Olen viettänyt vuosikymmenien aikana lukuisia keskusteluhetkiä minulle läheisen henkilön kanssa. Varsinkin kesäisin olemme yhdessä pohtineet maailman menoa suuren pihakuusen alla ahvenia paistellen. Hiljainen, vaatimaton, nyt jo edesmennyt sotaveteraani ja kovan työn raataja on avannut minulle sellaisia näköaloja, joita ei kabinettikeskusteluissa puhuta. Usein on keskustelu siirtynyt niihin koviin kohtaloihin, joihin Suomi joutui varsinkin Talvisodan aikana. Halukkaasti olen kuunnellut hänen kokemuksiaan ja yrittänyt samalla analysoida hänen kertomaansa, ei niinkään niiden historiallista taustaa vaan hänen asennettaan sotaan. Aluksi odotin katkeria sanoja ja vihaa, joka olisi kohdistettu yhteiskuntaa tai vallanpitäjiä vastaan. Vaikka kuinka tarkalla korvalla kuuntelin jopa ennakkoluulojen varassa, en kuullut mitään sellaista, jonka olisin voinut tulkita katkeruudeksi jotain kohtaan. Ennakkoluuloni saivat väistyä. Tilalle tuli tunne siitä, että tuo vanhus puhui asiasta, joka on tullut hänen eteensä kuin kohtalo ja jonka väistäminen ei ollut mahdollista.
Keskustelumme pihakuusen varjossa ovat minulle vahvistaneet sen ymmärryksen, että Suomen itsenäisyyden ajan pahimmat uhkat, koetut sodat, on torjunut vapaan kansan vapaa tahto. Nuo monesti oppimattomat mutta elämän kouluttamat työmiehet, pienviljelijät, tehdastyöläiset ja monet muut vaimoineen ja perheineen ovat torjuneet uhkan, joka on koetellut maatamme itsenäisyyden aikana. Tuo viimeiseen iltahuutoon kiirehtivä sotaveteraanien joukko, joka nopeasti harvenee, ansaitsee tunnustuksen tekojensa takia.
*******************
Koulussa on aina opetettu, mitä tarkoitetaan itsenäisyydellä. On kerrottu, mitkä ovat itsenäisen maan eli valtion tunnusmerkkejä. On opetettu, että kaikilla itsenäisillä mailla näkyvänä tunnusmerkkinä on lippu, oma hallitus, lainsäädäntö ja oikeuslaitos. On kerrottu, että itsenäisillä mailla on omat puolustusvoimat ja velvollisuus puolustaa isänmaata. Lapset ovat pienestä pitäen saaneet tietoa siitä, mikä on se ympäristö, jossa he tulevat kasvattamaan perheensä.
Isänmaallisuus on laantunut. Sotien jälkeinen itsesensuuri ja ulkoinen painostus aiheuttivat sen, että isänmaallinen kasvatus väheni tai ainakin sen vaikutusta pyrittiin eliminoimaan. Maastamme löytyi tuolloin senlaatuisia henkisiä voimavaroja, jotka suunnattiin hieman toisin, kuin olisi isänmaallisen ajattelun kannalta ollut odotettavissa.
Ovatko tämän päivän oppilaat peruskouluissa saaneet senlaatuisen käsityksen, joka tukee myönteistä ajattelua omasta kotimaasta? Sopii uskoa ja luottaa siihen, että perusajatukset itsenäisyydestä ja merkityksestä kansalle on kunnossa. Vanhemmat ikäpolvet voivat luottaa siihen, että kasvava nuoriso on terveellä tavalla ajatteleva.
Mutta paratiisiin on hiipimässä olento, joka on jo aloittanut työnsä. Tämä olento on ahneus. Se on jo tullut näkyviin yhteiskunnassa monella eri tavalla. Ahneus tuo mukanaan veljensä katkeruuden ja kateuden. Ne luovat ympäristössään tilanteita, joissa epätasa-arvo kasvaa ja katkeruus alkaa ruokkia itse itseään. Ne perustelut, joita esitetään julkisesti, eivät ole tasa-arvoa edistäviä. Ne luovat edellytykset julistaa vain talouselämän evankeliumia kaikille kuultavaksi ja julistus kertoo vain ja ainoastaan siitä miten talouselämän tulee koko ajan kehittyä ja tuotannon kasvaa. Ajatuksessa on paradoksi. Sitä toistetaan kuin mantraa ja sitä pidetään ehdottoman välttämättömänä. Julistajat uskovat, että tekevät oikein vahvistaakseen uskoa vahvaan talouskasvuun. Mutta he eivät ajattele talouskasvun seurauksia muuta kuin yhteen suuntaan: sen on tuotettava voittoa taholle, joka jää tuntemattomaksi osakkeenomistajien joukoksi. Talouselämän tahto on: voittoa on saatava hinnalla millä hyvänsä omistajilleen. Se kuulutetaan totuutena miljardeille ihmisille maapallolla. Järkyttävintä asiassa on se, että he uskovat tekevänsä oikein kaikkia kohtaan.
Taloudellisen kasvun käänteisarvo muodostaa siis paradoksin. Maapallon rajalliset energia- ja raaka-ainevarat ovat yksi arvo. Toinen arvo on tuotannon kasvun myötä tapahtuva maapallon laajuinen muutos luonnossa. Sen vaikutukset ovat hiipivät ja vielä osin näkymättömissä. Mutta muutokset lisääntyvät koko ajan luonnossa tapahtuvina katastrofeina. Tulee jossain vaiheessa hetki, jolloin luonnon oma puskurointikyky muutoksia vastaan on niin heikko, ettei se enää toimi. Siitä eteenpäin muutos on peruuttamaton.
Kolmas käänteisarvo on sen luokan syntyminen, joka omistaa kaiken tuotannon. Se kehittyy maapallon laajuisena ja nielaisee kitaansa kansoja kaikilta mantereilta. Ihmiset valjastetaan tuottamaan. Tärkeintä ei ole tuote vaan tuottaminen. Tarkoitus on maksimoida tuottamisen kautta ahneus, joka on kasvanut kyltymättömiin mittoihin. Ahneuden ilme on kuvattavissa monella eri tavalla. Yksi tapa on hylätä se kotimaa, missä on aikaisemmin toimittu. Globalisaatio vaatii, että on lähdettävä maksimoimaan ahneutta maihin, joissa työvoimaa voidaan vielä riistää laillisin keinoin. Hylätään se emo, joka heitä ruokki.
Oi hylätty isänmaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti