Pyhä viha

 

 

Pengoin taas sekavaa kirjastoni hyllyköitä ja käteeni sattui punakantinen kirja, jonka etukannessa oli kuvattu orjantappura-kruunu ja sen sisälle nyrkkiin puristettu käsi. Kirja tekijä oli minulle tunnettu mutta sen sisältö ei. Uhkaavalta vaikuttavan nimen takia aloitin kuitenkin kirjan lukemisen sisukkaasti. Kohta olenkin sen puoliväliin ehtinyt. Nyt onkin siis aika antaa raportti näin julkisesti.

En minä muuten raporttia tekisikään mutta sieltä paljastui muuan minua jo aiemmin askarruttanut asia, josta pian kerron.

Itsen kirja sanoma oli oikeastaan minulle ennakkoon aavistettavissa. Olihan Ilmari Kianto tunnettu kriitikko koskien pääasiassa luterilaisen kirkon asemaa kansan pelastajana synnin taakasta. Hämmästyin kuitenkin hänen vahvaa kritiikkiään kirkon oppia kohtaan. Se oli mielestäni yliampuvaa ja kohtuutontakin. Tosin hän oli kirjan kirjoittanut tietyn huuman vallassa. Olihan hän ollut yhteydessä oppi-isäänsä Leo Tolstoihin ja saanut häneltä vaikutteita sekä välillisesti että suoraan kirjeenvaihdon kautta. Olihan hän suomentanut Tolstoin teoksenkin.

Hän kiinnostui tolstoilaisuudesta niin paljon, että erosi kirkosta heti kun laki sen salli. Ateisti hän ei kuitenkaan ollut vaan tunnusti uskovansa ”henkilökohtaisella” tasolla ilman kirkollista organisaatiota. Hän kuitenkin käsitteli kirkon luonnetta ja ominaisuuksia niin kuin kaikki kirkon tuoma tai opettama olisi väärää ja harhaanjohtavaa. Itse kirkon organisaatiokin oli hapatusta ja sisäänpäin kääntynyttä. Papit olivat juoppoja ja juonittelijoita, jotka sitoivat ihmisen sielut järjestelmään ja pyrkivät pitämään oppirakennelmaa erilaisin uhkakuvin.

Itse en tahdo ottaa kantaa hänen ajatuksiinsa kovin voimallisesti mutta sellainen mielikuva minulla on, että hän ei kiihkossaan kyennyt ottamaan asioihin objektiivista kantaa missään vaiheessa. Kummastustani herättää myös se, että isä Calamnius itse oli sielunpaimenena ja pojasta kasvoi lahjakas kirjailija, joka ei kyennyt omaksumaan mitään kirkkoon liittyvää oppirakennelmaa.

Mutta nyt palaan siihen minua erityisesti kiinnostavaan aiheeseen, joka jäi minua askarruttamaan noin kirjan puoliväliin päästyäni. Lainaan tähän sen kohdan: ”Ukko-rovasti ( siis Kurjalan seurakunnan rovasti Fredrik Gabriel Frommerus) otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näytti olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauvat mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengille.”

Olikohan niin, että Kurjalan seurakunnan paimen oli Suomen liikunnan historiassa ensimmäinen, joka harjoitti ahkerasti sauvakävelyä. Siitä minä tässä halusin ensisijaisesti tuoda esille.

Muutoin olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa vaikka kirkon kivirappuihin tai sadan euron seteliin, jos siltä tuntuu. Minun uskoni ei perustu niihin kirkon kivirappuihin eikä sadan euron seteliin.