Olen nyt minäkin kuulumassa jo sarjaan ikääntyneet ja aion aloittaa taas tulevana syksynä talviruokintakauden. Ulkona en oikein enää viitsi vetelehtiä varsinkin kun sain kaikki viisi kaadettua pihakoivua pilkotuksi polttopuiksi ja pinotuksi siivosti halkaistuina tuvan taakse pinoon. Surin jokaista koivun kuolemaa ja pyysin niiltä anteeksi, että näin oli pakko tehdä. Kuivukoot klapit siellä kunnes laitan hienon takan sitten joskus. Siinä on soma pitää elävää valkeaa ja pohdiskella nojatuolissa istuen tämän ahdistetun maailman ihmeellisiä koukeroita. Silloin koivut suorittavat viimeisen palveluksen minulle ja vaimolleni ja pääsevät vihdoin koivujen taivaaseen.
Kuuntelen radiota ja katson television välittämät uutiset, jotka kertovat vain huonoja uutisia. On tulossa lama ja pörssit sairastavat pöhötautia ja hengenahdistusta. Uutisten lukijat koettavat saada aikaiseksi maailmanlopun tunnelmaa pelottelemalla ahneita liikemiehiä ja pörssikeinottelijoita, että he hyppäisivät avantoon tai vain muuten kuolisivat. Hulluja ovat nuo ahneet ihmiset.
Vaimo ei ole luovuttanut. Hän koetti vielä ajaa pihan hentoista ruohoa eilen kun huomasi, että se oli mahdollisesti kasvanut muutaman millin kevätsateidn piiskaamalla pihamaalla. Hän katsoi uhmaten minun päälleni ja sanoi minua laiskaksi, kun en viitsi ajaa pihanurmea hänen sitä vaatiessaan. En omasta mielestäni ole erityisen kova sovinisti enkä edes kommunisti vaikka en joka kolmas päivä pihanurmea ajakaan. Asenteeni on kasvanut vuosien mittaan vaimoni mukaan aivan väärään suuntaan koska en ole ollenkaan innokas työntämään säkättävää ruohonleikkuria edes takaisin pitkin pihaa. Hieman yli-ikäinen konekin on kuulemma aivan liian vanhanaikainen, kun se ei kerää katkenneita heinän päitä talteen pois vietäväksi. Kateellisena hän katselee naapurin miestä; joka ajaa pihaansa riemusta kasvot loistaen. Mutta hän istuukin leikkurin päällä kuin ennen isäntä keiseissään ajaessaan sunnuntaisin kirkkoon takavuosina.
Vielä mustemmaksi hänen muotonsa muuttuu kun myös toinen naapuri nousee leikkurin penkille ja jyräyttää härvelin käyntiin. Siinäpä onkin katselemista ja kuuntelemista. Kun edellinen naapuri on saanut työnsä valmiiksi se toinen naapuri aloittaa tietenkin jotta pihapiirin alueella säksätys ei vain loppuisi.
Kummallisinta on se, että minä en ollenkaan pidä moista meteliä kovin rakastettavana ilmiönä. Naapurit ovat hyvin rakastettavia ja naapuruusvälit ovat hyvät. Olen siis jollain tavalla erikoinen kun en rakasta näitä kesäisiä ääniä. Toisaalta olen huomaavinani ahkerissa nurmen leikkaajissa joitakin piirteitä, jotka viittaavat fanaattisuuteen. Tai oikeastaan minä tiedänkin sen, että heitä vaivaa fanaattisuus ja jopa outo katkeruus luontoa kohtaan. Se kun ylläpitää pihapiirissä elämää. Monet linnut lentävät puihin ja lirkuttavat iloisesti laulujaan kukin taitonsa jälkeen. Linnut hyväksytään koska ne kuuluvat luontoon mutta niiden ei saisi tulla pesimään omalle pihalle. Koivukin on kaunis puu varsinkin kesällä mutta niissä ei saisi olla lainkaan lehtiä. Tai jos lehtiä olisikin, niiden tulisi syksyllä tippua naapurin pihalle. Ja sitten se pihan ruoho. Sen pitäisi kasvaa vain viisi senttiä maanpinnan yläpuolelle ja tasaisena tietenkin. Mutta se onneton kasvaa enemmän ja liika sitten jyrätään poikki.
Muutin asumaan maaseudulle tukahduttavasta kaupungin metelistä ja saasteista. Kaupungin nimi oli Helsinki. Luulin eläväni onnellisena rauhallisessa maaseutuympäristössä. Olenkin siinä toiveessani melkein onnistunut mutta kesät koettelevat mielenrauhaani. Pitäisiköhän minun muuttaa lopullisesti asumaan Grönlantiin. Siellä sentään oli rauha ja puron solinakin muutti korvissani musiikiksi.
Täytynee tyytyä nuoremman veljeni yksinkertaiseen toteamukseen: ”Kaikkeen tottuu”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti