Ne jyrää meitin! – (jälkimmäinen osa)             

          Pienet lomamatkat kotimaassa ovat virkistäviä ja avoimin mielin matkustavalle myös opettavaisia. Oppiihan toki näkemään, miten naapurissa eletään ja tuntemaan kotimaan maisemia ja ymmärtämään paremmin muiden elämäntapoja.

Minäkin taas kerran varasin aikaa tällaiselle matkalle ja päätin vaimoni kanssa käydä tutkimassa Itä-Suomen kauniita maisemia. Samalla pyrin poikkeamaan erityisesti niillä paikkakunnilla etelä-Karjalassa, jotka menettivät osan alueestaan Jatkosodassa silloiselle Neuvostoliitolle. Osittain luovutettuja alueita oli 20 kunnassa, joista 15 kuntaa jäi sodan jälkeen vielä omiksi kunniksi. Loput viisi liitettiin johonkin naapurikuntaan.

Tunsin voimakasta vetovoimaa jokaisen kunnan kohdalla käydä sekä kirkossa ja sankarihaudoilla. Syy lienee siinä, että sota-aikana piirtyi aivojeni sopukoihin kuva suomalaisista sotilaista, jotka olivat puolustamassa sitä valtiota, joka oli minulle tärkeä. Jälkeenpäin olen toki asettanut ajatusrakennelmani isänmaan puolustajista kriittiseen tarkasteluun ajatuksissani sekä lukemani historian perusteella. Olen kuitenkin päätynyt aina samaan lopputulokseen: tunnen vahvaa sympatiaa ja jopa lapsenomaista kiitollisuutta isäni kaltaisia ihmisiä kohtaa. He olivat niitä, jotka kuitenkin tekivät mahdolliseksi vapaan Suomen olemassa olon.

Vielä vahvempi tunnelataus syntyi käydessäni millä tahansa sankarihauta-alueella Suomessa. Erikoisesti tällä matkallani sankarihauta-alueet toivat palautumia niihin aikoihin, jolloin minun lapsuuden aikana kylässäni kävi muutamissa taloissa sanantuoja kertomassa ikäviä uutisia. Meilläkin kävi, mutta talo oli väärä. Sen sijaan naapuriin sanantuoja meni ja ilmoitti uutisensa. Nämä sotilaat antoivat sen minkä voi viimeisenä tekona antaa. He olivat niitä jotka vertauskuvallisesti jäivät jyrän alle.

Sen seikan panin merkille itä-Suomessa, että rajaa vasten olevat kunnat olivat kärsineet asukaslukuun nähden suuret tappiot sekä Talvi- että Jatkosodassa. Syitä en osaa selittää.

Nykyisessä eduskunnassa ei ole kovinkaan monta edustajaa, jotka olisivat edes eläneet käytyjen sotien aikana. He ovat saaneet elää turvallisessa maassa ilman pelonsekaisia tunteita siitä, että tulee iso paha susi, joka nielaisee kaiken olemassa olevan. Suomea on kehitetty voimakkaasti ja saatu aikaan hyvinvointivaltio, jossa kaikkien on turvallista asua.

On kuitenkin olemassa ryhmä nuoria poliitikkoja, jotka ovat rakentamassa Suomelle toista tietä, jota voidaan kutsua vertauskuvallisesti tuhon tieksi. Tuho tarkoittaa toimenpiteitä, joilla varmistetaan Suomen itsenäisyyden kaventamista erilaisin sopimuksin. Usein tuntuu siltä, että hallitus pitää suurempaa huolta koko Euroopan hyvinvoinnista kuin meistä suomalaisista.

Nuoret uraa luovat poliitikot eivät piittaa Suomen omista tarpeista. Minulla on kuitenkin taustapelkona vakavampi ajatus. He eivät enää kykene tunnistamaan Suomen tilaa itsenäisenä maana Euroopassa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ajetaan yhtenäistä Eurooppaa ja unohdetaan kansalliset edut koko Euroopan hyväksi. Pääministeri on muodollisesti Suomen pääministeri mutta sielu vaeltaa Euroopan alueella. Yhtenäistä Eurooppa ei voida rakentaa milloinkaan. Sen historia on todistanut. Rahaministeri rakentaa Euroopan rahataloutta kuntoon mutta jättää Suomen vaille suurempaa huomiota. Puolustusministeri huolehtii siitä, että supistamalla puolustusvoimia jätetään vahva puolustusvaje täytettäväksi. Täyttävätkö sen vieraat sotavoimat?

Poliitikot eivät enää kykene tunnistamaan niitä syitä, miksi sankarihauta-alueet syntyivät kirkkojen kupeisiin.

Turhaanko he uhrautuivat