Köyhää kansaa (toinen osa)

 

 

Anna Maija Isotalo kuoli sen ajan mittapuun mukaan rutiköyhänä. Hänen jälkeensä perunkirjoitus oli muodollisuus, joka tuli hoitaa niin kuin laki sanoo. Luulenpa, ettei perinnöstä riidelty.

Hänen vanhin tyttärensä Aino Maria sai kuitenkin oikeuden asua maaomistajan luvalla miehensä Valtterin ja kolmen lapsensa Vienon, Onnin ja Anna Helenan kanssa samalla paikalla.

Mutta maailma ei ollut muuttunut heidän kohdallaan mitenkään. Elämä jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. Monesti tulee miettineeksi, voiko toivottoman köyhyyden tila synnyttää ihmisessä taipumuksen omaksua köyhyys todelliseksi elämäntavaksi. Syntyykö ajan myötä tila, jota voisi kutsua kohtaloon alistumiseksi?

Aino pääsi asumaan äitinsä leskenmökkiin kun Anna Maija asui siellä Tampereella yhden tyttärensä luona. Mökki oli selvästi suurempi kuin hänen omansa. Ikkunoitakin oli kolmella seinällä ja nurkassa takka. Jatkeeksi oli tehty laudoista kylmä tila, jonne pääsi suoraan pirtin puolelta. Itse pirtti oli kodikas ja siisti. Luulen kuitenkin, että sen kyky pitää asukkaat talvisin lämpiminä oli vajavainen. Tässä pirtissä muistan käyneeni muutaman kerran, kun pääsin kulkemaan omien jakojeni päällä. Matkaa kodistani oli kilometrin verran ja pelkkä maailman näkeminen vei minut monesti maantien päälle ja Reipakan korpeen.

Taas kerran olin matkalla jonnekin. Tällä kertaa matkatoverina oli vanhempi veljeni. Poikkesimme käymään Ainon ja Valtterin mökillä mahdollisesti pelkästä uteliaisuudesta. Tai saattoihan meillä olla jotain muodollista asiaakin. Istuimme hiljaa ihan oven pielessä, johon oli asetettu penkin tapainen. Aino kyseli kuulumiset ja me koetimme vastailla parhaan kykymme mukaan. Vilkasta keskustelu ei voinut olla.

Hetken kuluttua hän huomasi ryhtyä vieraanvaraiseksi, meni kaapille ja haki sieltä lasipurkin. Hän avasi kannen ja nosti sieltä ruokalusikalla notkeaa siirappia ja sanoi:

”Ottakaa kumpikin tästä makeaa suuhunne, että jaksatte palata kotiinne”.

Hän nosti lusikan suun eteen vuorotellen ja valutti siirapin suuhumme. Ihan kaikki siirappi ei suuhun valunut. Muistan kuinka omalle puserolleni jäi ohut siirappivana valumaan alas. Mutta se ei minua haitannut. Jotain kumman lämmintä ailahti mielessäni. Varmaan se oli ele ihmiseltä, joka välitti ja tahtoi osoittaa sen siirapilla.

Ennen näitä minun ja veljeni kokemia tapahtumia oli tapahtunut monia asioita. Ainon ja Valtterin kaikki kolme lasta olivat poistuneet kotoa, kukin kohtalonsa mukaan. Vanhin lapsista Vieno oli mennyt avioon Perttula-nimisen miehen kanssa. He asuivat muualla. Onni joutui aikanaan sotaväkeen ja suoraan rintamalle varusmiespalveluksen jälkeen. Hän oli puolustamassa niitä arvoja, jotka olivat silloin vallitsevina Suomessa. Hän teki sen vain käskystä. Ei hänellä ollut puolustettavana muuta kuin oma henkensä. Ei hän ollut ymmärtääkseni kapinoivaa sorttia - ei henkisesti ei fyysisesti - vallitsevaa menoa kohtaan. Hän vain teki sen minkä yhteiskunta häneltä odotti. Niinpä hän kaatui sankarina maansa puolesta Karjalan Kannaksella 27.6.1944 puolustaessaan niitä arvoja, joita hän ei kovin hyvin tuntenut ja isänmaa ylisti virallisesti hänen sankaruuttaan. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoitellut kotiinsa terveisiä ja pyytänyt: ”Lähettäkää ruokaa, rahaa tai ruumisarkku!” Sanonta oli varmaan tuohon aikaan sotilaitten keskuudessa eräänlainen vitsi. Sitä ruumisarkkuakaan ei toki tarvinnut lähettää. Se annettiin valtion puolesta. Hän oli alle 20 vuotta vanha.

Nuorin tyttäristä Anna Helena meni avioon sotien jälkeen ja hänestä tuli rouva Aho. Aikanaan hän muutti miehensä mukana Ruotsiin ja katosi sinne siirtyneitten suomalaisten satatuhantiseen joukkoon.

Valtteri oli hiljainen eläjä, jonka ainut tehtävä oli saada riittävä toimeentulo. On mahdollista, että hänellä myös haave omistaa jotain enemmän kuin mitä hänellä jo oli. Yhden asian hän jo omisti. Hän oli henkisesti vapaa ja fyysisesti riippumaton muitten elämästä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Kukaan ei voinut kuitenkaan arvioida hänen onnellisuutensa tasoa tai sisäisiksi kuiskauksiksi jääneitä toiveita.

Vaimo kulki kylällä ja teki niitä töitä, jotka hänen tehtäväkseen annettiin. Aikakausi oli kuitenkin maaseudulla luontaistalouden aikaa, joten palkkojen saanti jäi anhittomiin. Ruoka toki kuului etuihin niin kauan kuin töitä riitti. Ehkä vähäinen rahapalkkakin oli mahdollinen. Mutta Valtterilla oli ajoittain hyviä jaksoja työelämässä. Muistan hänen olleen useina kesinä työssä läheisellä sahalla, jossa minäkin opettelin tekemään työtä nuorena poikana useana kesänä. Valtterin tehtävänä oli kuljettaa sahauksessa syntyneet rimat kärryillä pienoisrautatietä pitkin pois sahalta. Kärryt oli työnnettävä rataa pitkin runsaan sadan metrin päähän ja ladella rimat pitkäksi venyvään pinoon. Luulen, että näitä rimoja Valtteri sai myös ostaa halvalla omistajalta ja kuljettaa miten taisi kotiinsa polttopuiksi. Kuivat rimat olivat huonoa polttopuuta, koska ne paloivat hyvin nopeasti uunissa. Halpoja ne kuitenkin olivat, koska sahanomistaja luokitteli jätteeksi.

Mahtoi hän muutakin työtä saada kylältä mutta uurastuksen tuloksena oli pitkän päivätyön tuottama väsymys ja vaatimaton rahapalkka. Joskus sydäntalvella työt saattoivat olla katkolla ja polttopuiden hankinta taisi olla kovan takana. Joskus talvisin hänen oli syyllistyttävä varkauden syntiin polttopuita hankkiessaan, jonka synnin minä ainakin antaisin viipymättä ja pyytämättä anteeksi. Hän näet talvisin illan pimetessä lähti läheisen joen rannan propsilaanille mukanaan kelkka. Sopivasta pinosta hän otti tarpeellisen määrän jo hieman kuivahtaneita pöllejä ja vaivaa nähden työnteli ne kelkassaan kotiinsa. Valitettavasti eräänä iltana me huolimattomuuttamme aiheutimme hänelle ongelman, jota emme olisi halunneet tehdä. Isä ja minä istuimme iltaa naapurissa ja isä kertoi kohta tapahtuvasta polttopuun hankinnasta. Jostain syystä hän tiesi tarkan aikataulun ja menimme talon kuistille seuraamaan tapahtumaa.

Valtteri oli tulossa kelkallaan kohti tavoitettaan, joka oli muutaman sadan metrin päässä joen rannassa. Tarkkaavainen Valtteri huomasi kuitenkin pimeydestä huolimatta liikettä kuistilla. Hän pysähtyi kelkkoineen ja kääntyi takaisin kohti Reipakan korpea.  Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoitus häiritä hänen toimiaan. Näin jälkeenpäin ajatellen me teimme virheen kun edes menimme katsomaan Valtterin liikkeitä.

Ihmisille aika on rajallinen suure. Tulee aika, jolloin kaikki päättyy. Jokainen vuorollaan poistuu keskuudestamme. Fyysinen olemus kuolee ja henki muuttaa ei-fyysiseen tilaan. En vain tiedä mikä se tila on – ei kukaan tiedä. Aino kuoli 1960 elettyään 64 ajastaikaa ja Valtteri vuonna 1865 elettyään 67 vuotta.

Yhden ihmeellisen ajanjakson hän sai vielä leskenä kokea. Nuorimmainen tytär haki hänet Ruotsiin toviksi aikaa.