Ensimmäinen kalani

 

 

Kauan sitten jouduin ensimmäisen kerran lievän petoksen uhriksi. En muista milloin se tapahtui mutta sen arvelen tapahtuneen silloin, kun minua voitiin pitää vielä aivan ymmärtämättömänä penskana.

Muistan itse asian eli petoksen tapahtuman. Kaikki muu tietoisuuteni perustuu tapahtumaa edeltäviin ja sen jälkeisiin ajanjaksoihin, joihin nyt koetan sitoa pääasian.

Oli kaunis kesäpäivä joskus sodan aikana, jolloin ei voinut nähdä maailman menoa kovin julmana ajanjaksona. Asiain todellinen tila paljastui vasta  myöhemmin. Isommat pojat olivat puuhaamassa matkaa lähimmän joen rantaan tarkoituksena onkia ajan kuluksi. Tajusin heti kohta, että minun tulee päästä mukaan tälle reissulle. Aluksi minua katsottiin väheksyen: tuollainen räkänokkako mukaan? Sehän on vain haittona koko matkan ajan. Jatkuva mankuminen ja vakaat lupaukset, etten tulisi ikipäivinä olemaan minkäänlaisena haittana tuotti tuloksen.

 Minut hyväksyttiin joukon jatkoksi. Sain jopa oman ongenkin. Lähdön hetkellä äiti yritti panna tenän minun lähdölleni mutta luopui sitten, kun lupasin olla hukkumatta jokeen.

Saavuimme suvannon rantaan – paikkaan, jota jostain syystä kutsuttiin Karjankujan koskeksi. Sen kosken yläpuolella oli hitaasti lipuva suvanto, jossa saattaisi olla hyviä kalapaikkoja. Niin ainakin pojat sanoivat.

En muista, miten se onkiminen alkoi mutta luulen jonkun isommista pojista laittaneen onkeni koukkuun madon, jota kalan pitäisi näykkiä. Jos hyvin sattuisi se kala voisi tarttua jopa koukkuunkin.

Sain joten ujutettua parimetrisen vavan päässä roikkuvan siiman kohoineen veteen ja jäin jännittyneenä tuijottamaan kohoa, joka kellui liikkumattomana lumpeenlehtien välissä. Jännitys vaivasi sen verran, että minun piti pikkuhiljaa miettiä kuinka minä voisin päästä vähän kauemmaksi pensaan taakse lirittämään rakkoni tyhjäksi. Sanoin ykskantaan yhdelle pojista, että minun pitäisi päästä pissalle. Hän kehotti vain laskemaan vavan rannalle ja menemään sitten suorittamaan kevennys.

Niin myös tein eikä se tapahtunut ensinkään liian aikaisin. Lirittelin aikani ja annoin nappulan kadota sinne mistä sen olin löytänytkin. Samalla joku pojista ilmoitti minun onkeeni viitaten, että nyt koho taisi vähän liikahtaa. Syöksyin vapaan kiinni ja riuhtaisin siiman vedestä. Hämmästykseni oli suuri kuin havaitsin koukussa vaaksan mittaisen kalan. Otin siimasta kiinni ja nostin saaliini nähtäväksi ja kiljaisin; ”Minä sain kalan!”

Olin saanut elämäni ensimmäisen kalan. Vanhemmat pojat katsoivat eleitäni ja vilpitöntä iloani myötätuntoisesti. Olin valmis heti palaamaan kotiin. Siihen ei kuitenkaan suostuttu. Jouduin odottamaan kiduttavan pitkän ajan kunnes taapersin joukon mukana kotiin.

Ensimmäisen kalani tuottama ilo on vuosien varrella jonkin verran laimennut, kun olen ajoittain palautellut mieleeni tuota kesäistä onkireissuani. Olen tullut ajan myötä hätkähdyttävään tulokseen. Sillä aikaa, kun olin lepikon reunassa pissimässä, ovat vanhemmat pojat pelkästä hyväntahtoisuudesta minun ensimmäistä onkireissuani kohtaan laittaneet koukkuun jo valmiiksi ongitun kalan. Olen päätynyt tuohon lopputulokseen muutamien tapahtumien perusteella.

En ole heille yhtään vihainen kahdesta syystä. Ensinnäkin oletukseni saattaa olla väärä ja toiseksi olen nauttinut tuosta muistosta vuosikymmenien ajan.