Kouluaikoja muistellen

Tapasin yhden vielä elossa olevista luokkakavereista, jonka kanssa muistelimme menneitä -kuinkas muuten.

Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaarnan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!

Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."

Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla! 

--------------------------------------------------------------- 

Näin vanhemmalla iällä on lysti muistella miten mukavia olivat elon päivät pienenä poikana.

Muistan erityisen hyvin ensimmäisen koulupäiväni aamun syyskuun 1. päivältä sotavuonna 1943, kun aloitimme naapurin Liisan kanssa koulun käynnin. Jostain syystä aamusella tuli ainakin meidän huushollissa kiire laittaa minut koulutielle. Kolme muuta olivat jo lähteneet rutiininomaisesti tuttuun kouluun. Äiti koetti parhaan taitonsa mukaan laittaa minua koulukuntoon, kirjoitti lapun ja antoi sen vietäväksi opettajalle. Siinä varmaan seisoi minun nimeni ja mahdollisesti syntymäaikani ikään kuin todisteena siitä, että olen koulukelpoisessa iässä.

Sen verran tuhraantui aikaa tuona aamuna, että pakollinen silmien pesu ja nenän niisto jäivät väliin. Mutta äiti vannotti minua ja naapurin Liisaakin poikkeamaan matkan varrella olevan kosken rannalle, jossa meidän tuli pestä kasvomme ja sitten jatkaa koululle, jonne joelta oli matkaa vielä noin kilometri.

Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudelleen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.

Päivän jatkoa eteenpäin en muista tarkalleen, mutta luultavasti saimme jotain koulutarvikkeita ihmeteltäväksi.

Sitä koulunkäyntiä jatkui sitten pieniä katkoksia lukuun ottamatta eläkkeelle saakka.

PS Jos olen tästä jo aiemmin kirjoittanut tänne, niin antakaatten anteeksi ja syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa. 

---------------------------------------------------------------- 

Muistan varhaislapsuudestani tapauksen, joka liittyy mainittuihin lasikuuliin. Kotikyläni rajoittuu hyvin komeaan laaksoon, jonka rinteet nousevat useita metrejä laakson pohjaa korkeammalle. Rinteiden päällä on aikoinaan asunut kivikautista kansaa (maisteri Ville Luhon tutkimuksen mukaan), joka jätti olemassaolostaan merkkejä luullakseni silloisen meren rantaan.

Luho suoritti siellä sodan jälkeen kaivauksia ja me pojat pyörimme tietenkin tutkijoitten jaloissa ja ihmettelimme kaivamisia. Minua vanhemmat pojat keksivät jekun, jonka sitten toteuttivatkin. Hieman kauemmaksi tutkimusalueelle tekivät pienen kolon maahan ja tipauttivat siihen kauniin marmorikuulan ja peittivät kohdan. Satuin näkemään tarkan paikan ja poikien poistuttua paikalta hiippailin kätkölle ja ja kivoin kuulan maasta ja panin taskuuni.

Marmorikuula oli kauan kiinnostukseni kohteena mutta joutui sitten hukkaan. 

-------------------------------------------------------------------

Meidän koulussa jaettiin sodan jälkeen kunnan toimesta muutamille koululaisille - köyhimmästä päästä tietenkin - mm jalkineita, joita myös monoiksi kutsuttiin. Meidän perhe oli naapurin perheen ohella aina jonon kärjessä sosiaalisen asemamme vuoksi. Hieman minua hävetti, että jouduin armopalojen saajaksi mutta kauniit kiiltävät monot peittivät häpeän tunteen ja olin lopultakin vain tyytyväinen saamiini kenkiin.

Amerikan paketteja meille kyllä tuli sodan jälkeen äitini serkulta. Paketiti sisälsivät kaikenlaista mm. paahtamattomia kahvin papuja. Tämä tapahtuma johti aikuisiälläni siihen, että minulla oli pakonomainen tarve käydä katsomassa sitä seutua Minnesotassa, mistä paketit oli lähetetty. Talo oli vielä jäljellä mutta William Pylka ja vaimo olivat jo kuolleet ja talo tyhjillään - pieni ja vaatimaton paikka. 

------------------------------------------------------------------ 

Olosuhteet ja kasvatusmenetelmät kouluissa ovat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Suhtautuminen kriisitilanteisiin oppilaitten keskuudessa on muuttunut rankaisevasta asenteesta sovittelevaan suuntaan. Vaikka itse olen elänyt tuon kehitysvaiheen läpi "sisältä" päin - ensin rangaistavana oppilaana ja myöhemmin ymmärtävänä ja sovittelevana opettajana - en ole vieläkään päässyt ymmärrykselle siitä, mikä on hyvää kasvatusta ja mikä ei sitä ole. Ehkei milloinkaan saavuteta ehdotonta varmuutta oikeasta kasvatuksesta.

Sen vain muistan omalta kohdaltani aloittaessani loputonta kehittymisen kaarta 7-vuotiaana, että jouduin silloin tällöin vastaamaan teoistani opettajalle seisomalla tiiviisti nurkkaan komennettuna muodollisesti häpeämässä. Jostain syystä en silloin tuntenut asian johdosta häpeää lainkaan. Tunsin vain kärsiväni rangaistusta tehtyäni virheen.

Yksi virheistäni kehittyi eräällä "muovailuvahatunnilla" opettajan annettua vapaat kädet tehdä vahasta jotain mukavaa. Pulpettikaverini (Ensio Kohonen) oli luonteeltaan taiteellinen ja muovasi vahasta possun ja teki sille pienet kolot lyijykynän terällä silmiksi possun niskaan (tai ainakin luulin niin). Minua alkoi asia naurattaa niin kovasti, että minulta pääsi äänekäs paukku. Opettaja tulkitsi tämän rangaistavaksi teoksi ja laittoi minut seisomaan nurkkaan ja käski hävetä.

Toisen kerran jouduin syystä tai toisesta siirtolaispojan (Erkki Huovinen) kanssa tappeluun koulun tampuurissa. Tuohon aikaan siirtolaisia oli meidän kylällä melko paljon. Me nahistelimme niinkuin nyrkkeilykehässä ja toiset ympärillä yllyttivät ja kirkuivat kiihottavasti. Sen verran saimme aikaiseksi, että ainakin minun nenästäni alkoi tipahdella jo verinokkoja. Tämä ei estänyt tappelun jatkumista vaikka aloinkin parkua. Vasta opettajan väliintulo rauhoitti tilanteen. Hän kokeneena rintamalottana tarttui meitä molempia kauluksesta kiinni ja roikotti meidät kummatin kahteen eri nurkkaan. Jalat ottivat silloin tällöin lattiaan matkalla luokkaan. Hän käski molempien hävetä tappelun vuoksi. En vain jaksa muistaa häpesimmekö kumpikaan.

Välitunnin alkaessa olimme taas ihan hyviä kavereita.

Jälkeen päin olen ajatellut, miksi kaksi minua vanhempaa veljeäni eivät tulleet minun avukseni. 

---------------------------------------------------------------- 

Minulla oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten, että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä. Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli molempi kätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat vasemmalla.

Tämä oli todella käytäntö kansakouluissa aiemmin. Nuorin veljeni oli myös vasenkätinen, mutta opettaja pakotti hänet kirjoittamaan oikealla kädellä. Hänestäkin tuli kaksikätinen siitä alkaen.

Luulen opettajien vaatimuksen johtuneen siitä, että esim. kaunokirjoitustunnilla ainakin vielä 1950-luvulla käytettiin mustekynää ja mustetta. Vasemmalla kädellä kirjoitettaessa saattoi kirjoitettu teksti suttaantua ennen kuin se ehti kuivua.

Pyhä viha

 

 

Pengoin taas sekavaa kirjastoni hyllyköitä ja käteeni sattui punakantinen kirja, jonka etukannessa oli kuvattu orjantappura-kruunu ja sen sisälle nyrkkiin puristettu käsi. Kirja tekijä oli minulle tunnettu mutta sen sisältö ei. Uhkaavalta vaikuttavan nimen takia aloitin kuitenkin kirjan lukemisen sisukkaasti. Kohta olenkin sen puoliväliin ehtinyt. Nyt onkin siis aika antaa raportti näin julkisesti.

En minä muuten raporttia tekisikään mutta sieltä paljastui muuan minua jo aiemmin askarruttanut asia, josta pian kerron.

Itsen kirja sanoma oli oikeastaan minulle ennakkoon aavistettavissa. Olihan Ilmari Kianto tunnettu kriitikko koskien pääasiassa luterilaisen kirkon asemaa kansan pelastajana synnin taakasta. Hämmästyin kuitenkin hänen vahvaa kritiikkiään kirkon oppia kohtaan. Se oli mielestäni yliampuvaa ja kohtuutontakin. Tosin hän oli kirjan kirjoittanut tietyn huuman vallassa. Olihan hän ollut yhteydessä oppi-isäänsä Leo Tolstoihin ja saanut häneltä vaikutteita sekä välillisesti että suoraan kirjeenvaihdon kautta. Olihan hän suomentanut Tolstoin teoksenkin.

Hän kiinnostui tolstoilaisuudesta niin paljon, että erosi kirkosta heti kun laki sen salli. Ateisti hän ei kuitenkaan ollut vaan tunnusti uskovansa ”henkilökohtaisella” tasolla ilman kirkollista organisaatiota. Hän kuitenkin käsitteli kirkon luonnetta ja ominaisuuksia niin kuin kaikki kirkon tuoma tai opettama olisi väärää ja harhaanjohtavaa. Itse kirkon organisaatiokin oli hapatusta ja sisäänpäin kääntynyttä. Papit olivat juoppoja ja juonittelijoita, jotka sitoivat ihmisen sielut järjestelmään ja pyrkivät pitämään oppirakennelmaa erilaisin uhkakuvin.

Itse en tahdo ottaa kantaa hänen ajatuksiinsa kovin voimallisesti mutta sellainen mielikuva minulla on, että hän ei kiihkossaan kyennyt ottamaan asioihin objektiivista kantaa missään vaiheessa. Kummastustani herättää myös se, että isä Calamnius itse oli sielunpaimenena ja pojasta kasvoi lahjakas kirjailija, joka ei kyennyt omaksumaan mitään kirkkoon liittyvää oppirakennelmaa.

Mutta nyt palaan siihen minua erityisesti kiinnostavaan aiheeseen, joka jäi minua askarruttamaan noin kirjan puoliväliin päästyäni. Lainaan tähän sen kohdan: ”Ukko-rovasti ( siis Kurjalan seurakunnan rovasti Fredrik Gabriel Frommerus) otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näytti olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauvat mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengille.”

Olikohan niin, että Kurjalan seurakunnan paimen oli Suomen liikunnan historiassa ensimmäinen, joka harjoitti ahkerasti sauvakävelyä. Siitä minä tässä halusin ensisijaisesti tuoda esille.

Muutoin olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa vaikka kirkon kivirappuihin tai sadan euron seteliin, jos siltä tuntuu. Minun uskoni ei perustu niihin kirkon kivirappuihin eikä sadan euron seteliin.

Kiinalainen päiväkirja

 

Matti Kurjensaari on pitänyt päiväkirjaa matkaltaan Kiinaan vuonna 1953. Matka kesti vajaat 2 kuukautta. Seurueeseen kuului lukuisa joukko tunnettuja suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tämä joukko oli Kiinan valtion vieraana.

Samana vuonna Kurjensaari kirjoitti kirjan päiväkirjansa pohjalta nimellä Kiinalainen päiväkirja. Sain muutama vuosi sitten ostaa tämän kirjan eräästä antikvariaatista. Luin sen kiinnostuksella läpi uudelleen. Edellisen kerran kirja oli käsissäni vuoden 1958 lopulla tai seuraavan vuoden keväällä. Muistan tämän asian sen vuoksi, että keväällä 1959 ylioppilaskirjoituksissa oli suomen kielen kokeissa yksi otsikko, joka kiinnosti minua: ”Aasian herääminen” Tästä aiheesta myös kirjoitin.

Lukuelämyksenä kirja oli edelleen yhtä mielenkiintoinen kuin vuosikymmeniä sitten. Syynä on Kurejensaaren tapa kirjoittaa asioista ja hänen mielenkiintoiset diagnosinsa tuon ajan historian ja politiikan hengessä.

Matka alkoi Helsingistä 17.4.1953 ja paluu takaisin Helsinkiin 12.6.1953. Lento kulki reittiä Helsinki, Leningrad, Moskova, Kuibyshev, Sverdlovsk, Omsk, Novosibirsk, Krasnojarsk, Irkutsk, Ulan Bator, Shan Shanda ja Peking. Paluu tapahtui samaa reittiä mutta reitti poikkesi nyt Kasanin kautta.

Kiinan alueella käytiin seuraavissa kaupungeissa: Pansu, Nanking, Shanghai, Nangtshou, Kanton, Tshangsha, F-Tze-Ling, Wuhan-Hankou ja Peking.

Seurueeseen kuuluivat Matti Kurjensaaren lisäksi seuraavat kulttuurivaikuttajat: Aira Kolula (Sirola-opiston johtaja), Georg Backlund (kansanedustaja), Kustaa Vilkuna (akateemikko), Ritva Arvelo (näyttelijä-ohjaaja), Heikki Savolainen (lääkintäneuvos), Sylvi Kekkonen (kirjailija), Matti Järvenpää (kansanedustaja), Taimi Jokinen , Matti Rautio (säveltäjä), Kalevi Kilpi (toimittaja, poliitikko), Pentti Haanpää (kirjailija), Mauri Ryömä (poliitikko), Aune Laurikainen (SKP:n jäsen), Allen Järvenpää (professori), Tauno Korhonen (pääluottamusmies) ja Aimo Kanerva (kuvataiteilija, professori). Nimet on poimittu Kurjensaaren kirjan kuvatekstistä.

Mukana oli pääasiassa vasemmistolaisia vaikuttajia ja kansanedustajia sekä taiteen alojen edustajia. Kutsu tälle pitkälle matkalle tuli Kiinan ulkomaanasiain instituutin kautta. Matka oli huolellisesti valmisteltu ja hyvin johdettu.

Seurue oli saapunut Kiinaan, joka oli päässyt huiman kehityksensä alkuun. Takana olivat vaikeat itsenäistymisen vuodet keisarikauden päättymisen jälkeen. Sisäisten erimielisyyksien Kiina oli purkautumattomien jännitteiden alla. Vasta vuonna 1949 Kiina sisäiset olot alkoivat voimakkaasti muuttua tiettyyn suuntaan. Silloin syntyi nykyinen Kiinan kansantasavalta Mao-Tse-Tungin johdolla. Hän oli intellektuelli, joka oli saanut opetusta kirjallisuudessa. Maon johdolla alkoi Kiinan voimaksa kehitys kommunistisena valtiona. Kansa elintaso alkoi parantua ja koulutustaso kehittyä. Vaikka Kiina on aina tunnettu vanhasta kulttuuristaan, oli kansa kuitenkin jäänyt vaille koulutusta. Kiina on perustaltaan kommunistinen mutta sen punainen lippu kertoo kuitenkin sen kehityksen suuntaa: lipussa on viisi tähteä. Suurin tähti edustaa kommunistista puoluetta, neljä muuta pienempää edustavat työläisiä, talonpoikia, pikkuporvaristoa ja kansallisia kapitalisteja. Mielenkiintoinen ilmiö kommunistisessa maassa.

Mutta edellä mainittu vallanjako tulee vahvasti esille tämän päivän kehityksessä. Kiina on maailman nopeimmin kehittyvä maa ja on syöksymässä kiihtyvällä vauhdilla kapitalismin kuiluun. Joka vähänkään tahtoo seurata Kiinan taloudellista kehitystä, ei voi olla huomaamatta kehityksen suuntaa.  Taustalle jäävät talonpojat ja työläiset. Pari punatähteä pienenevät Kiinan punaisessa lipussa kunnes katoavat siitä kokonaan. Kun arvioidaan taloudellisia etuja vastakkain Kiinan väestön kanssa, on kiistaton tosiasia, että kansa enemmistö on heikoilla taloudellista valtaa vastaan.

Kurjensaaren kirja kertoo kuitenkin jotain muuta. Otan tähän suoran lainauksen kirjasta: ”Edessäni oli siis Kansallinen Kapitalisti, Kiinan lipun viides tähti. Herra Jung Nyi Tsung nousi ja tervehti kohteliaasti…. (herra Jung Nyi Tsung kertoo): Yhteiskunta ei voi pysähtyä paikalleen, se kehittyy lakkaamatta. Kehitys kulkee nyt varallisuuden tasoittumista kohti. Tämä on aivan luonnollista, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen on suurten onnettomuuksien alkulähde. Jos yksi kerää liiaksi, toiset joutuvat köyhyyteen. Tultuanne tänne Kiinaan Te olette nähnyt, että olemme kulkemassa toiseen suuntaan kuin aikaisemmin. Kansa on yhtenäisempää ja onnellisempaa.”

Tämä tapahtuma on kirjattu vuonna 1953 Kiinassa. Jos verrataan Kiinan kehityksen suuntaa ja tapahtumia tuohon aikaan, voidaan vain todeta, että herra Tsungin ennustukset ovat toteutuneet. Mutta seurauksena ei olekaan tyytyväinen kansa vaan hiljalleen levottomaksi käyvä kansojen massa, joka hiljaa ja varovasti jälleen repii pidäkkeitä, jotka estävät Kiinan kansallista kehitystä.

Tuleepahan mieleeni vuosi 1959, jolloin käsittelin aihetta otsikolla ”Aasian herääminen”. Silloin ajatukseni juoksu oli hieman toinen kuin nyt. Olenkohan minä kerettiläinen ajattelija?

Köyhää kansaa (toinen osa)

 

 

Anna Maija Isotalo kuoli sen ajan mittapuun mukaan rutiköyhänä. Hänen jälkeensä perunkirjoitus oli muodollisuus, joka tuli hoitaa niin kuin laki sanoo. Luulenpa, ettei perinnöstä riidelty.

Hänen vanhin tyttärensä Aino Maria sai kuitenkin oikeuden asua maaomistajan luvalla miehensä Valtterin ja kolmen lapsensa Vienon, Onnin ja Anna Helenan kanssa samalla paikalla.

Mutta maailma ei ollut muuttunut heidän kohdallaan mitenkään. Elämä jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. Monesti tulee miettineeksi, voiko toivottoman köyhyyden tila synnyttää ihmisessä taipumuksen omaksua köyhyys todelliseksi elämäntavaksi. Syntyykö ajan myötä tila, jota voisi kutsua kohtaloon alistumiseksi?

Aino pääsi asumaan äitinsä leskenmökkiin kun Anna Maija asui siellä Tampereella yhden tyttärensä luona. Mökki oli selvästi suurempi kuin hänen omansa. Ikkunoitakin oli kolmella seinällä ja nurkassa takka. Jatkeeksi oli tehty laudoista kylmä tila, jonne pääsi suoraan pirtin puolelta. Itse pirtti oli kodikas ja siisti. Luulen kuitenkin, että sen kyky pitää asukkaat talvisin lämpiminä oli vajavainen. Tässä pirtissä muistan käyneeni muutaman kerran, kun pääsin kulkemaan omien jakojeni päällä. Matkaa kodistani oli kilometrin verran ja pelkkä maailman näkeminen vei minut monesti maantien päälle ja Reipakan korpeen.

Taas kerran olin matkalla jonnekin. Tällä kertaa matkatoverina oli vanhempi veljeni. Poikkesimme käymään Ainon ja Valtterin mökillä mahdollisesti pelkästä uteliaisuudesta. Tai saattoihan meillä olla jotain muodollista asiaakin. Istuimme hiljaa ihan oven pielessä, johon oli asetettu penkin tapainen. Aino kyseli kuulumiset ja me koetimme vastailla parhaan kykymme mukaan. Vilkasta keskustelu ei voinut olla.

Hetken kuluttua hän huomasi ryhtyä vieraanvaraiseksi, meni kaapille ja haki sieltä lasipurkin. Hän avasi kannen ja nosti sieltä ruokalusikalla notkeaa siirappia ja sanoi:

”Ottakaa kumpikin tästä makeaa suuhunne, että jaksatte palata kotiinne”.

Hän nosti lusikan suun eteen vuorotellen ja valutti siirapin suuhumme. Ihan kaikki siirappi ei suuhun valunut. Muistan kuinka omalle puserolleni jäi ohut siirappivana valumaan alas. Mutta se ei minua haitannut. Jotain kumman lämmintä ailahti mielessäni. Varmaan se oli ele ihmiseltä, joka välitti ja tahtoi osoittaa sen siirapilla.

Ennen näitä minun ja veljeni kokemia tapahtumia oli tapahtunut monia asioita. Ainon ja Valtterin kaikki kolme lasta olivat poistuneet kotoa, kukin kohtalonsa mukaan. Vanhin lapsista Vieno oli mennyt avioon Perttula-nimisen miehen kanssa. He asuivat muualla. Onni joutui aikanaan sotaväkeen ja suoraan rintamalle varusmiespalveluksen jälkeen. Hän oli puolustamassa niitä arvoja, jotka olivat silloin vallitsevina Suomessa. Hän teki sen vain käskystä. Ei hänellä ollut puolustettavana muuta kuin oma henkensä. Ei hän ollut ymmärtääkseni kapinoivaa sorttia - ei henkisesti ei fyysisesti - vallitsevaa menoa kohtaan. Hän vain teki sen minkä yhteiskunta häneltä odotti. Niinpä hän kaatui sankarina maansa puolesta Karjalan Kannaksella 27.6.1944 puolustaessaan niitä arvoja, joita hän ei kovin hyvin tuntenut ja isänmaa ylisti virallisesti hänen sankaruuttaan. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoitellut kotiinsa terveisiä ja pyytänyt: ”Lähettäkää ruokaa, rahaa tai ruumisarkku!” Sanonta oli varmaan tuohon aikaan sotilaitten keskuudessa eräänlainen vitsi. Sitä ruumisarkkuakaan ei toki tarvinnut lähettää. Se annettiin valtion puolesta. Hän oli alle 20 vuotta vanha.

Nuorin tyttäristä Anna Helena meni avioon sotien jälkeen ja hänestä tuli rouva Aho. Aikanaan hän muutti miehensä mukana Ruotsiin ja katosi sinne siirtyneitten suomalaisten satatuhantiseen joukkoon.

Valtteri oli hiljainen eläjä, jonka ainut tehtävä oli saada riittävä toimeentulo. On mahdollista, että hänellä myös haave omistaa jotain enemmän kuin mitä hänellä jo oli. Yhden asian hän jo omisti. Hän oli henkisesti vapaa ja fyysisesti riippumaton muitten elämästä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Kukaan ei voinut kuitenkaan arvioida hänen onnellisuutensa tasoa tai sisäisiksi kuiskauksiksi jääneitä toiveita.

Vaimo kulki kylällä ja teki niitä töitä, jotka hänen tehtäväkseen annettiin. Aikakausi oli kuitenkin maaseudulla luontaistalouden aikaa, joten palkkojen saanti jäi anhittomiin. Ruoka toki kuului etuihin niin kauan kuin töitä riitti. Ehkä vähäinen rahapalkkakin oli mahdollinen. Mutta Valtterilla oli ajoittain hyviä jaksoja työelämässä. Muistan hänen olleen useina kesinä työssä läheisellä sahalla, jossa minäkin opettelin tekemään työtä nuorena poikana useana kesänä. Valtterin tehtävänä oli kuljettaa sahauksessa syntyneet rimat kärryillä pienoisrautatietä pitkin pois sahalta. Kärryt oli työnnettävä rataa pitkin runsaan sadan metrin päähän ja ladella rimat pitkäksi venyvään pinoon. Luulen, että näitä rimoja Valtteri sai myös ostaa halvalla omistajalta ja kuljettaa miten taisi kotiinsa polttopuiksi. Kuivat rimat olivat huonoa polttopuuta, koska ne paloivat hyvin nopeasti uunissa. Halpoja ne kuitenkin olivat, koska sahanomistaja luokitteli jätteeksi.

Mahtoi hän muutakin työtä saada kylältä mutta uurastuksen tuloksena oli pitkän päivätyön tuottama väsymys ja vaatimaton rahapalkka. Joskus sydäntalvella työt saattoivat olla katkolla ja polttopuiden hankinta taisi olla kovan takana. Joskus talvisin hänen oli syyllistyttävä varkauden syntiin polttopuita hankkiessaan, jonka synnin minä ainakin antaisin viipymättä ja pyytämättä anteeksi. Hän näet talvisin illan pimetessä lähti läheisen joen rannan propsilaanille mukanaan kelkka. Sopivasta pinosta hän otti tarpeellisen määrän jo hieman kuivahtaneita pöllejä ja vaivaa nähden työnteli ne kelkassaan kotiinsa. Valitettavasti eräänä iltana me huolimattomuuttamme aiheutimme hänelle ongelman, jota emme olisi halunneet tehdä. Isä ja minä istuimme iltaa naapurissa ja isä kertoi kohta tapahtuvasta polttopuun hankinnasta. Jostain syystä hän tiesi tarkan aikataulun ja menimme talon kuistille seuraamaan tapahtumaa.

Valtteri oli tulossa kelkallaan kohti tavoitettaan, joka oli muutaman sadan metrin päässä joen rannassa. Tarkkaavainen Valtteri huomasi kuitenkin pimeydestä huolimatta liikettä kuistilla. Hän pysähtyi kelkkoineen ja kääntyi takaisin kohti Reipakan korpea.  Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoitus häiritä hänen toimiaan. Näin jälkeenpäin ajatellen me teimme virheen kun edes menimme katsomaan Valtterin liikkeitä.

Ihmisille aika on rajallinen suure. Tulee aika, jolloin kaikki päättyy. Jokainen vuorollaan poistuu keskuudestamme. Fyysinen olemus kuolee ja henki muuttaa ei-fyysiseen tilaan. En vain tiedä mikä se tila on – ei kukaan tiedä. Aino kuoli 1960 elettyään 64 ajastaikaa ja Valtteri vuonna 1865 elettyään 67 vuotta.

Yhden ihmeellisen ajanjakson hän sai vielä leskenä kokea. Nuorimmainen tytär haki hänet Ruotsiin toviksi aikaa.

Köyhää kansaa (ensimmäinen osa)

 

Lähestyttäessä etelästä kirkonkylää mäntykankaalla aivan tien kupeessa on pieni aukea oikealla puolella tietä. Aukea on juuri niin suuri, että sinne mahtuu kaksi pientä mökkiä. Toinen niistä jää lähes näkymättömiin lähempänä tietä olevan mökin taakse. Pieni ryytimaa mökkien välissä tarjosi kesäaikaan vähäistä ravinnonlisää porkkanoiden ja perunoiden avulla. Koko aluetta kutsutaan etelän puolella asuvien kyläläisten toimesta Korveksi tai Reipakan korveksi. Se ansaitsee nimensä vain sen vuoksi, että kauniissa mäntymetsässä matkalla kirkonkylään oli vain nämä kaksi mökkiä 1900-luvun toisella vuosikymmenellä ja viimeinen talo ennen korpea on Reipakka nimeltään.

Matti Isotalo meni avioon ennen vuotta 1896 Anna Maija Nelimarkan kanssa. Mutta heille ei löytynyt asuinpaikkaa kummankaan kotitilalla. Niinpä he poistuivat nyytteineen kodeistaan ja asettuivat asumaa mökkiläisinä Reipakan korpeen – tietenkin luvan jälkeen. Niinpä Mattia tituleerattiin mökkiläiseksi ja vaimo sai sitten sovitella omaa sosiaalista asemaansa sen mukaan miten ja missä hän elämänsä viimeiset vuodet miehensä kuoleman jälkeen eli. Todellisuudessa sosiaalisen aseman määritteli yhteiskunta niin kuin muidenkin kohdalla. Asema määräytyi sen mukaan kuinka kauas piti kulkea omalta tontiltaan ennen kuin astui vieraalle maalle. Mitä kauempana raja oli, sitä korkeampi oli asema.

Matti aloitti siis perheen perustamisen varsin vaatimattomin aineellisin eväin. Mökki saatiin asuttavaan kuntoon ja perhe alkoi lisääntyä nopeaan tahtiin. Ensimmäinen lapsi – Aino nimeltään – syntyi 1896 ja viimeinen kymmenes lapsi Vieno syntyi 1915. Tällaisten mökkiläisten historioita ei kirjoiteta reaaliaikaisesti muistiin. Mutta johtopäätöksiä sentään voidaan tehdä. Tämäkin tarina perustuu vain osittain aikalaisteksteihin ja suurimmaksi osaksi perittyyn tietoon ja minun omiin kokemuksiini.

Niinpä kirjoitan nyt niistä poloisista, jotka asuivat Reipakan korvessa osan kituliaasta elämästään ja unohdan muut perheenjäsenet pois siitäkin syystä, että aloittivat elämänsä muualla päin Suomea varhaisessa vaiheessa. Sen verran sanon, että kaksi Matin ja Anna Maijan lapsista muutti asumaan Pirkkalaan ja perustivat perheen siellä. Tämä tekstin edetessä heihin ulottuu ainakin fyysinen yhteys heidän äitinsä kautta.

Matti kuoli vuonna 1916. Ehti sentään täyttää 43 vuotta. Rippikirja kertoo hänen käyneen Amerikassa. Mutta siihen minä en usko. Leski Anna Maija jäi asumaan mökkiläisenä Reipakan korpeen. Hänen ensimmäinen lapsensa Aino meni avioon ennen vuotta 1918 Kustaa Valtteri Välimäen kanssa - ehkäpä samana vuonna kun Suomi haki tuoreen perustuslakinsa turvin oikeutta määrätä itse omista asioistaan. Aino ja Kustaa Valtteri (josta kylän asukkaat tekivät vain Valtterin) aloittivat asumisensa samalla pikku aukealla missä Aunen äiti aloitti leskenpäivänsä.

On ehkä syytä kertoa ensin Anna Maijan elämänkaari pääpiirteittäin. Mielestäni se opettaa jotain muillekin ihmisille, jotka ovat etääntyneet todellisesta elämästä kevyemmälle linjalle, joka ajan myötä rapauttaa vähitellen sen yhteyden joka on välttämätöntä menneen ja nykyajan välillä. Kun tämä yhteys ohenee ja joittenkin osalta kokonaan katkeaa, alkaa siitä eteenpäin aika, joka on epätodellista eikä vastaa sitä totuutta, jossa totuudessa maailmassa tänään eletään.

Itse tunsin nuorena poikana Anna Maijan ihmisenä, joka minussa herätti hieman kummastusta ja jopa lievää pelkoakin. Näin jälkeenpäin ajatellen kummastukseni johtui siitä, että näin hänen elämäntavassaan piirteitä, jotka tekivät hänestä henkisesti vahvan mutta yksinkertaisesti elävän ihmisen. Ei hänellä mitään ollut sellaista maallista omaisuutta, joka olisi helpottanut tai keventänyt hänen maallista vaellustansa. Ei edes se pieni mökkikään, missä hän asui. Sen huomasin vuosia hänen ja hänen tyttärensä Ainon perheen poistuttua paikalta. Molemmat mökit ja pienet ulkovajat saunoineen tuhottiin maaomistajan toimesta. Jäljelle jäivät perustusten kivet ja tukehtuva kaivo. Hehän olivat vain mökkiläisiä.

Monta kertaa näin hänet matkalla johonkin lähikylän taloon joko kutsuttuna hierojana tai vain muuten matkalle lähteneenä. Kävi myös meilläkin hieromassa. Näin hänet usein myös tienvarren metsiköissä seisomassa hiljaa suojaavan puun takana tuijottamassa eteensä kädet ristissä huivi tiukasti leuan alle sidottuna. Yhtään sanaa ei ollut kuultavissa mutta voimakkaat pään pudistukset kertoivat hänen keskittyvän johonkin. Juuri nämä metsässä hiljaa seisomiset tekivät minut mietteliääksi ja minun oli pakko epäsuorasti tiedustella vanhemmiltani miksi hän näin menetteli. He uskoivat hänen rukoilevan. Varmaan niin olikin. Hän saattoi elää tuon hetken niin voimallisesti, että vaipui transsinomaiseen tilaan rukoushetken aikana.

Eräs toimittaja oli tavannut hänet junassa matkalla Tampereelle. Hän kirjoitti tapaamisesta Kotiliesi-lehteen. Laitan tähän lainauksen toimittaja Jussi Kankaan tekstistä:

” Ei ollut suuren suurellista mummon ulkoasu. Röijy ja hame olivat nähneet jo hyvin monta kesää. Jalassa pikisaumapieksut, jollaisia sydänmailla pidettiin puoli vuosisataa sitten - kipparanokkaiset ja kantapääkin hiukan lintassa. Mutta mummo oli tottunut sellaisiin. Huivi oli hieman nykyaikaisempi ja käsilaukku vielä nykyaikaisempi - eihän sellaisia mummon nuoruudessa käytetty.

Konduktöörin saapuessa vaunuun mummo avasi käsilaukkunsa, jossa piletti oli tarkasti paperiin käärittynä. Se käsilaukku näytti olevan amerikkalaista valmistetta - krokotiilinnahkaa jäljittelevä. Oli aikanaan ollut hieno laukku, jota joku Mrs. Simmons oli ylpeänä kanniskellut Seattlessa USA. Niin luki tekstattuna  laukun sisäpuolelle. Lahjapaketissa saapunut, luimme itseksemme edelleen. Muutaman asemavälin matkustettuamme kertoi mummo menevänsä Tampereelle tyttärensä luokse. Sanoi asuneensa Tampereella kymmeniä vuosia. Tehtaassa töissä ja sitten saunottajana.

”Menen vain hakemaan kirjani pois Tampereelta ja sitten menen Alajärvelle. Olen sieltä syntyisin ja siellä minulla on mökki."

”Junaan tuli jostakin kaksi hepsankeikkaa. Eivät tienneet oikein kuinka hienoja olla. Koltut viimeistä muotia. Ja niin taivaan alla kiharoituja ja maalattuja - yrittivät puhuakin hienosti, joskin puheessa vilahteli sanoja, joita ei oikeiden hienojen ihmisten suusta kuule.

Istuivat vähän aikaa vieressä, mutta kaiketi vierastivat tämän rehellisiä suomalaisia pieksuja ja ihmetteleviä katseita, koska muuttivat toiseen vaunuun, vaikka tilaa oli kyllä. Oli siinä vastakohtaa kerrakseen - totesimme vastapäätä istuessamme.

Naikkosten mentyä tuuskahti mummo:

"Tuommoisia niistä nyt tulee, kun ollaan vähän aikaa kaupungissa - - -"

 Ja sanoi mummo vielä muutakin. Mutta se vain osoitti selvää selvemmin, että hän oli sisältä sitä mitä päältäkin. Vilpitön sielu.

 Juna mennä koluutteli ja istuminen alkoi raukaista. Mummo nukahti ja varmaankin näki unta, siitä mökistään Alajärvellä.”

Anna Maija Isotalo (os. Nelimarkka) eli säädetyn ajan ja kuoli. Omaiset surivat. Ehkäpä vanhat tututkin kylässä surivat. Muu maailma ei asiasta tiennyt eikä tarvinnutkaan tietää.

Koulun synty ja tuho

                                  

                                       PROLOGI

Olen unessa useasti

              sinun kaduillas koulutie.

              Kotiportilta kouluun asti

              minun askeleeni vie.

 

Tämä oli se koulu, jossa minä äitini päättäväisyyden takia jouduin käymään läpi neljän vuoden ajan tuskaisen alun opin tiellä, joka alkoi vuonna 1949 ja joka päättyi vasta vuonna 1996 päästyäni samasta oppikoulujärjestelmästä ansaitulle eläkkeelle opetustyöstä.

Me oppilaat muutimme pappilan renkituvasta syksyllä 1949 uuteen kouluun. Kaikki, mihin koskimme, astuimme tai katsoimme, oli uutta tuoreelle puulle tuoksuvaa ympäristöä. Vain pulpetit olivat vanhoja.

Muistan vuoden 1948, jolloin tulevan koulun paikalle oli kokoontunut iso joukko miehiä ja hevosia kärryineen. Alueelle oli paalutettu suuri nelikulmainen kehä, jonka arvasin olevan tulevan koulun paikka.

Miehet ryhtyivät tarmokkaasti avaamaan merkityn kehä reunoja valtavilla suovesureilla turpeen läpi ja aloittivat kaivamisen. Tämän muistan ja vähän muutakin koulun rakentamisesta. Mutta minulla on kova halu nyt kirjoittaa vain siitä miten minun koululleni on käynyt.

Nyt ovat kaikki ne opettajat pois menneet, jotka meidän kanssamme aloittivat uudessa keskikoulussa: rehtorit Marjatta Hosia ja Karl Höök, opettajat Hellin Aho, Pauli Teittinen, Armas Männistö ja monet muut. Osa oppilaistakin on siirtynyt rajan toiselle puolelle. Heidän ei tarvitse seurata tätä murhenäytelmää.

 

 

 

Sitten tapahtui jotain sellaista, jota en itse ymmärrä. Tuossa uljaassa kovasta hirrestä rakennetussa ja mielestäni tyylikkäässä rakennuksessa havaittiin kavala vihollinen, joka tuhosi rakennusta salaa ihmissilmän näkemättä. Se oli maapallon vanhin elävä organismi, joka tarttuu kaikkeen – leipäänkin. Muistan aina lapsuuteni ajoilta äidin kehotukseen syödä jokainen leipäpala – homeinenkin – sillä se antaa syöjälleen kirkkaan lauluäänen. Näin me uskoimme asian olevan ja söimme leivän antimen loppuun saakka, oli se homeinen tai ei.

Mutta että Alajärven ensimmäinen keskikoulu on tullut kelvottomaksi homeen takia, tuntui aivan uskomattomalta. Näin kuitenkin kaupungin herrat olivat päättäneet – homeinen se oli, ihan varmasti. Homeen tiedettiin piilevän jossain tai ainakin uskottiin niin. Emmehän me sivulliset sellaista voi tietää. Kaikki jäi uskomisen varaan: niin kait se sitten on.

En puutu enkä moiti monen miljoonan euron tappion aiheuttaneen homeen vaikutusta tehtyyn päätökseen – mutta ihmettelen vain. Hän, jota ei tämäntapainen asia kiinnosta, voi suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Minä en siihen kykene. Uskon, että useimmat ikätovereistani, jotka kanssani kävivät tämän koulun tiloissa keskikoulunsa läpi, ovat kanssani samaa mieltä. Osa koulumaailmamme identiteettiä on tuhottu.

 

 

EPILOGI

 Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta -

miten tunnen ne tarkalleen!

Yli niiden mäeltä tuolta

kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä

näky ihana, aamuinen:

tytön sinisen kohtaan siellä

ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa

läpi pienen puistikon.

Sen penkillä kuutamossa

ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa

- miten lempeine silmineen! -

mua katsoo kaunis, vakaa

runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan

jo vanhan rehtorin nään.

Miten tuttu astunnastaan

ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan

ja kaikki niin kaunihiks saa.

Mua jossain kaukana aivan,

elo ihana odottaa. -

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Ah, enkö ma hautahan asti

myös koululainen lie?

(V.A.Koskenniemi)

Uusi ajanlaskujärjestelmä

 

 

 

 

Oli Johannes Koskela, joka eli 1869-1929. Hän oli mielenkiintoinen ihminen, ajattelija ja filantrooppi. Hänen jälkeensä jättämät pienet omakustanteet kertovat ihmisestä, joka kirjoitteli 1900-luvun alkuvuosina ajatuksiaan julki ja jouti niiden vuoksi jopa vainon kohteeksi. Näistä tapahtumista olen jo kirjoittanut blogissa aiemmin.

Erikoinen on myös hänen omakustanteensa, jonka hän julkaisi vuonna 1925. Tämän vihkosen sisältöä hän oli pohtinut useita vuosia ja sai sen vihdoin sellaiseen muotoon, jonka hän arveli kelpaavan toistenkin luettavaksi. Kyseessä on ehdotelma uudeksi ajanlaskujärjestelmäksi.

Vihkonen käsittelee aluksi laajasti ajanlaskun historiaa kautta aikain ja sen jälkeen pohdintaa uudeksi järjestelmäksi. Koeta lyhyesti kertoa uuden ajanlaskun sisällön seuraavassa:

Järjestelmä perustuu kahdeksaan ajanjaksoon eli oktanttiin. Vuosi on siis jaettu kahdeksaan osaan. Kukin sisältää tietyn määrän päiviä (vuorokausia) alkaen ensimmäisestä oktantista luvulla nolla. Tämä viikonpäivä on gregoriaanisessa kalenterissa sunnuntai 21. päivä syyskuuta ja samalla uuden vuoden päivä. Ensimmäinen oktantti sisältää siis uudenvuodenpäivä mukaan lukien 46 päivää, toisessa oktantissa on 46 päivää, kolmannessa 45 päivää, neljännessä 46, viidennessä 46 päivää (tässä oktantissa on karkauspäivä, jota hän kutsuu myös rauhanjuhlaksi. Tämä päivä on merkitty numerolla nolla ja on maaliskuun aikana 22-23 päivän välillä), kuudennessa 46 päivää, seitsemännessä 45 päivää ja kahdeksannessa 46 päivää. Kahdeksannen oktantin viimeinen eli 46. päivä gregoriaanisessa kalenterissa on syyskuun 20. päivä.

Viikonpäivät kulkevat normaalisti mutta samalle viikon päivälle osuu joka toisessa oktantissa sama järjestysluku. Esimerkiksi maanantai 1. päivä on ensimmäisessä, kolmannessa, viidennessä ja seitsemännessä oktantissa sama järjestysluku. Asia selvinnee parhaiten tutkimalla liitteenä olevaa taulukkoa, johon on kirjattu kaikki ”uudet päivien järjestysluvut oktanteittain.

Kirkolliset tai muut vuosittaiset juhlat eivät näy taulukossa. Vihkosessa hän on selvittänyt kyllä tarkoin uskonnollisten ja muiden juhlien ajankohdat, jotka perustuvat gregoriaanisen kalenterin pohjalle. Niitä en tähän kuitenkaan ota esille. Lyhyessä tekstissä niistä tulisi kirjoitettaessa vaikeasti ymmärrettävä osuus.

(Ranskassa vallankumouksen alkaessa myös laadittiin uusi ajanlasku. Se meni seuraavasti: syyskuun 22. päivä 1792 oli 1. vuoden 1. päivä. Kussakin viikossa oli kymmenen päivää, kussakin kuukaudessa kolmekymmentä päivää.)

 

 

Muuan keskustelu

Keskustelua kirkkohallituksen toimenpiteistä rajoittaa tietojen saantia sukututkimusta varten

 

Kaikki kirjoittajat suhtautuivat erittäin kriittisesti kirkkohallituksen toimenpiteisiin.Tekstien lopussa on joko nimimerkki tai oikea nimi. Laitan ne esille koska Sukuforum on kaikkien luettavissa. Osan teksteistä olen jättänyt pois lyhentääkseni kirjoitusta. Leppoisia lukuhetkiä.

________________________________________________________________

Har länge funderat över vad jag får för för mina 100€ per månad i kyrkoskatt, och vad kyrkan står för i allmänhet. Med ovanstående i vågskålen, skrev jag nu ut mig ur kyrkan.
isoderst

_________________________________________________________________

 

Jokainen ajattelee suhdettaan kirkkoon kuulumista omalta kannaltaan eikä siihen ole nokan koputtamista muilla. Sen kuitenkin sanon omana mielipiteenäni, että peruste kirkosta eroamiselle on keveissä kantimissa, jos tahtoo erota sen vuoksi, että kirkko järjestelmänsä perusteella hillitsee sukutukijain intohimoja saada tiedonhalunsa tyydytetyksi.

Suomen Sukututkimusseura ei mielestäni ole kovin positiivisella asenteella suhtautunut kirkkohallituksen asettamiin rajoituksiin. Olen havaitsevinani eräänlaista katkeruutta teksteissä eikä se asioita vie kovin tehokkaasti eteen päin.

Käsitykseni asioista johtuu varmaan siitä, että eri seurakuntien palvelut ovat minun kohdallani toimineet minua tyydyttävällä tavalla. Olen saanut mitä olen pyytänyt sukutukimusta varten. Joskus on vierähtänyt pidempi, joskus lyhyempi aika. Yksinkertainen totuus on, ettemme voi koko ajan hakata päätämme pappilan seinään asian takia. Olisiko niin, että yhteistyö sujuisi paremmin kun meillä olisi hieman myönteisempi suhtautumistapa. Valtaosalle meistä sukututkimus on harrastus. Se olisi hyvä pitää mielessä.
Heikki Koskela ________________________________________________________________

Tässä on kuvailtu kirkon johdon ja kirkkohallinnon menettely, joka on ollut: aloittaa jyrkällä kiellolla, pitää kiinni jyrkästä kiellosta sen ajan kun neuvotteluja käydään, esittää aika ajoin (näin kriittisissä silmissä hurskastelulta tuntuvia) lohdutuksen sanoja ja myönteisiä puheenvuoroja antamatta kuitenkaan 'toistaiseksi' periksi jyrkästä kiellosta, venyttää ja kuluttaa aikaa puhumiseen eli niin kutsuttuun vuoropuheluun, ja ajan kuluttua ja kiellon pysyttyä voimassa ilmaista että jyrkkä kielto tulee pysymään voimassa. Sykliä voi jatkaa lohdutuksen sanoilla ja ajoittaisen toivon antamisella, tietenkään ilman että päätöksiä muutettaisiin....

Tämä on vuosisatojen varrella havaittu kirkollinen menettelytapa. En näe siinä mitään outoa enkä odottamatonta. Kirkko on aina ajanut tahtonsa perille nimenomaan väsyttämällä ja lässyttämällä, mikäli on ylipäänsä saanut tahtonsa perille - onneksi joissakin asioissa väestö ei ole kirkon yrityksistä huolimatta hyväksynyt sen teneettejä maalliseen elämään. Myöskin tämän tulos, että jyrkkä kielto pysyy voimassa eikä keskusteluja kannata jatkaa, on minun mielestäni aivan odotettu.

Kristinusko on uskonrakennelma joka on tavoitellut alusta lähtien sellaisten lohduttamista ja tyytyväisyyden antamista, jotka ovat alistetussa asemassa, kuten orjia - plasebotyyppisin menetelmin, sinänsä kulloisenkin yhteiskunnan oppressiivisiakaan valtarakenteita särkemättä. Luvataan parempi uusi elämä, mikä se sitten onkin. Lohdutusta ja sokeripilleritasoista tyytyväiseksi tekemistä pidemmälle kyseinen uskonrakennelma ei pääsääntöisesti ole valmis menemään. Sukututkijat ovat alistetussa asemassa ('orjina') kirkkohallinnon päätöksiin nähden, ja tilanteeseen kristinuskon päämenetelmä tietenkin siis sopii. Tämän menetelmän havaitsemme tässäkin: annetaan toivoa samalla kun kulutetaan aikaa puhumiseen mutta ei mennä ratkaisuihin joilla tehtäisiin toisin kuin hallinnollinen johto on päättänyt.

Kuten olen jossakin aiemminkin julkistanut, kristinusko on opiltaan pohjimmiltaan jonkin verran sukututkimusvastainen. Kristinusko on aina halunnut kitkeä kaiken sellaisen minkä katsoo liittyvän vainajienpalvontaan ja mahdollistavan sitä, mukaan lukien sukutietojen saannin ihmisille. Kirkko on sukuyhteiskunnan vuosisatoina (oikeastaan vuosituhansina) ollut kilpa-asetelmassa sukuyhteiskunnan yhteisöjä (sukuja) ja sen siteitä vastaan ja pyrkinyt iskemään niitä heikommiksi ja tunkemaan tilalle hengellisiä siteitä, hengellistä yhteisöllisyyttä ja kuuliaisuutta kirkon edustajia kohtaan. Kristinusko perustuu jonkin verran siihenkin että faktatieto ja sen merkitys kiistetään, ja todisteettoman höpötyksen kritisointi on paha asia, ja tutkimista (tietoa) varoksutaan, siis kristinuskon ja hengellisen vallan taholta, jolloin kriittinen tutkimus on anateema - myös tietenkin kriittinen sukututkimus ihan niin kuin muukin kriittisyys.
Tähän nähden on mielestäni odotettavaa että tämänkertaisenkin luterilaisen kristityn kirkon pohjavireessä on mukana intressejä vähentää ja haitata sukututkimusta.
M.Sjostrom (saatta olla nimimerkki)

________________________________________________________________

Palaan hyvin lyhyesti vielä sukututkimuksen ja kirkkohallituksen välisiin suhteisiin. Alkuosan tekstistä poistin sen vuoksi, etten oikein ymmärtänyt sen sanomaa.
Sukututkimus oli ennen tiukentumista tutkimusalue, jossa sai tehdä tutkimusta vapaasti ja vailla suurempia esteitä kansliassa suoraan rippikirjoista. Minä aloitin silloin tutkimukset. Nykyisen tiedon vapaan leviämisen ja sen väärinkäyttöjen takia (on muitakin syitä) lakia alettiin tarkentaa ja kiristää. Syntyi lakikokoelma, jonka tarkoitus on suojata ihmisten identiteettiä tiukemmin. Henkilökohtaisesti pidän lakia asiaankuuluvana ja tarpeellisena (olen melko varma, että SukuForumillakin on henkilöitä, jotka suojautuvat julkitulemiselta ja käyttävät nimimerkkiä - se on heidän asiansa).
Tämä laki (esim. tietosuojaa koskeva) on ollut yhtenä tekijänä kun kirkkohallitus on asioihin paneutunut. On turhaa sekoitta tähän kristinuskon tulkintoja ja sen avulla arvioida lain tiukennuksia. Mielestäni muutamat sukututkijat ovat ikään kuin närkästyneet siihen seikkaan, että kirkkohallitus on päättänyt tarkentaa kantaansa myös sukutukijoitten osalta. Jokainen tietää, että nykyinen meno käy säälittä kaikkien asioiden kimppuun, jos niistä vähänkään heruu jotain uutta ja kiinnostavaa revittävää.
Minusta SSS ei ole hoitanut parhaalla mahdollisella tavalla suhteita kirkon organisaation suuntaan. Käsitykseni perustuu niihin tietoihin, joita olen mm SukuForumin kautta lukenut. Monissa kirjoituksissa on mielestäni ollut selvästi negatiivinen sävy. Joissakin kirjoituksissa on päädytty lisäksi arvioimaan koko kristillisen kirkon asemaa ( ei siis organisaatiota). On vaikea ruokkia koiraa, joka puraisee heti kun sille jotain tarjoaa.
Lopuksi arvelen, että kirkon piirissä on alkujaan suoritettu aiemmin historian kulussa ylivoimaisesti eniten sukututkimusta mitä milloinkaan. Nykyaika on muuttanut asian toiseksi. Mainitsen lopuksi, että mm. Raamatusta löytyy runsain mitoin erilaisia sukujohteita. Niitä voimme tietenkin kriittisesti arvioida mutta emme voi mitään muuttaa. Esimerkkinä mainitsen 1. Mooseksen kirja 36. luku, 4. Mooseksen kirja 1. luku sekä muutamia muita vanhan testamentin puolella olevia sukujohteita.
Heikki Koskela
________________________________________________________________

Ja lakiko siis edellyttää seurakuntia hakemaan kirjojaan pois valtion ylläpitämältä arkistolaitokselta? Olen ymmällä. Pelkäävätkö seurakunnat, että valtion arkistolaitos rikkoo valtiomme lakia? Kuulostaa kovin farisealaiselta...
 Olarra

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Johtuisiko se siitä, että kirkon pitämä rekisteri jäsenistään on myös kirkon omaisuutta ja vastuulla? Farisealaisuutta en osaa kytkeä tähän ongelmaan ollenkaan.

Heikki Koskela
_________________________________________________________________

Mitä siis kertoo kirkosta se, ettei se luota valtioon, vaan tulkitsee mieluummin itse lakeja? Erikoinen ajatus, että valtioon ei voisi luottaa lain tulkinnassa... Kyse taitaa olla aivan muusta kuin siitä, että kirkon toimintakulttuurin muutos olisi oikeasti reagointia tapahtuneisiin säädösmuutoksiin, vaikka kirjanoppineet yrittävätkin verhoilla toimintatapansa lakipykälien sumuverholla. Tästä kärsimme me, jotka tuon toiminnan rahoitamme kirkollisverona ja se suututtaa minua. Toivoisin yhteistyötä seuramme kanssa, ei sanelua. Kiitos puheenjohtajalle ponnisteluista meidän harrastajien etujen puolustamisessa.
Olarra

______________________________________________________________

Tällaista lukiessa minulle tulee voimakkaana mieleen sananlasku:
Ymmärrys hoi, äly älä jätä.
M.Sjostrom

 

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Minua todella sanotaan jälkeen jääneeksi tuttavapiirissä skeptisyyteni takia. En kuitenkaan aio parantua siitä taudista.

Heikki Koskela
_________________________________________________________________

En luonnehtisi ominaisuuttasi skeptisyydeksi, jonka merkitys ja ilmeneminen on jotakuinkin erilaista kuin olet näyttänyt näiden vuosien aikana seuranamme.

Sen sijaan termi herkkäuskoisuus saattaisi mahdollisesti olla osuvampi deskriptio ilmaisemastasi henkilökohtaisesta ominaisuudesta, sen perusteella mitä olen lukuisista puheenvuoroistasi havainnut.

Missään tapauksessa en tahdo kiistää tuttaviesi ilmaisemaa näkemystä, jonka siteerasit.
M.Sjostrom

_______________________________________________________________

Jos kirkko ei siis luota valtioon arkistolaitoksena, niin näyttää kuitenkin luottavan kirkollisveron kerääjänä. Loogista olisi, että kirkko ilmoittaisi luopuvansa valtion tarjoamasta kirkollisveron keräämisestä ja ilmoittaisi, että seurakunnat ottavat myös tämän tehtävän hoitaakseen. Summa summarum: en siis usko seurakuntien vilpittömyyteen perustella asiakirjojen noutoa pois arkistolaitokselta sillä, että heillä on vastuu.

Kirkon ja valtion suhde on kieltämättä erikoinen ja perustuu varhain syntyneeseen symbioosiin ja työnjakoon. Paikallisesti hallinto oli kirkon käsissä seurakuntien kautta. Kirkon ylläpitämän väestökirjanpidon avulla toteutettiin mm. armeijan väenottoa ja verotusta. Vastineeksi kirkolla laajoja oikeuksia, mm. pakkojäsenyys 1920-luvulle saakka. Noista ajoista on alle sata vuotta.

Kun järjestelmää alettiin asteittain purkaa 1860-luvulta alkaen (kuntien perustaminen, kansakoulut jne.), niin purkuun olisi pitänyt myös sisällyttää selkeämpi ratkaisu väestökirjanpidon osalta. Erikoista on, ettei viimeistään 1920-luvulla tehtyjen uudistusten myötä siirretty väestökirjanpidon dokumentteja valtiolle. Nyt ollaan sekavassa tilanteessa, jossa kirkolle kyllä kelpaa valtion tuki esim. veronkannossa, mutta asiakirjojen julkisuutta halutaan kontrolloida vanhoilliskirkollisen vallankäytön käsikassarana. Kun sille antaa, niin se puree käteen. Harmillista, asialle tarttis tehrä jotain, mallia voisi katsoa Ruotsista.
Olarra

________________________________________________________________

Toimit tällä forumilla jatkuvasti käenpoikasena, joka vastustaa sukututkimuksen toimintaedellytysten edistämistä, minkä pitäisi olla kirkkaana johtotähtenä meidän kaikkien mielissä. Mutta olet aina valppaana puolustamassa harrastustamme haittaavia organisaatioita ja vaikeuttavia toimintatapoja.

On jotenkin vainoharhaista nähdä sukututkimuksella sellaista jonkinlaista roolia henkilötietojen väärinkäyttöjen suhteen kuin yrität uskotella. Jos jotakin väärinkäyttöä on mahdollista tapahtua, se liittyy johonkin aivan muuhun toimintaan kuin sukututkimusharrastukseen, jolla kerätään toisiinsa linkitettäviä henkilötietoja, joista laaditaan triviaaleja sukutaksonomioita, jotka eivät ole uhka kenellekään. Ja jos rehellisiä ja terveitä osaamme olla, ne eivät ole meille eikä kenellekään mitenkään arkoja asioita. Jos joku kokee tällaiset tiedot vaivaaviksi, tai peräti ahdistaviksi, tai jos hänellä on muuten vain voimakas vietti peitellä niitä, hän tarvitsee mielestäni ennemminkin jonkinlaista terapiaa kuin sukututkijoita kyykyttäviä kieltolakeja.

Ei teologia ainakaan estä kirkkohallitusta toimimasta kohtuuttomasti tutkijoita kohtaan, itse asiassa kakaramaisesti ja vieläpä siten, että ainakin minä koen sen itseäni kohtaan nöyryyttävänä ja hävettävänä.

SSS:n edustajat, jotka on laitettu edistämään asiaamme mm. kirkkohallituksen ja muiden kohtuuttomien häiriöntekijätekijätahojen suuntaan ja pyrkimään jonkinlaiseen ymmärryksen saavuttamiseen harrastuksellemme, myötävaikuttamiseen ja yhteistoimintaan, ovat mielestäni erittäin hankalassa ja kiusallisessa tilanteessa. Kovin pitkämielistä vaikuttaminen on kuitenkin ollut. Toinen osapuoli on sen sijaan tainnut kadottaa pitkämielisyytensä perinnön kokonaan.

On väärin syyttää SSS:n edustajien ponnistuksia tässä hankalassa välissä, kun oikeampaa on syyttää ymmärryksen ja suhteellisuuden tajun puutetta kirkkohallituksen taholta.

En yksityisenä tutkijana omalta kohdaltani edellytä seurakunnilta, että ne rasittaisivat itseään ylläpitämällä palveluja meille sukututkijoille, vaan mieluusti näen niin, että ne luovuttaisivat täysin vanhojen arkistojensa käyttöpalvelun arkistolaitokselle ja vapautuisivat tästä ilmeisestä taakastaan.

Tunnustukselliset asiat tässä eivät näytä kirkon puolella tällä erää painavan muina kuin tekosyinä, joiden alle varsinaiset motiivit kätketään.

Jotenkin hävettävää tämä kaiken kaikkiaan on, se on tästä kirkkohallituksen aiheuttamasta sotkusta päällimmäinen tunne.
Matti Lund (oikea nimi)

____________________________________________________________

Yritän olla vain realisti tosiasioitten edessä - en käenpoikanen enkä vainoharhainen.
Heikki Koskela
_____________________________________________________________

Minusta "realisti" on tässä yhteydessäsi aivan väärää kielenkäyttöä.

Kaikenlaisessa inhimillisessä toiminnassa pyrkii yleensä syntymään tahattomia sattumuksia, jotka joku saattaa kokea omista lähtökohdistaan jotenkin kiusallisina, joku toinen taas ei.

Mutta yritys maalata sellaisia "väärinkäytöksiä" sukututkimusharrastuksen yhteyteen, että niiden vuoksi olisi asiallista laatia lakeja, joilla pitää suojella jotakuta näitä "väärinkäytöksiä" vastaan, perustuu mielestäni harhaluuloisuuteen, josta realismi on kaukana.

Meidän maailmassamme on aina ollut ja etenkin juuri nyt on todellisia uhkakuvia jokaiselle ihmisyksilölle kuuluvia toimintavapauksia ja henkilökohtaista koskemattomuutta vastaan. Me olemme alttiina näille uhkille, kuka tahansa "kadunmies".

Reaaliset uhkat synnyttävät maailmaan ahdistusta, joka taas on käyteaineksena epämääräisille ja harhaisille uhkakuville. Luulen, että me sukututkimuksen harrastajat joudumme nyt olemaan täysin tyhjästä polkaistujen uhkakuvien uhreina ja maksamaan aiheettomasti omalta osaltamme maailman ahdistuksesta.

Kirkkohallitus on vain yksi pienen pieni osatekijä tässä, mutta se sattuu olemaan se osatekijä, jolla on eniten härskiä vaikutusvaltaa sotkea ja haitata sukututkijan arkipäivän elämää ja sitä härskiä vaikutusvaltaa se nyt tuntuu sukututkijan näkökulmasta täysimääräisen härskisti käyttävän ja kiusaa meitä siinä missä muuan vanha vainooja Martti Lutheria.

Tuntuu aivan siltä, että koska me sukututkijat olemme sellainen harmiton kiltti ja sisäsiisti ryhmä, joka ei voi tehdä pahaa kärpäsellekään, me olemme helppo uhri kiusaamiselle: kun meitä monotetaan, me emme potkaise takaisin.

Meillä taas ei ole muuta valtaa kuin anoa ymmärrystä, perustella se asiallisesti ja jäädä odottamaan saammeko sitä.

Ainakaan kirkkohallituksen taholta emme sitä nyt saa enkä voi nähdä mitään vikaa siinä meissä.

Pahantekijät saavat sen sijaan mellastaa miten lystäävät.

Näen kirkkohallituksen käyttäytymisen meitä kohtaan paralleeliksi koulu- ja työpaikkakiusaamisen kanssa. Me olemme sellaisia reppanoita, että meitä voi siekailematta mäiskiä päin päätä eli toimia kuten koen kirkkohallituksenkin nyt tekevän.

Kirkossa lienee pahoinvointia, suuria taloushuolia ja sen sellaista, joka saa sen paniikkiin, mutta se ei saisi kohdistua meihin näin.

Hävettää kirkkohallituksen puolesta, kun tyylitaju on näin hukassa. 

Pitää myös kysyä, olemmeko me sukututkimusharrastajat ansainneet tällaista kaltoin kohtelua?

Mikähän se meissä piilevä uhka mahtaa olla?

Sinun viestisi uskottelee väärinkäytöksiä ja siis vihjaa siihen, että olisimme jotenkin ansainneet tällaista kohtelua.

Mitähän sellaisia väärinkäytöksiä pystytään kuvittelemaan?

Itse en pysty kuvittelemaan minkäänlaisia todellisia uhkakuvia nykymaailmassa.

Ymmärrän, että esimerkiksi natsi -Saksassa on saatettu käyttää julkaistuja sukututkimuksia osana ihmisten seulomista keskitysleireihin vietäväksi, mutta noin sataprosenttisesti seulontatiedot otettiin viranomaisten omista henkilörekistereistä, jotka olivat joutuneet natsien hallintaan. Siis en näe, että sukututkimuksilla olisi ollut käytännön merkitystä juutalaisvainojen edistämisessä. Tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä.

Jos nyt yritän siirtää tällaisia uhkakuvia nykymaailmaan, en näe, että nykymaailmankaan pahantekijöille olisi ratkaisevaa merkitystä julkaistuilla sukuselvityksillä jonkin ihmisryhmän diskriminoimiseksi, vaan ne ovat aivan muunlaiset kaappaukset, joiden avulla sellaiset operaatiot pyritään suorittamaan.

Ne tapaukset, joissa joku on ollut harmistuneena sukututkimuksista, mitä omassa tiedossani on, eivät ole johtuneet minkäänlaisesta pahantahtoisuudesta tai mistään negatiivisesta pyrkimyksestä sukututkijan taholta, vaan harmistujan tarpeesta ylläpitää valheita, koska on valheitten tielle lähtenyt ja antautunut niistä riippuvaiseksi. On tullut pelko, että sukututkimuskin saattaa valheita paljastaa ja viedä niiltä pohjaa pois. Ei ainakaan tällaisiin asenteisiin tarvita mitään suojelua ja sukututkimuksen toimintaedellytyksen rajoittamista, vaan jotain aivan päinvastaista.
Matti Lund

________________________________________________________________

Juuri yllä kerrottu asenne on se, joka vaikuttaa minun käsityksiini osaltaan negatiivisesti. Olisi itsetutkiskelun paikka. Kiitos mielenkiinnosta ja toivotan rattoisia hetkiä sukututkimuksen parissa.
Heikki Koskela
____________________________________________________________

Taloushuolet lienevät seurausta valitusta politiikasta. Kyllä nyt viimeistään luulisi olevan itsetutkiskelun paikka, hallintoalamainen lähestymistapa ei ole tästä ajasta. Jos johtaisin seurakuntaa, niin tekisi jäsenistölle kyselyn ja kehittäisin toimintaa siltä pohjalta. Vaalejahan toki on, mutta niihin osallistuu yleensä vain pieni prosenttimäärä samanhenkistä joukkoa. Erihenkisetkin kyllä äänestävät, mutta useimmiten jaloillaan. Sääliksi käy noin kehnosti johdettua firmaa.

Tässä herää tietysti näitä ikäviä tiedonantoja lukiessa, paitsi oman täysin oikeutetun pahennuksen heräämisen ilmaiseminen kirkkohallitusta kohtaan, myös se käytännöllinen kysymys, että mitä asiamme edistämistä koskevia johtopäätöksiä tästä olisi tehtävä, miten tästä eteenpäin?

Tässä on jo useita vuosia yritetty hyvällä myötävaikuttaa kirkkohallituksen suuntaan, mutta pahasti vaikuttaa siltä, ettei kirkkohallitus kuuntele meitä, vaan on jatkanut eräänlaista aktiivista vastarintaa meitä kohtaan.

Näen tilanteemme niin, että kirkkohallitus on pyrkinyt näillä taannoisilla päätöksillään ja niihin pitäytymisellä tietoisesti vaikeuttamaan toimintaedellytyksiämme siltä osin kuin sen vallassa on ollut ja mihin se on tämän valtansa voimalla pystynyt. Sitä paitsi tämä sen tyyli on ollut täysin härskiä ja siitä täysin puuttuu toisen osapuolen kunnioitus jo aivan lähtökohtaisestikin.

Herää tietysti halu kaivaa jostain sielun sopukoista hyviä neuvoja apuun eikä jäädä tyrmistykseen tai neuvottomuuteen.

Viime tiedot merkinnevät sitä, että olemme kulkeneet yhden tien loppuun, eli keskustelut kirkkohallituksen edustajien kanssa. Ne alkavat vaikuttaa tällä erää olevan niin sanotusti yhtä tyhjän kanssa ja ovat vieläpä käyneet aivan nöyryyttäviksi.

Kysymys on siitä, mitä vaikutusvaltaa meidän käytettävissämme enää on.

Tähän asti uskon toimintamme vaikutusvallan perustuneen sivistyneisyyteen ja asiantuntijavaltaan, jonka avulla olemme pyrkineet antamaan kirkkohallitukselle järkeä sen käytettäväksi ja huomioimaan sen avulla meidän tarpeemme.

Tätä se ei ole kyennyt ottamaan vastaan, syystä tai toisesta, ja nyt vaikuttaa siltä, ettei kirkkohallituksessa ole näköpiirissä parantumista tässä suhteessa.

En usko, että vaikutustapamme ovat vääriä, vaan kirkkohallitukselta puuttuu tällä hetkellä kykyä kuunnella "seurakuntansa ääntä", se on sekä paatunut että puutunut.

Suhteessa sukututkijoihin kirkkohallitus on tällä erää täysin vastuuntunnoton taho. Toivon hartaasti, ettei se ole yhtä vastuuntunnoton ja kopea muita sellaisia intressenttejään kohtaan, jotka odottavat siltä joko jonkinlaista suopeutta tai ainakin sitä, ettei se aktiivisesti haittaa sellaisten intressenttien toimintaedellytyksiä - ja ympäristöä, joiden toiminnan menestyksellä on jotain riippuvuutta kirkkohallituksen depressiivisistä päätöksistä.

Nyt pitäisi selvittää ja on varmaankin jo selvitetty, keitä intressenttejään kirkkohallitus kykenisi paremmin kuuntelemaan (olettaen, ettei se ole vielä mennyt täysin tukkoon suhteessa ympäröivään maailmaan), ja onko meillä mahdollisuus vaikuttaa sellaisiin kirkkohallituksen intressentteihin, joista se itse kokee olevansa riippuvainen ja joita sen on pakko sen takia kuunnella.

Ja pitäisi harkita sitä, voitaisiinko näihin tahoihin vetoamalla saada kirkkohallitusta paremmin kuuntelemaan myös meidän toivomuksiamme.

Tiedostan, että tässä pohdinnassani piilee vaikea haaste, sillä sellainen epäsuora strateginen vaikuttaminen edellyttää yrityksiä uusien kumppanuuksien hakemiseen ja painetta entistä monipuolisempiin yhteistyöhankkeisiin tässä vaikuttamisessa, jollaisen toiminnan hallinta saattaa olla harrastuspohjalta liiankin vaativaa ja työlästä.

Siis näen, että kun suora vaikuttaminen näyttää nyt loppuun käydyltä, pitää etsiä ja kokea ne epäsuoran vaikuttamisen kanavat, joilla saattaa olla jotain asiaamme edistävää merkitystä.
Matti Lund

________________________________________________________________

Toivon mukaan kirkkohallitus ymmärtää tämän ukaasin merkityksen saatuaan tämän käsiinsä. Tämä asenne varmaan vie asiaa vinhasti eteen päin.
Heikki Koskela
_________________________________________________________________

Miten sitten asiaa voitaisiin viedä tehokkaimmin eteenpäin ja sukututkijoiden parhaaksi?
Olarra
____________________________________________________________

Tekemäsi kysymys tunkeutuu suoraan asian ytimeen. En ole enää maksava jäsen, joten olen niin kuin rakkikoira, joka haukkuu turvallisesti ulkopuolella turva-aitojen. Sen kuitenkin voin sanoa hyvin painokkaasti, että tässä ketjussa muutamat kirjoitukset eivät palvele asian eteen päin viemistä eivätkä hyviä tapoja kommunikoida kirkkohallituksen kanssa. En osoita sormella ketään mutta kirjoittajat itse tietävät missä on hyvien tapojen raja. Minulla ei ole henkilökohtaisia intressejä moittia tai kehua kirkkohallituksen toimintaa.

Yksi ydinongelma on seuraavassa lainauksessa, jonka otan P.T. Kuusiluoman tekstistä: ”Kirkkohallitus ei luota sukututkijoiden kykyyn noudattaa henkilötietolakia. Sen sijaan tietosuojavaltuutettu totesi, etteivät he ole tietosuojariski. - - - Arkistolaitoksessa heihin luotetaan. Kansallisarkisto loi kirkkohallituksen suosituksen jälkeen tiukahkon käyttölupamenettelyn. Sen puitteissa sataa vuotta nuorempia väestörekisteriasiakirjoja annetaan katsottavaksi sekä Kansallisarkiston että maakunta-arkistojen tutkijasaleissa.”

Tämä on lausunto, joka antaa aihetta tutkia seuran puitteissa aivan johdonmukaisesti, miksi kirkkohallitus ei luota meihin ja kykyymme noudattaa henkilötietolakia. Miksi he noin uskovat asian olevan? Tämä on yksi ongelma, joka vaikuttaa luullakseni asioiden ymmärtämistä. Jokin syy kirkkohallituksella täytyy olla. Eivät he idiootteja ole vaikka jotkut niin uskottelevat teksteissään.

Seuran hallitus koostuu valistuneista ja sivistyneistä henkilöistä, jotka hoitavat asioita mallikkaasti. Mutta joskus joutuu tarkistamaan ja miettimään uusi linjauksia asioitten eteen päin viemiseksi. Tässä taitaa olla miettimisen paikka.

Tämä saapi olla tästä asiasta viimeinen kerta kun provosoidun kirjoittamaan. Sen verran ryhtiä pitää minullakin olla. Täytyy vain olla realisti. Toivotan menestystä Sukututkimusseuran toiminnalle.
Heikki Koskela
________________________________________________________________

Vastaus oli aika monisanainen, mutta tulkitsen sen neuvoksi olla tekemättä yhtään mitään. Koska kärsin nykytilanteesta, niin toivon kuitenkin, että asialle tehtäisiin jotain. Tyhjän saa pyytämättäkin, mutta riittääkö tyhjä?

Asiassa voisi kantaa huolta myös kirkon näkökulmasta, sillä onhan kirkko tässäkin taas kerran kärsinyt imagotappion ja vierottanut itseään niistä, joiden puolesta se on olemassa.Moni ei tietysti tuosta välitä, mutta luulisi sellaisiakin olevan, jotka haluaisivat auttaa heikkoa oivaltamaan, ettei sitä oksaa kannata loputtomiin sahata, jolla itse istuu.
Olarra

________________________________________________________________

Alkuperäinen lähettäjä Heikki Koskela:

Tekemäsi kysymys tunkeutuu suoraan asian ytimeen. En ole enää maksava jäsen, joten olen niin kuin rakkikoira, joka haukkuu turvallisesti ulkopuolella turva-aitojen. Sen kuitenkin voin sanoa hyvin painokkaasti, että tässä ketjussa muutamat kirjoitukset eivät palvele asian eteen päin viemistä eivätkä hyviä tapoja kommunikoida kirkkohallituksen kanssa.
...Mielestäni rehellisyys kuuluu hyviin tapoihin, eli tosiasioitten tunnustaminen keskustelujen pohjaksi, eikä sadomasokistinen mielistely toisen osapuolen selviä väärinkäytöksiä kohtaan. Ei ole myöskään hyvien tapojen vastaista olla selkeä ja ilmaista sitä, että on pahoittanut mielensä ilmiselvän kaltoin kohtelun johdosta, johon ei ole aihetta.

Minulla on yli 40 vuoden kokemus tutkimustoiminnasta, perspektiiviä siihen, ja oman muistini mukaan siltä ajalta tämä kirkkohallituksen käytös on toistaiseksi törkein tapaus, jossa on vedetty noin vain matto tutkijoitten alta. Ei tällaiseen tempaukseen voida mitenkään lieventävästi suhtautua.

Kirkkohallitus on itse toiminut hyvien tapojen vastaisesti, täysin tahdittomasti, ja meidän velvollisuutemme on osoittaa sille se, jotta se voisi parantaa käyttäytymistään:

Kuunnella "seurakuntansa ääntä", sopia asianomaisten intressenttien kanssa toimintamuutoksista - eikä harjoittamalla tällaista yksipuolista diktatuuria.

Jos kirkkohallitus kokee sukututkijoitten huomioimisen itselleen painolastiksi, joka haittaa sen ydintoimintaa, ei kuitenkaan ole oikein, että se tempaa tällä lailla maton tutkijoitten alta, vaan rasituksista vapautumiseksi pitäisi siirtää asianomaisten intressenttien kanssa sopien ne toiminnot ja materiaalit arkistolaitokselle, joiden käytön edistämiseen sen oma motivaatio on sammunut tai voimavarat ehtyneet.

Kirkkohallituksella on varmaankin suuria haasteita paitsi oman organisaationsa toiminnan resurssien järkevämmän käytön suhteen, myös ympäröivän maailman kasvavaan hätään vastaamisessa. Esimerkiksi resurssien lisäämisen tarve diakoniatyöhön on luultavasti huutava. En minäkään aja omaa intressiäni niin, että kirkon kyky auttaa heikkoja ja hädässä olevia heikkenisi!

Sitä paitsi asian ydin on aivan muualla ja olet mielestäni tässä asiassa aivan hakoteillä.

Alkuperäinen lähettäjä Heikki Koskela:

En osoita sormella ketään mutta kirjoittajat itse tietävät missä on hyvien tapojen raja. Minulla ei ole henkilökohtaisia intressejä moittia tai kehua kirkkohallituksen toimintaa.


Se on käynyt selväksi, että intressissäsi on jostain syystä ennemminkin tutkimusedellytysten heikentäminen ja haittaaminen, ja on omasta puolestani hyvä, ettet ole enää SSS:n etkä minkään muunkaan tutkimustoiminnan edistämistä ajavan yhteisön jäsen. Se olisikin tässä valossa sangen noloa.

Myöskin on käynyt selväksi, ettet itse harrasta mitään tutkimustoimintaa, et ymmärrä mitään tutkimustoiminnan edellytyksistä etkä pysty suhtautumaan myötäelävästi tutkijan painiskeluun ongelmallisessa toimintaympäristössä, johon ollaan tuomassa lisää häiriötekijöitä ja esteitä ilman mitään mieltä.

Alunperin oli kaiketi tarkoitus ainoastaan säännellä tutkimustulosten julkaisemista ja julistettiin, että tutkijat voivat suhtautua luottavaisesti siihen, ettei heidän tutkimusedellytyksiinsä kajota.

Nyt näemme tässäkin tapauksessa, että nimenomaan näihin edellytyksiinkin kajotaan ja yritetään tehdä lähteisiin perustuvien tutkimusten julkaiseminen mahdottomaksi riistämällä lähteet tutkijoitten käsistä. Sananvapautta loukataan ja nakerretaan näin takaoven kautta. 
Matti Lund

(Tämän jälkeen moderaattori sulki keskusteluketjun.)