Käynti Juoperissa (vuonna 1877)

 

 

                  (Tämä käynti on muistiinmerkitty vuonna 1893). ”Eräs päivä tuli mies Paavolaan puotiin, joka sanoi poikenneensa Juoperin torpaan, jossa oli sairas vanha muori ja pyydettiin minua lähtemään huomenna omalla hevosellani. Minä sanoin: miksi ette menneet Vintalaan, koska sinne on puoli lyhyempi matka ja parempi tie. Hän valehteli: siellä on jo käyty, mutta Vintalan kirkkoherra vaatii eri maksua, koska ei se kuulunut hänen piiriinsä! Ihmettelin suuresti, koska nykyään oli tehty Rydmanin kanssa semmoinen kauppa, että hän saa niistä Ruununtorpista kaikki maksut ehdolla, että hän käy sairaan luona. Tämä olikin valhe niin kuin sitten Rydmanilta itse kuulin.

Lähdettiin kello 5 aamulla Kenalla, koska se oli erinomaisen hyvä käymään ja sen selässä oli hyvä istua. Ajettiin kärryillä Honkaniemeen – sai mieskin kyytiä, että se oli hänellekin mukavaa kun tulin. Siellä istuin selkään ja vettä oli paljon (oli syksyn aikaa) – ojat täpötäynnä – paikoittain oli tulva vienyt siltoja, että Kena putoisi mahaan asti rapakkoon ja tulin aivan märäksi.

Niin tultiin vihdoin Kivelään. Siellä sanottiin: tästä ei päästä hevosella, sillä neva on edessä, johon hevonen hukkuu – mentiin käyden – puita oli pantu – ympyräinen hirsi, jonka päällä piti kulkea – kun se loppu, tuli uusi – minulle annettiin pitkä seiväs kumpaseen käteen, mutta ne painuivat vetelään – pohjaa ei tuntunut.

Niin tultiin vihdoin Juoperiin. Sairas ei tietänyt, ei yhtään, että Kristusta on ollut, kuollut – ei nimeäkään – täydellinen pakana…”

”Tulin takaisin Kivelään. Emäntä teki takkaan valkean, riisuin saappaat, väännettiin vettä pois sukista ja kuivattiin, mutta ilta ja pimeä oli tulossa, panin ne märkänä taas jalkaan ja lähdettiin. Pyydettiin poikkeamaan Isolle joelle erään hullun luo, joka sanoi nälkään ja viluun kuolevansa. Sanoin: paljon puita on metsässä, monet virstat olen kulkenut paljoin metsäin läpi. Hän sanoi: ei ne pala.

Kun tulin Honkaniemeen, jossa kärryt olivat, oli pilkkopimeys, en nähnyt, kun hila tuli vastaan. Takalan pihalla tuli mies lyhdyllä vastaan Vaimoni oli lähettänyt rengin lyhdyllä vastaan – pelättiin kotona. Kello oli 10, kun tulin kotiin.”

Mitä sitten tapahtuisi ?

 

 

            Minulle on viime aikoina palautunut mieleeni aikakausi, jonka aikana minun ikäiseni ovat kaikki eläneet, lukeneet ja osa kokenut pahoja aikoja elämänsä aikana. Tarkoitan kahta jo mennyttä diktatuurijaksoa. Toinen kehittyi Neuvostoliitossa Stalinin aikakautena ja toinen myöhemmin Hitlerin hirmuvallan aikana Saksassa. Olen osallinen kumpaankin jaksoon sen vuoksi, että olen syntynyt tuon kehitysjakson aikana ja jopa kasvanut asioita ymmärtäväksi pojan naskaliksi saman aikana. Olen myös lukenut paljon tuon jakson historiaa aluksi ilman suurempia tuntemuksia kokematta mutta myöhemmin olen joutunut väkisinkin vertaamaan olemassa olevaan historialliseen tapahtumaketjuun.

Viimeisin synteesi menneistä tapahtumista tämän päivän aikaan alkoi kun seurasin televisiosta ohjelmaa, jossa kuvattiin Stalinin kanavan nimellä aikaisemmin tunnetun vesireitin rakentamista Äänisestä Vienanmereen. Ajatus kanavan rakentamisesta on ollut tuohon aikaan varmaan perusteltua ja hyväksyttävä. Mutta sen toteuttaminen oli kaikkien mittapuiden perusteella epäinhimillinen teko. Työvoimana oli vankien mittaamaton joukko, jota kasvatettiin ihmisillä, jotka vain yksinkertaisesti luokiteltiin vangeiksi. Palkkiona luvattiin vapautus valmistumisen jälkeen. Ahkeruus palkittiin myös mutta tavalla, joka ei nykyisen mittapuun mukaan ole kovin inhimillinen tapa. Kaikki terveet ja hyvään työsuoritukseen pääsevät saivat ”normaalin” annoksen ruokaa, sairaat ja työhön kelpaamattomat ruokittiin puolella annoksella.

Hitlerin keskitysleirit eivät periaatteiltaan juurikaan poikenneet  Stalinin opeista ja lopputulos oli samankaltainen. Olennainen ero taisi olla vain siinä, että Hitlerin aikana ihmisiä tapettiin rodun vuoksi. Oli siis olemassa ihmisiä, joilla kansallissosialismin opin mukaan ei ollut oikeutta elää rotunsa vuoksi.

Mieleeni on pyrähtänyt ajoittain ajatus, joka kauhistuttaa. Olisiko jälleen viriämässä maailman laajuinen aatteellinen ilmapiiri, jonka mukaan löytyy sellaisia ryhmiä ihmisiä, joilla ei ole samoja perusteita elää tai lisääntyä kuin joillakin muilla ihmisillä? Olisiko sellainen mahdollisuus kasvamassa ja ihan aavistuksenomaisena henkenä liikkumassa eri kansojen yllä? Viittaavatko tämän ajan poliittiset ratkaisut siihen suuntaan, että olisi syntymässä Suomeen kaksi ihmisryhmää: ne, joilla on etuoikeus hyvien taloudellisten syiden vuoksi elää ja lisääntyä jalostuakseen kansakuntana ja ne, joiden elämän tarkoitus tulisi punnita varallisuuden puutteen vuoksi liian kevyeksi.

Toivon ajatukseni olevan hyvin teoreettinen.

Alfred Gyllenbögel

 

              Tutkiessani äitini sukujuuria Gyllenbögelin sukuhaarasta tuli esiin     allaoleva teksti. Se   perustuu Wikipedian tietohin.  

Ylioppilas Helsingissä 8.6.1910, filosofian kandidaatti 18.11.1913, promovoitu maisteriksi 29.05.1914, omistautui pedagogisen vaikuttamiseen 1913-1918, otti osaa suojajoukkojen jäsenenä vuonna 1918 (komppanian vääpelinä) Suomen vapaussotaan ja haavoittui Hollolan Hatsinan kylässä vasempaan jalkaan. Oli suojajoukkojen päällikkönä Hämeenlinnassa 1918-1919. vakinainen opettaja Brandön ruotsalaisessa yhteiskoulussa 1922, vanhempi lehtori ruotsalaisessa tyttölyseossa Helsingissä 13.4.1927. 

Tietoja Wikipediasta:

Kuhmoisissa taistelu oli 10. maaliskuuta kiivaimmillaan. Seutu oli Tampereen itäisin suoja-alue (ja vanha nuijasodan aikainen kapinakeskus). Punaiset pyrkivät valtaamaan kirkonkylän, mutta epäonnistuivat lopulta aikeessaan. Pitäjän etelälaidalla Harmoisten kylässä oli kylän sairashuone järjestetty punakaartin sairaalaksi, joka toimi Vasemmistolaisen Punaisen Ristin alaisuudessa, joka oli julistautunut yhtä puolueettomaksi kuin porvarillinen Punainen Risti.

Kalmin pataljoonan 1. komppania oli kiertämässä Kuhmoisten punaisten selustaan ja osa joukosta hyökkäsi yllättäen kylään josta punakaarti joutui perääntymään. Sairashuoneeseen jäi 13 haavoittunutta ja muutamia sanitäärejä. Noin klo 5 iltapäivällä saapui paikalle osasto valkoisia. Joukkoa johti ylioppilas Artturi Paimela ja mukana oli 1. komppanian vääpeli fil. maist. Albert Gyllenbögel. Teloitukset aloitettiin välittömästi. Eloonjääneen punakaartilaisen mukaan ampujat kehottivat "Valmistautumaan siirtymään helvettiin, sillä kuolema tulee 5 minuutin kuluttua !" Piiloutuneet sairaanhoitajat siirrettiin pihalle ja miespuoliset ammuttiin. Potilaat ammuttiin vuode vuoteelta edeten vuoteisiinsa. Myös sairaalassa olleista naisista kerrotaan kahden myöhemmin tulleen teloitetuiksi. Kaksi säästettiin sillä perusteella että he osasivat ruotsia. 

Toinen nimettömäksi jäänyt pelastunut sai kaksi luotia, kaulaan ja leukaan. Hän tekeytyi kuolleeksi heittäytyen lattialle ja pakeni ikkunasta läheiseen latoon, jossa olevilla pyykeillä sitoi haavansa. Toinen pelastunut, K. Nuutila, makasi takimmaisessa vuoteessa. Hän sai laukauksen kasvoihinsa, joita koetti kädellään suojata ja menetti tajunsa päiväkausiksi. Tajuissa käydessään Nuutila havaitsi vielä kuinka muita henkitoreissa olleita lopetettiin. Hänen päällään ollut verinen lakana revittiin syrjään, mutta ilmeisesti kasvoille hyytynyt veri teki hänestä kuolleen näköisen. Nuutila pääsi pakoon ja paikallisten avustamana Padasjoelle. Eräs vaikeroiva jätettiin ampumatta, koska uskottiin hänen kuoleman myöhemmin. Luoti oli nimittäin mennyt läpi pään. 

Vaiheet kahakan jälkeen:

Valkoinen komppania poistui seuraavana päivänä paikalta ja ilmeisesti monia sivullisia ehti käydä sairashuoneella tilanteen toteamassa. Valkoiset tulivat kylään uudelleen 2. päivänä tapauksen jälkeen. Vasta pari viikkoa myöhemmin paikalliset saivat käskyn haudata 13 ruumista ampumistuomion uhalla. Hautaajille tuli ongelmaksi että ruumiita oli vain yksitoista, mutta avuksi tuli läheisen tien varresta löydetyt 2 ruumista, joilla luku täytettiin. Oliko kyseessä sanitäärien ruumiit, sitä tarina ei kerro. Uhrit haudattiin Nikulan talon peltoon. 

Jaakko Paavolaisen mukaan valkoisten myöhemmin antama selostus tilanteesta näyttää epäuskottavalta. Tämän selostuksen laati 1. komppanian vääpeli Albert Gyllenbögel Kalmin pataljoonan muistokirjaan. Selostuksessa mainitaan sairaalasta ammutun ja sängyissä olleen valkoisten tullessa terveitä aseistettuja miehiä, jotka sen pidemmittä mutkitta saivat tuomionsa. Paavolainen arvelee että "on mahdollista että laukauksia on tullut sairaalan suunnalta, mutta väite että sala-ampujat olisivat vetäytyneet sänkyihin on verrattain fantastinen." Tapaus tuli tunnetuksi punaisen lehdistön välityksellä. Kun lisäksi teloitukset oli ehtinyt nähdä useakin sivullinen, täytyi kertomus rakentaa niiden varaan.

 

Näin elettiin silloin.