Elävän kylän muotokuva

 

         Se kylä, josta nyt mielihaluni on kertoa, ei oikeastaan olekaan kylä. Se on kauniisti kumpuilevaa maisemaa peltoineen ja metsineen. Sen maiseman läpi virtaa joki, aluksi suvantona hiljalleen lipuva sitten kuohuvaksi koskeksi äityvä kivikkoinen ja reunoiltaan ajoittain jyrkkä joki. Sen rantoja kaunistavat kesäisin tuuheina lehvikköinä lepikot ja tuomet.

      Kesäisin kosken kuohut hetkeksi laantuvat, kun taloudelle niin tärkeä sähkölaitos imaisee vedet lävitseen ja jättää vain kivikon jäljelle. Mutta kaikki ne sukupolvet, jotka ovat saaneet elää ennen sammon syntyä, kuulevat vieläkin kosken kuohujen pauhun istuessaan kuivuneen uoman partaalla. Jos oikein äityy satamaan, niin uoma täyttyy pauhaavasta vedestä ja maisema on taas niinikuin ennen. Surullista on se, että jostakin aina täytyy luopua silloin, kun hyötymisen etu niin vaatii.

      Niin, ei ole kylää. On laaja talojen rykelmä, harvakseltaan nekin  tehtynä, juuri sopivien matkojen päässä toisistaan, että naapurisopu säilyy rikkumattomana, niin kuin se on säilynyt tässä kylässä satojen vuosien ajan. Sen rajoja ei ole virallisesti määritelty, se on vain syntynyt. Se on saanut jo kauan sitten nimekseen Koskenvarsi. Nimi onkin oikein sattuva ja kuvaa kylän olemusta. Satoisat pellot levittäytyvät talojen ympärille. On tarvittu monen monta työn täyttämää vuosikymmentä, jotta pellot on saatu kasvamaan. Evät ne köyhiä ole ravinteiltaan, mutta ovat mokomat olleet kivisiä. Jotkut taloista ovat laajentaneet tiluksiaan ja uskaltaneet tunkeutua vähäisiin korpimaisemiin, joita kylän laidoilla on ollut.

      Vaan mistä ovat asukit kylään saapuneet? Sepä onkin osin tietämätön asia. Osan tulijoista tiedetään tulleen latvavesiltä, ovat tulleet 1700-luvun lopulla Viitasaaren kulmille Lehtimäeltä, kytkeneet elikkonsa puun oksaan ja aloittaneet ankaran raadannan pirtin ja eläinsuojan rakentamiseksi tulevan talven suojaksi. He olivat uudisasukkaita ja heidän jälkeläisensä edelleen asuvat siellä. Suku lisääntyi ja syntyi Viitasaaren taloryhmä, joka nyt asuttaa joen suvanto-osan rantoja ja josta sitten joen vedet lähtevät vyörymään koskena alaspäin. Vielä varhemmin asutettiin Turpelan laiteet ja kankaat. Tiedetään siellä liikkuneen asukkaita jo 1500-luvun puolivälin korvilla. Olivat valinneet komean etelään kaartuvan rinteen asuttavakseen. Varmasti tiedetään, että 1600-luvun puolivälistä Turpelan vanhalla talon paikalla asuu vieläkin sama suku joka siihen silloin kamppeensa toi. Koskelan taloa alkoivat asuttaa aluksi naapurikylän tulokkaat vuonna 1739, mutta pian suku vaihtui kun Kiilusen talon vävy kyllästyi nurkissa pyörimiseen ja aloitti talonpidon Koskelassa. Se onkin kylän toiseksi vanhin talo. Suvut ovat kuitenkin vaihtuneet Koskelassa moneen kertaan.

      Vielä löytyy Tiistola, Väärämäki ja Reipakka eli Riitamäki, joissa kaikissa suvut ovat vaihtuneet vuosisatojen aikana. En tahdo tässä sen kummemmin syitä hakea sukujen vaihtumiseen. Ne ovat moninaiset niin kuin itse elämä.

      Tällainen on se fyysinen kylä, jossa nyt asuu toimelias kansa. Sen väki on imenyt, niin kuin heidän esivanhempansa, henkistä elinvoimaa kylän kauniista luonnosta ja sen tasapainoisesta ilmapiiristä. Kylä on säilyttänyt hämmästyttävällä tavalla yhtenäisyyden hengen ja henkisen elinvoimaisuuden. Ei se tietenkään mikään enkelien kylä ole, mutta suurilta riidoilta on vältytty. Joskus vain pientä suukopua on pidetty.

      Kun tietää kaiken edellä kerrotun, on helppo ymmärtää, miksi pieni Koskenvarren kylä on menneinä vuosikymmeninä elänyt henkisesti ja vieläpä hengellisesti rikasta aikaa. Tarvitsee mennä sata vuotta taaksepäin, kun kylässä vaikutti hengellinen aktiivisuus ja vähän myöhemmällä ajalla ennen onnettomia sotia virisi kylässä sellainen henkinen lataus, että sitä saa hakea kauan, ennen kuin löytää vastaavaa. Pidettiin kylän yhteisiä juhlatilaisuuksia nuorisoseuran puitteissa, julkaistiin omaa lehteä, käsin kirjoitettua ja kuvitettua ja harrastettiin urheilua ja monia muita myönteisiä arvoja pidettiin yllä.

Ei ole hengen mahti mennyt maan rakoon vaikka julkinen voivottelu sitä on ennustanutkin. On mukava palata kotikylään katsomaan tuttuja maisemia ja kylän ihmisiä niittenkin, jotka ovat sieltä joutuneet lähtemään etsimään leipäänsä muualta.