaan oli joutua mukaan näytelmään, jonka prologi oli Suomen osalta laadittu Moskovassa jo ennen talvisotaa ja jonka juonikin tunnettiin hyvin ennen sodan alkua.

 

Pioneeri Erkki Viljami Lepistölle tuli asiaa Jolmajärven maastossa sijaitsevaan esikuntaan 11.8.1943. Siellä hän sai tietää pääsevänsä kauan kaipaamalleen kotilomalle.

-Palasin takaisin Jolmajärven itäpuolella olevaan tukikohtaan. Pojat keittivät siellä makoisaa hirvisoppaa, joten ajattelin sekä syödä kunnolla että yöpyä ennen lomalle lähtöä, Lepistö muistelee.

Aamuvarhaisella miehet heräsivät vihollisen kranaattikeskitykseen. Puita meni ryskien poikki ja joka puolelle ilmaantui syviä kuoppia.

-Juoksuhaudat vihollinen oli jo miehittänyt. Yritin siirtyä läheiseen tukikohtaan, mutta sekin oli jo venäläisten hallussa. Niinpä päätin peräytyä ryömimällä omieni luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään; vihollinen avasi ankaran tulen minua kohti. Saatuani osuman saappaaseeni katsoin viisaammaksi nostaa käteni ylös. Tulitus loppui heti.

-Minut komennettiin tulemaan venäläisten luo kädet ylhäällä ja mentävähän se oli. Mieleeni juolahti, että lomille tästä sittenkin taidetaan lähteä – tosin paljon pidemmälle. Ja suuntakin taisi olla väärä.

Läpimärät vaatteet ja pelko saivat Lepistön vapisemaan kuulustelijoittensa edessä. Kulaus tarjottua votkaa rauhoitti kuitenkin jonkin verran.

Sitten alkoi Erkki Lepistön raskas tie sotavankeuteen. Vapaus koitti vasta 25.12.1944 Haminassa. Näytelmän juoneen kuului lisäksi naapurinpojan tapaaminen Moskovan lähistöllä sijainneella Tserepovetsin vankileirillä: kokelas Kalle Saloranta oli niinikään passitettu sinne.

 

Kohtalokas partiomatka 

Kalle Saloranta on molempien puolustussotien veteraani. Hänen mukaansa sotavankeus koetteli miestä kuin miestä.

- Sotavankireissu oli sekä erikoislaatuinen että varmasi itse kullekin myös raskas kokemus. Siinä joutui täysin toisten armoille… Olosuhteisiin tietysti tottui jossakin määrin, mutta ei koskaan niin paljon, että elämä olisi tuntunut mukavalta.

Kallellekin tuli Jolmajärven maastoon tehdyllä partioretkellä niin tiukka paikka, että periksi oli annettava. Kallen partio hiihteli väijytykseen, ja sen johtajana toiminut kapteeni Mikkonen haavoittui kuolettavasti. Myös Kalle sai useita osumia rintaansa.

- Yritin perääntyä järven yli metsän suojaan Mikkosta mukanani laahaten, Saloranta muistelee. – Vihollinen osui kuitenkin uudelleen Mikkoseen, joka kuoli käsiini. Minäkin sain vielä yhden luodin nahkaani ja menetin tajuntani. Kun seuraavan kerran heräsin, vihollinen oli jo kauluksessa kiinni.

- En kyennyt kävelemään, sillä jalkani eivät toimineet ollenkaan. Venäläiset löysivät jostakin telttakankaan, jonka päälle minut asetettiin. Sen avulla minua vedettiin jonkin matkaa, kunnes paikalle saatiin ahkio ja koiravaljakko.

- Kenttäsairaalassa sain ensiavun, minkä jälkeen minua lähdettiin kuljettamaan edelleen. Olin niin sekaisin, etten tiedä vieläkään, vietiinkö minua moottorikelkalla vai lentokoneella…

 

Vankileiriltä toiselle

Kalle Salorannan tie vei vankileiriltä toiselle. Häntä myös kuulusteltiin moneen otteeseen, koska mies tuli aluksi syöttäneeksi palturia venäläisille. Saloranta mm. lyhenteli vähän nimeään: esiintyi jonkin aikaa Salona. Tserepovetsin leirillä hän tapasi Erkki Lepistön, joka ensi töikseen tiedusteli, vieläkö hänen äitinsä oli elossa. Miehillä olisi riittänyt juteltavaa, mutta vartijat eivät antaneet siihen tilaisuutta.

Vankileiriajat ovat syöpyneet syvälle Kallen mieleen. Hän kertoo mm. keskustelustaan erään venäläisen aliluutnantin kanssa. Sen päätteeksi aliluutnantti oli tokaissut: ”Kuka on se pähkähullu henkilö, joka kirjoittaa Pekka peitsen nimellä?”

 

”Nyt on aselepo”

Osmo Korkea-ahon ryhmä joutui väijytykseen palatessaan miinakenttää raivaamasta.

- ”Nythän on aselepo!” koetin sanoa venäläispartion johtajalle. Jouduimme kuitenkin kahakkaan, jossa meidän miehistämme kaksi sai surmansa. He kuolivat toisin sanoen aselevon solmimisen jälkeen. Molemmat olivat nuoria miehiä, jotka varmasti jo ajatuksissaan suunnittelivat siviiliin paluuta ja elivät rauhan aikaa.

Korkea-aho joutui kuin joutuikin vangiksi: partionjohtaja ei tiennyt koko aselevosta mitään. Hän yritti ottaa radiolla yhteyden omiinsa, mutta tekniikka petti. Siinä syy myös onnettomaan välikohtaukseen.

Korkea-aho vietiin venäläiseen tukikohtaan, jossa erehdys selvisi partionjohtajalle. Suomalaissotilas sai kuljeskella aika vapaasti alueella, kunnes hänet parin viikon kuluttua luovutettiin takaisin rajalla oleville suomalaisjoukoille.

- Sotavankeus jäi niin ollen minun kohdallani varsin lyhyeksi. Menetin ystäviksi muuttuneille vihollisille ainoastaan muutamia tyttöjen valokuvia ja 20 penniä – siinä kaikki.

 

Sota vaati veronsa myös jälkikäteen 

Miehet ovat moneen otteeseen pohtineet sotavankien asemaa sekä vankeuden aikana että sen jälkeen. Ovat yhtä  mieltä siitä, että alentava kohtelu sekä huono ruoka ja hygienia olivat melkoinen koettelemus. Myös epävarmuus tulevaisuudesta painoi sellaisissa oloissa aivan erityisesti mieltä.

Yhteiskunta ei juurikaan tuntunut ymmärtävän entisiä sotavankeja. Kuolleisuus oli heidän keskuudessaan pian vapautumisen jälkeen aika suuri – jopa suurempi kuin mitä vammat olisivat edellyttäneet. Vieraantumistakin tapahtui, sillä psyykkiseen puoleen ei paljoakaan kiinnitetty huomiota. Monia yritettiin auttaa vasta sitten, kuin henkinen terveys oli jo pettänyt.

Tänä päivänä isänmaan puolustajilla on se arvo, mikä heille kuuluukin. Monelle heistä on kuitenkin esirippu jo ehtinyt laskea viimeisen kerran.

 

 

 

 

 

 

Kummallisista ihmisistä Alajärvellä

 

 

   Yllä oleva otsikko on Johanssonin itsensä antama sarjalle kirjoituksia, joissa hän pohtii tapaamiaan henkiöitä Alajärvellä ja muuallakin. Hän sanoo, että ”se on ainakin voittona kun on kauan samassa paikassa, että tulee ihmisiä tuntemaan, mutta se tunteminen ei ole aina hyvältä puolelta”. Seuraavassa eräs hänen tarinansa henkilöstä, jonka kanssa hän oli tekemisissä:

  ” Koivusen Jalmari (nimi muutettu) oli linnassa, kun tulin tänne 1877. Sieltä hän palasi Jumalan lapsena niin kuin hän sanoi. Hän piti pitkiä puheita uskonasioissa ja tunnusti aina kuinka autuas hän oli. Kotonaan oli hän mikä hirvein peto. Vaimonsa hän ajoi pois - vävynsä perässä hyppäsi kirves kädessä – omaa tytärtään piti hän väkisin (raiskana?), niin että tyttö pakeni Tampereelle.

  Kun häntä tästä nuhtelin, kielsi hän kiven kovaa kaikki -  hän oli niin kuin enkeli hyvä. Naapurilta sain aina kuulla mitä hirveimpiä juttuja hänen julmuudesta. Vihdoin hän sairastui ja minua pyydettiin käymään hänen luonaan. Minä sanoin: joko nyt Jalmarin silmät ovat auenneet? Hän vastasi: Jumalan kiitos – siitä on jo toistakymmentä vuotta, kun heräsin. Kahdesti kävin hänen luonaan ja sama ulkokullattu hän aina oli, kielsi kaikki mitä toin hänen edestään esille, vaikka minä tiesin, että asia oli toisin."

  Kummallisten joukossa ovat Anna Strömborg, Konsta Pesola, Väärämäki Hanna.”

 Lisäksi tähän ryhmään kuului vielä Adrian Koskela, josta kerron myöhemmin.

   Päiväkirja antaa mahdollisuuden kirjoittaa muistiin asioita, jotka muutoin jäisivät pelkän muistin varaan. Sen vuoksi monet pitävätkin päiväkirjaa. Kirjoittamisella on myös suuri terapeuttinen merkitys. Jonatan Johansson piti päiväkirjaa varmaan useistakin syistä. Mitä tarkemmin päiväkirjan sisältöön perehtyy, sitä varmemmaksi lukija tulee siitä, että Johansson haluaa purkaa tuntemuksiaan päiväkirjaansa, jotka ajatukset ovat nyt lukijan ulottuvilla.

  Ottaessani yhteyttä Johanssonin jälkeläisiin saadakseni luvan kirjoittamiini lainauksiin antoi varatuomari Kaila mielellään luvan minulle ja katsoi tietojen hyödyntävän tämän paikkakunnan lukijoita enemmän kuin heidän jälkeläisiä konsanaan. Sen vuoksi lainaan päiväkirjasta muutamia sellaisia tietoja, joita ei paikkakunnalla yleisesti tunneta:

  ” Kun 1877 tulin tänne, asui Koskenvarrella eräs vanha räätäli (Matti oli nimensä), joka koko seurakunnassa pidettiin suuressa kunniassa jumallisuutensa tähden. Hän oli kovasti kuuro, etten paljon hänen kanssaan puhunut. Hänen vaimonsa pikku Stiina oli myös erittäin jumallinen (vanha pietisti). Vaimon kanssa olen paljon puhunut. Hän on itkenyt, kun olen häntä puhutellut. Heillä on onnettomia lapsia, vaikka ei ketään ole tässä seurakunnassa niin paljon varoitettu, neuvottu ja kehoitettu joka päivä jumallisuuteen. Vanhin poika Juha on kummallinen ilmiö. Hän sanoo, että hän on luotu lukumieheksi, että hän on lukenut kaikki kirjat kirjastossa. Hän luulee, ettei maailmassa ole paljon, jota hän ei tiedä. Hän tuli kerran tänne ja pyysi, että rupeaisin häntä kouluttamaan - saisin tehdä hänestä mitä halusin. Hän sitten maailmassa kaikkea palkittisi.

  Kerran hän hyyräsi ittelleen huone Tiistolassa – maksoi 25 mk kuukaudessa. Hän teki uuden Katekismon, tuli tänne ja pyysi minua maksamaan painattamisen kustannuksia. Koko maailma oli hämmästyvä tästä teoksesta, siitä oli kunniaa tuleva minulle ja koko Alajärven seurakunnalle, että köyhä torpan poika oli tehnyt semmoisen teoksen.”

  Olen tutkinut mainitun Juha Koskelan historiaa hieman tarkemmin ja voin vain lyhkäisesti todeta, että hänen elämänvaiheensa ovat mielenkiintoiset. Päästyään omille jaloilleen hän julkaisi omalla kustannuksellaan muutamia teoksia, joista minulla on kappaleet. Muun muassa hän julkaisi uuden kalenterin, jossa oli vuoteen laitettu vain 8 kuukautta. Mielenkiintoinen henkilö!

Suojeluskunnan perustaminen Alajärvellä

 

 

Vapaussodan sosiaalisista ja poliittisista taustoista on tehty selvityksiä ja tutkittu sitä, keitä olivat punaiset ja keitä valkoiset. Joka tapauksessa Alajärven osalta kyseessä ei voinut olla vieraan sotaväen pois ajaminen. Kyseessä oli, paitsi paikallisen poliittisen ja aatteellisen vallan jakautuminen, myös tulemassa olevaan vapaussotaan valmistautuminen. Alajärvellä poliittisen vallan jakautuminen ei koskaan ollut niin voimakasta kuin Etelä-Suomessa oli. Periaatteessa valtaosa yhteiskunnassa vaikuttavista ryhmistä oli valkoisia, joten heidän vaikutusvaltansa pääsi vaikuttamaan vapaussotaa edeltäneisiin tilannearviointeihin ja päätöksentekoon.

Tilanne oli siis selkeä ja edusti Pohjanmaalla kehittynyttä suuntausta. Vaikka periaatteessa vapaussota oli vapautumista vieraan vallan (Venäjän) alta, oli jo hyvissä ajoin syntynyt vastakkainasettelu punaiset-valkoiset. Vapaussodan ensimmäinen tehtävä oli poistaa vieraat joukot Suomesta tai riisua ne aseista. Sen historiallisena jatkeena oli maan sisällä tapahtuvien aatevirtausten selkiintyminen.

Kun Alajärvellä vasemmistolaisten ”oudot puuhailut” vappuna 1917 vaikuttivat kuntalaisten mielialoihin levottomuutta herättävästi, oltiin valmiit perustamaan paikkakunnalle suojeluskunta.

Suojeluskunnan todennäköinen perustamispäivä on 10.8.1917. Näin muistavat Martti Pihkala omien muistiinpanojensa perusteella sekä Kusti Sorvari (1891-1980), joka oli suojeluskuntaa perustamassa. Suojeluskuntien perustamisella kautta koko maan tuli olemaan valkoisten joukkojen kokoamisen kannalta ratkaiseva merkitys.

Lyseolainen Alfons Lagus (1896-1918), joka myöhemmin haavoittui kuolettavasti vapaussodassa, oli saanut ohjeet Jyväskylästä järjestää kokous Alajärvellä, jonne tulisi asiaa eli ”palokunnan” perustamista esittelemään Martti Pihkala. Hän kävi neuvottelemassa kirkonkylässä opettaja M. Kotkaniemen (1873-1935), lääkäri Y. Leikolan (1886-), apteekkarin rouva Ellen Jungin ja liikemies J.H.Keltikankaan (1873-1950) kanssa sekä myöhemmin vielä Rottalassa Kurejoen miesten kanssa.

Toiminnan tuli olla mahdollisimman salaista, koska ”ohranan” kätyreitä oli Alajärvelläkin.

Kokous pidettiin Kurejoen nuorisoseuran talolla. Paikalle oli saapunut noin 60 miestä. Heille Pihkala kertoi paloturvallisuuden tärkeydestä. Kuulijat ilmeisesti olivat kyllä hyvin selvillä, mistä oikein oli kysymys. Kokouksesta ei pidetty pöytäkirjaa, mutta palokuntaan halukkaat saivat kirjoittaa nimensä paperille. Ensimmäinen kirjoittaja oli Ville Myllykangas (1893-1979). Hänen lisäkseen nimensä kirjoittivat vielä 30 muuta ja myöhemmin vielä saman verran lisää.

Aluksi toiminta oli hajanaista eikä toimivaa johtokuntaa tai muutakaan organisaatiota ollut. Toimintaa johtivat kuitenkin Alfons Lagus, kauppias Kalle Berggren (1887-1934), joka myöhemmin suomensi nimensä Perkaksi, sekä Eeli Timmerbacka (1896- lähti Amerikkaan 1920). Yhteyttä kuitenkin pidettiin sekä Etelä-Pohjanmaan että Jyväskylän piiritoimistoihin. Alajärvenkuntakokouskin päätti 10.11.1917 pitämässään kokouksessa lähettää kauppias Keltikankaan kunnan edustajana Lapualla pidettävään suojeluskuntain yhteiseen kokoukseen, mutta ei suostunut perustamaan kunnallista suojeluskuntaa Alajärvelle, vaikka siitä tehtiin vuoden 1917 lokakuussa aloite kuntakokoukselle. Asia siirrettiin vasemmiston esityksestä eteenpäin ja kunnallinen suojeluskunta perustettiin vasta vapaussodan jo alettua 9.3.1918, jolloin päätös oli yksimielinen. Nyt oli myös kunnallinen rahoitus suojeluskunnan toimintaan varmistettu.

Tosin perustamistapahtuma oli muodollinen, sillä jo ennen perustamista suojeluskunnan toiminta oli vakiintunut. Oli näet perustettu paikallista sotilashallintoa varten esikunta yhteistoiminnassa poliisi- ja kunnallisten viranomaisten kanssa ja pääosan kustannuksista maksoi näin ollen valtio.

Helmikuun 17 pidetyssä Alajärven suojeluskuntalaisten kokouksessa nimismiehen asunnossa valittiin uusi johtokunta, koska toimihenkilöt olivat lähes kaikki rintamalla. Nyt annettiin selväkielinen nimi johtokunnalle: Alajärven Suojeluskunnan Johtokunta. Puheenjohtajaksi nimismies Thure Evert Godenhjelm (1865-1947), muut jäsenet olivat: kunnanlääkäri Yrjö Leikola, rouva Ellen Jung, opettaja Matti Kotkaniemi, kauppias Heikki Keltikangas, talokas Jaakko Mäenpää (1878-1947), poliisikonstaapeli Eeli Sillanpää (1872-1924), talokkaat Matti Etula (1881-1951), Heikki Hongisto (1896-1974), Matti Koskela (1883-1959), Eeli Ojajärvi (1885-1938), August Ådman (Åttman ?) (1886-1978), K.A.Panula (1880-1959), opettaja Hilma Metsikkö (1886-1931), talokkaat Joeli Holliaho (Seppälä) (1885-1945), Oskari Hauta-aho (1878-1949), Edvard Joensuu (1872-1962), Eeli Hämeenniemi (1884-1948), Matti Kanervikkoaho (1884-1960) ja metsän vartija Antti Takala (1871-1931), talokkaat Frans Myllykangas (1880-) ja Reino Mäkelä (1890-1963).

Vapaussodan syttymisen jälkeen Alajärven suojeluskunnasta tuli osa laillista yhteiskuntaa. Se huolehti sodan ajan hyvin monista asioista. Yksi sen tehtävistä oli toimia paikallisena sotilastuomioistuimena. Se ryhtyikin aktiivisesti tutkimaan ”laittomuuksia”, joita paikkakunnan vasemmistolaiset eli ”punaiset” aiheuttivat. Se joutui kuulustelemaan muutamia henkilöitä luvattomien aseitten hallussapidosta tai muuten epäilyttävien toimien takia.

 

 

 

Kouluruokailu alkaa

 

 

Aloitin kansakoulun sota-aikana syksyllä 1943. Silloin mukana tuli olla kotieväät – toisilla runsaat ja monipuoliset toisilla vaatimattomammat. Ehkä tavallisimmat evästarpeet olivat pullo maitoa ja mahdollisesti oikealla voilla sivelty voileipä paperiin käärittynä. Muuta ei silloin osattu edes vaatia. Olihan toki lohdullista jo sekin, että sai jotain syödäkseen koulussa.

Mutta aikanaan sota päättyi ja elämän tilanteet muuttuivat. Yhteiskunta vaurastui pikkuhiljaa ja se näkyi myös koululaitoksessa. Kunnat aloittivat mm oppilaitten ruokkimisen yhteiskunnan varoin. Eri kunnissa se tapahtui eri aikaan. Riippui varmaan valtuutettujen valistuneisuudesta ja kunnan varallisuudesta.

Minunkin koulussani aloitettiin kouluruokailu kunnan varoin arvatenkin kohta sotien jälkeen – ehkä jo vuonna 1945. Itse tapahtuma on jäänyt ehkä sen vuoksi mieleen kun se oli uutta ja myönteistä meidän perheessä. Se vähensi vähävaraisen perheemme ruokakuluja jonkin verran. Saatiinhan toki syödä ilmainen lämmin ateria. Meidän perheestä kävi sentään yhtä aikaa koulua ainakin neljä lasta kerrallaan. Kun vanhin pääsi läpi, tuli uusi tilalle.

Koulullamme oli valmis keittiö, joka oli varmaan tarkoitettu alakoulun opettajan tarpeita varten. Siitä syntyi kätevästi kouluruoan valmistuspaikka. Tarvittiin keittäjä, joka kävi valmistamassa koulupäivinä keiton.

Olisikohan meillä koululaisilla ollut jonkinlainen ennakkotieto siitä, että alamme saada keittoruokaa sinä lukuvuonna. Sen muistan, että ensimmäisen ruoka-annoksen kantoi keittäjä luokan eteen kateederille sangossa, josta sitten ruoka jaettiin lautasille. Muistini mukaan lautanen kuitenkin piti olla omasta takaa ainakin alussa ja lusikka tietenkin. Samoin täytyi vielä tarvittaessa ottaa maitopullo kotoa mukaan ja voileivät, jos halusi syödä oikein kunnolla. Ne eivät kuitenkaan olleet enää välttämättömiä.

Silloin noudatettiin myös tiettyjä tapoja. Opettaja vaatii, että pulpetille tuli levittää sopiva ruokaliina, jonka päälle haettiin lautasellinen lämmintä keittoa. Myöhemmin tuli myös tavaksi lukea lyhyt ruokarukous. Toimiessani 1950-luvun lopussa opettajana lausuttiin yhdessä ennen ruokailun alkua: ”Siunaa Jeesus ruokamme. Amen”. Kaunis tapa, joka on sekularisoituneen maailmanmenon aikana jätetty pois turhana.

Yhden mieleeni painuneen mielikuvan muistan ensimmäisestä keittäjästä. Hän oli jo vanhahko nainen: ”Sanna-Maijan Uunon akka”, jonka kaulassa roikkui nauhassa kolme yhteen liitettyä kiväärin kuulaa. Koru välitti jotain vielä ajan henkeenn liittyvää - luulen niin.

Rengin työpäivä (vuodelta 1893)

 

 

Erään kerran Johanssonin ystävä (Kjäldström ?) oli kyselemässä itselleen isäntärenkiä Rottalan isännältä (Heikki Lillstrang luultavasti). Rottala oli esittänyt kolme nimeä: E. Turpela, Matti Lepistö ja Kustaa Purola. Näistä miehistä Johanssonin piti antaa lausunto ystävälleen. Niinpä hän kirjoittaa kirjeen hänelle:

” Ennekuin vastaan kysymykseesi, täytyy minun ensin puhua siitä, mimmoinen tämän paikkakunnan tavallinen työkurssi on ja sitten tahdon sen jälkeen arvostella yllä mainituita miehiä.

Työkurssi täällä ainakin pappilassa on tämöinen: Aamusella mennään työhön kello 7 ja 8 välillä, puolipäivälliselle tullaan kello 11 ja 12 välillä, puolipäiväinen kestää 2 ja 3 tiiman välillä. Iltasella tullaan työstä 7 ja 8 välillä. Kun päivä lyhenee, ei olla koskaan pimeään asti, vaan se lyhennetään vielä siitäkin.

Talvi-illalla ei tehdä mitään. Mitä työaikaan tulee, menee siitä kolmasosa juttelemiseen, kolmasosa menee huilaamiseen ja kolmasosa tehdään työtä.

Jos nyt tämän jälkeen arvostellaan yllämainituita miehiä, niin ovat he hyvänlaisia. Erkki oli minulla 2 vuotta, otti vastaan ja antoi ulos kaikki viljat, teki kaupunkireissut ja toi paljon rahoja reiluun (reilusti ?) kotiin jne. Matti on niin kuin hänen veljensä Erkki Rydmanilla. Kustaa ottaa ulos (ennakkoa) 300 mk ja 200 mk on palkkaa. Pidät tulevaa vuotta saadaksesi ulos, sillä on 400 ottoa ja sinulla 200 vahinko. Tekeekö mieli pitkittää ?”

Eräissä muissakin yhteyksissä Johansson antaa vähemmän mairittelevan lausunnon omista rengeistään. Mahtoiko hänen vaatimuksensa olla työn tekemisestä liian kovat vai oliko niin, että rengit osasivat mitata pienen palkkansa mahdollisimman pienellä työmäärällä. Asiaan löytyisi varmaan vastaus, kun tekisi tarkan analyysin hänen päiväkirjansa perusteella.