Hyvästijättö entiselle keskikoululle

 

                

 

 

Luin maakuntalehdestä ensin otsikon: ”Paavolan koulun homeinen osa puretaan”. Sitten pohdin hetken aikaa mielessäni: Mikä osa Paavolan koulusta on homeinen osa? Hitaana ajattelijana ja tekstin ymmärtäjänä minulle kyllä valkeni pienen päästä, että Paavolan koulun homeinen osa onkin entinen Alajärven keskikoulunrakennus, joka on seissyt aluksi yksinäisenä opinahjona aina vuodesta 1949 alkaen. Myöhemmin se sai rinnalleen muita lisärakennuksia ja koulun nimikin on käynyt useita metamorfooseja läpi vuosikymmenien varrella.

Mieleeni palautui ajankohta, jolloin Alajärvelle perustetun keskikoulun ensimmäiset luokat muuttivat uuteen vahvahirsiseen rakennukseen Kaupinniemen pappilan renkituvasta. Elettiin vuoden 1949 syyslukukauden aikaa. Ainakin yksi ikäluokka oli saanut koulunsa läpi renkituvan ahtaudessa eivätkä päässeet nauttimaan uuden koulun suomasta ilosta. Uudet koululuokat tuoksuivat uudelle, vielä vaaleat hirsiseinät luokissa olivat siistit, lattiat kodikasta ponttilankkua. Emme osanneet parempaa toivoakaan.

Keskikoulusta ehti valmistua suuri joukko isänmaan toivoja ennen kuin se muuttui yhteiskouluksi ja siirtyi kunnalliseen koulujärjestelmään. Isänmaan toivot eivät ole jääneet pelkiksi toiveiksi paremmasta tulevaisuudesta. He olivat sitä uutta kouluttautuvaa sukupolvea, josta nousi sankka joukko tulevaisuuden tekijöitä eri aloille. Ei ole ihan vähäinen se joukko, joka hakeutui keskikoulun jälkeen erilaisiin ammatillisiin kouluihin tai lukioon. Luulen, että tältä ajalta löytyy koko joukko niitä nuoria tyttöjä ja poikia, joiden tavoitteena oli yliopistotutkinto. Nykyaika tuottaa tietenkin huomattavasti suuremman joukon korkeasti koulutettua nuorisoa yhteiskunnan tarpeisiin.

Sillä joukolla, joka kantoi pulpettinsa syyslukukaudella vähän ennen lumen tuloa vuonna 1949 omaan luokkaansa, on hieman hämmentävä olo kun ovat saaneet lehdestä lukea: ”Paavolan koulun homeinen osa puretaan”. Heidän mielestään katoaa jotain semmoista historian hämärään, joka on heille ollut merkittävä asia aikanaan. Tätä mielentilaa heidän kohdallaan ei voida väheksyä. Se oppilasjoukko, joka muutti uusiin luokkatiloihin, on käynyt jo kovasti vähiin. He ovat jo suorittaneet oman osuutensa.

Miksi entinen keskikoulu puretaan? Lehti kertoo asiasta hyvin pelkistetyksi. Kirjoituksessa sanotaan vain, että purkamispäätös on ollut yksimielinen. Päätös on tehty siis ilman äänestystä. Mainitaan, että purkamiseen on varattu 220 000 euroa määrärahaa. Summaan sisältyisi myös uusien tilojen suunnittelumääräraha. Korjaus tulee tiedon mukaan maksamaan peräti 1,5 miljoonaa euroa. Miten on päädytty kyseiseen summaan? Uudistilan hinnaksi on laskelmoitu puolestaan 1,2, miljoonaa, joka summa tulee nousemaan arviolta liki kaksinkertaiseksi. Oma arveluni on siis se, että budjettiluvuilla on manipuloitu valtuutettuja pahemman kerran. Kiinnostaisi myös tietää, kuka on suorittanut ja miten hometarkastuksen ja antanut lausunnon asiasta. Mahdollinen pelkkä koulutoimenjohtajan lausunto koulun kelpaamattomuudesta ei tietenkään kelpaa päteväksi perusteluksi. Myös aistinvarainen lausunto sellaisenaan on kovin arveluttava. Opettaja Aino Katajan lausunto on paikallaan.

Miksi valtuusto ei ole tarkemmin perehtynyt asian käsittelyyn vaan antaa sen luisua käsistään ikään kuin kiveen hakattuna totuutena? Valtuusto ei olisi pitänyt tehdä vielä päätöstä purkamisesta. Vielä tarkemmin olisi pitänyt laskea vanhan koulun saneeraus. Mielestäni päätös oli hätiköity ja vanhan koulun arvo olisi pitänyt arvioida myös kulttuurihistoriallisesti paremmin.

Lopuksi haluan sanoa kohtalaisena eläkkeellä olevana veronmaksajana, että kyse on kaupungin talouden hyvästä hoidosta. Pitäisi tarkoin katsoa mihin rahat laitetaan. Valtuusto on tässä asiassa temppelin harjalla.

Kun Järviseudulle rataa puuhattiin

 

Monet vanhemman sukupolven ihmiset Järviseudulla muistavat ajan yli 60 vuotta sitten, kun Järviseudulle puuhattiin rautatietä. Ajatus rautatiestä 1920-luvun lopulla yhdistämään länsirannikko idän laajoihin vesistöihin oli mielenkiintoinen ja sai kannatusta jopa valtakunnan tasolla. Palautetaanpa hieman noita aikoja nähtäville eräitten dokumenttien pohjalta (Aleksi Latvalan arkisto).

Ensimmäinen yritys ratasuunnitelman tekemiseksi tehtiin keisarivallan aikaan. Vaasan kaupunki teki vuosina 1904-1905 anomuksen valtiopäiville poikittaisradan rakentamiseksi Pohjanmaalta Savoon. Ehdotus ei saanut silloin kannatusta. Perustelut radan rakentamiseksi olivat silloin, kuten myöhemminkin, samat. Vedottiin mm. alueen taloudellisiin arvoihin. Sellaisia olivat ennen kaikkea alueella olevat ”suunnattomat” valtion metsäalueet, puhumattakaan yksityisten omistamista metsistä. Lisäksi vedottiin puolustuksellisiin etuihin.

Ajatus jäi siis hautumaan. Silloin tällöin edistykselliset sanomalehdet muistuttivat asian tärkeydestä. 

Rautatietoimikunta asiaa ajamaan

 

Toukokuussa 1926 käytiin seuraava neuvottelu Seinäjoella, jonne oli saapunut 11 kunnan edustajat keskustelemaan ratahankkeesta. Innostus asiaa kohtaan oli edustajien keskuudessa suuri. Jo samana kesänä elokuussa kokoonnuttiin uudelleen Viitasaaren pitäjässä virallisemmissa merkeissä. Siellä valittiin rautatietoimikunta, jolle annettiin valtuudet viedä asiaa eteenpäin. Kohta kokouksen jälkeen rata-alueen kunnat teettivät ”silmämääräisen tutkimuksen” ratainsinööri Waldemar Janssonilla. Hänen suorittamansa arvio tuki vahvasti niitä oletuksia, joita kunnat olivat edellyttäneet.

Alkoi ankara ”lobbaus” Helsingissä. Siellä pidettiin mm. kevättalvella 1927 kokous, jossa oli mukana kaikkien puolueitten kansanedustajia. Toimikunta jätti myös anomuksen valtioneuvostolle virallisen tutkimuksen tekemiseksi. Ehdotuksessa radan päätepisteiksi esitettiin lännessä Seinäjokea tai Lapuaa ja idässä Savon radalla Alapitkää tai Siilinjärveä. 

Kaksi suunnitelmaa radan kulkemisesta

Rata suunniteltiin kulkemaan Järviseudun alueella seuraavasti: Lapualta lähtevä vaihtoehto kulki Tiistenjoelle (asema), Kauhajärven eteläpuolitse noin neljä kilometriä (laiturivaihde siellä), sitten Pihlajakankaalle Lepistön talon kohdalta Lappajärven tienristeyksen kautta  (Kurejoen asema). Alajärven pohjoispuolitse Sänkiahoon (asema), Hoiskoon (laiturivaihde), Iiruun järven eteläpään kautta (laiturivaihde) Möksyyn likimain vanhan Hongiston talon tienoilta (laiturivaihde). Sitten ratasuunnitelma eteni Lintulahteen, Kiminkiin, Vahankaan jne. aina Alapitkään saakka.

Seinäjoen vaihtoehto oli hieman eteläisempi. Se siis lähti Seinäjoelta Veneskosken ja Ruismäen kautta Kuortaneelle (asema), Kätkään (laiturivaihde), Laasalaan (Soinin asema), Toraseen Soinissa (Torasjärven pohjoispuolitse, siellä laiturivaihde), sitten Karstulan asema, jonka jälkeen rata yhtyisi edelliseen ratasuunnitelmaan. 

Miksi rataa haluttiin ? 

Erityisen suuri merkitys näytti olevan ajatuksella, että metsävarojen lisäksi varsinkin Keski-Suomen alueella nähtiin olevan suuret vesivoimavarat, joita ei ollut otettu vielä käyttöön. Näistä voimavaroista oli arvioitu mm. Himonkoski 5000 hevosvoimaa, Huopanankoski 2000 hevosvoimaa ja Keihärinkoski 1200 hevosvoimaa. Lisäksi löytyi muita pienempiä voimanlähteitä.

Vesistöt laskettiin myös eduksi uittoväylinä, joiden kautta saatettiin laajoja alueita rautatiekuljetuksen piiriin.

Mainittakoon vielä metsätuotteista terva, jonka määräksi arvioitiin ainakin Seinäjoelta lähtevän haaran vaikutuspiirissä noin 789 tonnia ja sysiäkin vielä 1500 tonnia. Maataloustuotteita aina heinistä alkaen laskettiin kuljetettavan rautatiellä noin 123 tonnia vuodessa.

Lapualta lähtevän haaran kautta tervan kuljetusmäärä olisi 723 tonnia, sysien määrä 1382 tonnia. Tämän suunnan vaikutuspiirissä oli tuolloin 44 pienempää sahaa, joiden yhteinen vuotuinen tuotanto oli 14500 standardia, josta puolet laskettiin rautateillä kuljetettavaksi eli noin 20 379 tonnia.

Lapuan haaran erikoisuuksiin laskettiin kuuluvaksi tietenkin Vimpelin kalkkivuori. Sen oletettiin kuuluvan radan vaikutuspiiriin mutta olisi edellyttänyt eri raiteen tekemistä sinne, koska se oli kymmenen kilometrin päässä pääradasta. Kaivoksen tuotannoksi arvioitiin vuodessa 19 500 tonnia.

Tämän kirjoituksen puitteissa ei voida mennä yksityiskohtiin kovin tarkasti, mutta jonkinlaisen kuvan saa radan tarpeellisuudesta edellä kirjoitetusta tekstistä.

Mielenkiintoinen on maininta radan merkityksestä Suomen puolustuslaitoksen kannalta. Puolustusrevisioni mainitsee mietinnössään seuraavaa: ”On myös kiinnitettävä huomiota siihen, että niistä Pohjanlahden rannikolla olevista satamista, joiden kautta tuonti ulkomailta sodan aikana tulisi tapahtumaan, pitäisi olla hyvät yhteydet maan niihin osiin, jotka tulisivat olemaan sotanäyttämönä, sekä teollisuuskeskuksiin, jotta ulkomailta tulevat tarvikkeet ilman tarpeetonta ajanhukkaa voitaisiin sieltä kuljettaa taisteleville joukoille ja teollisuuskeskuksiin. Maan rautatieverkkoa kehitettäessä olisi  nämä näkökohdat otettava huomioon.” Tällainen kannanotto on tietenkin tulkittava puoltavaksi lausunnoksi radan tekemiseksi.

Toisin on käynyt. Rataa ei rakennettu, vaikka se sai puoltavia lausuntoja monelta ”viralliselta taholta”. Helmikuussa 1929 toimikunnan anomus meni hallituksen käsittelyyn, jossa se koki hylkäävän kohtalon.

 

 

Juuret Pekkolan moreenissa

 

Lyhyt tarina Rauha Nelimarkan ja Toivo Kuulan avioliitosta

Toivo tunsi ensimmäisen vaimonsa Rauha Maria Cecilia Nelimarkan jo kansakouluajoilta asti. Hän itse kirjoittaa: "Minä olin 7-vuotias (siis vuonna 1890), kun isäni pani minut kouluun. Menin tänne oikein ilolla. Silja tuli samana vuonna kouluun ja samalle luokalle. Koulunkäynti meni hyvin, paremmin kuin kukaan olisi luullutkaan. Silloin en vielä tuntenut Siljaa." Hän puhutteli Rauhaa aina Siljaksi.

     "Vasta toisella luokalla rupesi minulle hämärästi muistumaan , että käsitin Siljan silloin siveimmäksi tyttöseksi koko koulussa."

     "Kolmannella luokalla istuin hänen vieressään kummankin lukukauden."

     "Ainoastaan kerran muistan sanoneeni hänelle pahan sanan..."

     "Neljäntenä vuonna hän ei enää ollut koulussa. Minä ikään kuin jäin ikävöimään häntä. Siitä asti olen rakastanut Siljaa."

     Silja ja Toivo tapasivat Siljan omasta pyynnöstä syksyllä 1899. Hän oli tahtonut Toivon käymään luonaan. Tämän jälkeen he tapailivat jonkun aikaan säännöllisesti muutaman viikon välein. Helmikuussa Silja tunnusti Toivolle epäsuorasti, että oli rakastunut häneen. Mutta sitä ei sopinut sanoa ääneen. Se tuli vain vaistota. Ei ollut Toivollakaan rohkeutta tunnustaan hänelle rakkauttaan kovin helposti. Mutta sekin aika koitti. Elokuun 12 päivä 1900 oli oleva kummallekin merkkipäivä. Silloin he vannoivat toisiilleen "ikuisen rakkauden valan". Tästä tapahtumasta Toivo Kuula itse sanoo myöhemmin syksyllä 1900: "Suokoon Luoja, että se ei koskaan sammuisi."

    Rauha Maria Cecilia Aleksintytär Nelimarkka oli syntynyt 22.11.1883 Saarijärvellä, mutta muutti vanhempiensa mukana Vaasaan, missä hän kävi koulunsa. Hänen isänsä Aleksi Heikinpoika Nelimarkka oli syntynyt Alajärvellä 23.2.1858 suurperheen (13 lasta) nuorimmaisena. Toiseksi nuorimmainen oli Erkki, joka syntyi 6.7.1855 ja oli professori Eero Nelimarkan isä. Professori Eero Nelimarkka ja Rauha Nelimarkka (Valo) olivat siis serkuksia.

 Rauha oli luonteeltaan ujo ja syrjäänvetäytyvä. Seurustelu Toivo Kuulan kanssa alkoi vakavammin vasta 1900-luvun alusta alkaen, jolloin he alkoivat kirjoitella toisilleen. Varsinkin Toivo, joka opiskeli Helsingissä musiikkiopistossa, kirjoitti hänelle erilaisia rakkauden tunnustuksia, sävelsi pienimuotoisia sävelmiä tai lauluja. "Vieläkö se kivi on paikallaan. Se paikka on mielestäni pyhin, se ei mene koskaan muistostani. En voi olla kuopimatta lunta sen päältä, kun tulen sinne. Minä rukoilen luojaa, ettei sitä paikkaa kukaan saisi saastuttaa, ei niitä tunteita eikä sitä paikkaa."

     Silja odotteli uskollisena Toivoa saapuvaksi häntä tervehtimään joka kerta. Niin sai lämmin rakkaussuhde aikaan sen, että nuoret menivät kesällä 1902 kihloihin. Häät pidettiin 27.1.1905 ja nuoripari vuokrasi asunnon Vaasasta Klemetinkadulta - kaksi huonetta ja keittiö, josta tuli heidän yhteinen kotinsa - vain vähäksi aikaa.

   Kului vain muutama vuosi, kun avioliiton siteet alkoivat heiketä. Vaikka Kuula antoikin muistelmissaan ymmärtää - jopa kuolinvuoteellaankin - että hänellä olisi paljon anteeksi pyydettävää Siljalta, mutta uskoi hänen jo antaneen anteeksi, sillä "hän on hyvä ihminen".

   Avioeroon johtavia syitä on vaikea ymmärtää yksin Toivo Kuulan kertomusten perusteella. Hän kertoo, että hänen vaimonsa ei lainkaan ymmärtänyt hänen musiikkiaan, joka oli suorastaan "vastenmielistä" hänelle. Ei voida ajatella, että Siljassa tapahtui niin suuria muutoksia sitten seurustelun. Lienee paremmin syytä uskoa, että nuo dramaattiset avioeroon johtavat muutokset tapahtuivat lahjakkaan Toivo Kuulan mielessä ja vaimon staattisuus ja käytännöllisyys vain korostivat noita muutoksia.

   Asiat eivät yhtään parantuneet Siljan kohdalla, kun heidän esikoisensa Aune-tytär kuoli  aivan pienenä. Pienen lapsen kuolemaa on aina vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Suru oli syvä ja koskettava. Kerrotaan, että Toivo Kuula sävelsi esikoisensa kuoleman jälkeen tuon koskettavan kuorolaulun "Tuuti lasta tuonelahan".

    Aunen syntymän aikoihin nuoret asuivat Saarijärvelle ja Aune myös haudattiin Pylkönmäen hautausmaahan. Hautausmaa sijaitsi silloin kirkon läheisyydessä. Paikka on kaunis kesällä ja Toivo Kuula sävelsi myöhemmin kauniin yksinlaulun "Kesäyö kirkkomaalla."

     Silja Nelimarkasta ei ole jäänyt kirjallisia muistiinpanoja. Ainakaan julkisuudessa ei niitä ole ollut. Hänen tuntemuksiaan avioliiton aikana on vaikea selvittää muutoin kuin Toivo Kuulan kertomana. Käytännössä Aunen kuoleman jälkeen avioliitto oli vain pelkkä muodollisuus, joka sitoi heidät yhteen. Vielä avioliiton aikana Kuula kertoo tutustuneensa "toveriin", joka esitti hänen laulujaan konserteissa. Hänen nimensä oli Alma Silventoinen ja oli oleva Kuulan toinen vaimo.

    Silja muutti rouva Kuulana asumaan Vaasassa appivanhempiensa naapuriksi. Heistä tuli hyvät ystävät. Kun avioliiton kariutuminen alkoi näyttää selvältä, oli Toivon äiti siitä kovin pahoillaan, mutta anopin ja miniän välit säilyivät hyvinä.

    Avioero saatettiin voimaan noin 1910, jolloin Silja oli valmis menemään uuteen avioliittoon talousneuvos Siltasen kanssa, toimi sitten opettajana ja kuoli Anjalassa 1960. Tästä avioliitosta on syntynyt useita lapsia. Muutaman vuoden kuluttua myös Toivo Kuula meni Alma Silventoisen kanssa naimisiin. Heidän avioliitto päättyi dramaattiseen Toivo Kuulan tappoon Viipurin seurahuoneella vapaussodan jälkeisissä ristiriidoissa. Hänet ammuttiin erään jääkärin toimesta.

     Siljan isä Aleksi meni toisiin naimisiin ja hän muutti Amerikkaan perheineen.