Köyhää kansaa (ensimmäinen osa)

 

Lähestyttäessä etelästä kirkonkylää mäntykankaalla aivan tien kupeessa on pieni aukea oikealla puolella tietä. Aukea on juuri niin suuri, että sinne mahtuu kaksi pientä mökkiä. Toinen niistä jää lähes näkymättömiin lähempänä tietä olevan mökin taakse. Pieni ryytimaa mökkien välissä tarjosi kesäaikaan vähäistä ravinnonlisää porkkanoiden ja perunoiden avulla. Koko aluetta kutsutaan etelän puolella asuvien kyläläisten toimesta Korveksi tai Reipakan korveksi. Se ansaitsee nimensä vain sen vuoksi, että kauniissa mäntymetsässä matkalla kirkonkylään oli vain nämä kaksi mökkiä 1900-luvun toisella vuosikymmenellä ja viimeinen talo ennen korpea on Reipakka nimeltään.

Matti Isotalo meni avioon ennen vuotta 1896 Anna Maija Nelimarkan kanssa. Mutta heille ei löytynyt asuinpaikkaa kummankaan kotitilalla. Niinpä he poistuivat nyytteineen kodeistaan ja asettuivat asumaa mökkiläisinä Reipakan korpeen – tietenkin luvan jälkeen. Niinpä Mattia tituleerattiin mökkiläiseksi ja vaimo sai sitten sovitella omaa sosiaalista asemaansa sen mukaan miten ja missä hän elämänsä viimeiset vuodet miehensä kuoleman jälkeen eli. Todellisuudessa sosiaalisen aseman määritteli yhteiskunta niin kuin muidenkin kohdalla. Asema määräytyi sen mukaan kuinka kauas piti kulkea omalta tontiltaan ennen kuin astui vieraalle maalle. Mitä kauempana raja oli, sitä korkeampi oli asema.

Matti aloitti siis perheen perustamisen varsin vaatimattomin aineellisin eväin. Mökki saatiin asuttavaan kuntoon ja perhe alkoi lisääntyä nopeaan tahtiin. Ensimmäinen lapsi – Aino nimeltään – syntyi 1896 ja viimeinen kymmenes lapsi Vieno syntyi 1915. Tällaisten mökkiläisten historioita ei kirjoiteta reaaliaikaisesti muistiin. Mutta johtopäätöksiä sentään voidaan tehdä. Tämäkin tarina perustuu vain osittain aikalaisteksteihin ja suurimmaksi osaksi perittyyn tietoon ja minun omiin kokemuksiini.

Niinpä kirjoitan nyt niistä poloisista, jotka asuivat Reipakan korvessa osan kituliaasta elämästään ja unohdan muut perheenjäsenet pois siitäkin syystä, että aloittivat elämänsä muualla päin Suomea varhaisessa vaiheessa. Sen verran sanon, että kaksi Matin ja Anna Maijan lapsista muutti asumaan Pirkkalaan ja perustivat perheen siellä. Tämä tekstin edetessä heihin ulottuu ainakin fyysinen yhteys heidän äitinsä kautta.

Matti kuoli vuonna 1916. Ehti sentään täyttää 43 vuotta. Rippikirja kertoo hänen käyneen Amerikassa. Mutta siihen minä en usko. Leski Anna Maija jäi asumaan mökkiläisenä Reipakan korpeen. Hänen ensimmäinen lapsensa Aino meni avioon ennen vuotta 1918 Kustaa Valtteri Välimäen kanssa - ehkäpä samana vuonna kun Suomi haki tuoreen perustuslakinsa turvin oikeutta määrätä itse omista asioistaan. Aino ja Kustaa Valtteri (josta kylän asukkaat tekivät vain Valtterin) aloittivat asumisensa samalla pikku aukealla missä Aunen äiti aloitti leskenpäivänsä.

On ehkä syytä kertoa ensin Anna Maijan elämänkaari pääpiirteittäin. Mielestäni se opettaa jotain muillekin ihmisille, jotka ovat etääntyneet todellisesta elämästä kevyemmälle linjalle, joka ajan myötä rapauttaa vähitellen sen yhteyden joka on välttämätöntä menneen ja nykyajan välillä. Kun tämä yhteys ohenee ja joittenkin osalta kokonaan katkeaa, alkaa siitä eteenpäin aika, joka on epätodellista eikä vastaa sitä totuutta, jossa totuudessa maailmassa tänään eletään.

Itse tunsin nuorena poikana Anna Maijan ihmisenä, joka minussa herätti hieman kummastusta ja jopa lievää pelkoakin. Näin jälkeenpäin ajatellen kummastukseni johtui siitä, että näin hänen elämäntavassaan piirteitä, jotka tekivät hänestä henkisesti vahvan mutta yksinkertaisesti elävän ihmisen. Ei hänellä mitään ollut sellaista maallista omaisuutta, joka olisi helpottanut tai keventänyt hänen maallista vaellustansa. Ei edes se pieni mökkikään, missä hän asui. Sen huomasin vuosia hänen ja hänen tyttärensä Ainon perheen poistuttua paikalta. Molemmat mökit ja pienet ulkovajat saunoineen tuhottiin maaomistajan toimesta. Jäljelle jäivät perustusten kivet ja tukehtuva kaivo. Hehän olivat vain mökkiläisiä.

Monta kertaa näin hänet matkalla johonkin lähikylän taloon joko kutsuttuna hierojana tai vain muuten matkalle lähteneenä. Kävi myös meilläkin hieromassa. Näin hänet usein myös tienvarren metsiköissä seisomassa hiljaa suojaavan puun takana tuijottamassa eteensä kädet ristissä huivi tiukasti leuan alle sidottuna. Yhtään sanaa ei ollut kuultavissa mutta voimakkaat pään pudistukset kertoivat hänen keskittyvän johonkin. Juuri nämä metsässä hiljaa seisomiset tekivät minut mietteliääksi ja minun oli pakko epäsuorasti tiedustella vanhemmiltani miksi hän näin menetteli. He uskoivat hänen rukoilevan. Varmaan niin olikin. Hän saattoi elää tuon hetken niin voimallisesti, että vaipui transsinomaiseen tilaan rukoushetken aikana.

Eräs toimittaja oli tavannut hänet junassa matkalla Tampereelle. Hän kirjoitti tapaamisesta Kotiliesi-lehteen. Laitan tähän lainauksen toimittaja Jussi Kankaan tekstistä:

” Ei ollut suuren suurellista mummon ulkoasu. Röijy ja hame olivat nähneet jo hyvin monta kesää. Jalassa pikisaumapieksut, jollaisia sydänmailla pidettiin puoli vuosisataa sitten - kipparanokkaiset ja kantapääkin hiukan lintassa. Mutta mummo oli tottunut sellaisiin. Huivi oli hieman nykyaikaisempi ja käsilaukku vielä nykyaikaisempi - eihän sellaisia mummon nuoruudessa käytetty.

Konduktöörin saapuessa vaunuun mummo avasi käsilaukkunsa, jossa piletti oli tarkasti paperiin käärittynä. Se käsilaukku näytti olevan amerikkalaista valmistetta - krokotiilinnahkaa jäljittelevä. Oli aikanaan ollut hieno laukku, jota joku Mrs. Simmons oli ylpeänä kanniskellut Seattlessa USA. Niin luki tekstattuna  laukun sisäpuolelle. Lahjapaketissa saapunut, luimme itseksemme edelleen. Muutaman asemavälin matkustettuamme kertoi mummo menevänsä Tampereelle tyttärensä luokse. Sanoi asuneensa Tampereella kymmeniä vuosia. Tehtaassa töissä ja sitten saunottajana.

”Menen vain hakemaan kirjani pois Tampereelta ja sitten menen Alajärvelle. Olen sieltä syntyisin ja siellä minulla on mökki."

”Junaan tuli jostakin kaksi hepsankeikkaa. Eivät tienneet oikein kuinka hienoja olla. Koltut viimeistä muotia. Ja niin taivaan alla kiharoituja ja maalattuja - yrittivät puhuakin hienosti, joskin puheessa vilahteli sanoja, joita ei oikeiden hienojen ihmisten suusta kuule.

Istuivat vähän aikaa vieressä, mutta kaiketi vierastivat tämän rehellisiä suomalaisia pieksuja ja ihmetteleviä katseita, koska muuttivat toiseen vaunuun, vaikka tilaa oli kyllä. Oli siinä vastakohtaa kerrakseen - totesimme vastapäätä istuessamme.

Naikkosten mentyä tuuskahti mummo:

"Tuommoisia niistä nyt tulee, kun ollaan vähän aikaa kaupungissa - - -"

 Ja sanoi mummo vielä muutakin. Mutta se vain osoitti selvää selvemmin, että hän oli sisältä sitä mitä päältäkin. Vilpitön sielu.

 Juna mennä koluutteli ja istuminen alkoi raukaista. Mummo nukahti ja varmaankin näki unta, siitä mökistään Alajärvellä.”

Anna Maija Isotalo (os. Nelimarkka) eli säädetyn ajan ja kuoli. Omaiset surivat. Ehkäpä vanhat tututkin kylässä surivat. Muu maailma ei asiasta tiennyt eikä tarvinnutkaan tietää.