Translate

lauantai 10. tammikuuta 2015

Josefiina Mannila lähtee Amerikkaan



Tämä on tosi tarina puolisoni isoäidin Josefina Mannilan silmin nähtynä. Hän kirjoitti elämäntarinansa 86- vuotiaana suomeksi. Hänen tyttärensä Elma  (Elma Maki os. Mannila 1912-2005) käänsi sen englanniksi vuonna 1966. Tarina kuuluu tarkasti niin kuin se on kirjoitettu.

Se on hyvin piristävä kappale historiaa ja kiinnostaa niin nuoria kuin vanhoja. Se kertoo hänen matkastaan Amerikkaan, hänen elämästä ja kodin perustamisesta omalle maalle.

Se on katsaus niihin aikoihin jolloin tehtiin historiaa. Se auttaa meitä löytämään vastaus juuriimme. Me olemme nauttineet siitä valtavasti ja haluaisimme jakaa sen kanssasi:

 

Olen syntynyt Suomessa ja olen Heikki Uopakan tytär Alajärven pitäjästä ja olen ainoa lapsi. Olin 19 vuotta vanha mennessäni naimisiin Oskar Mannilan kanssa. Sitten meillä oli poikavauva, joka sai nimeksi Nick (Nikolai). Sitten puolisoni oli mentävä armeijaan kolmeksi vuodeksi ja minä jäin yksin lapseni kanssa. Armeijasta päästyään hän lähti Amerikkaan. Hän oli Amerikassa kaksi vuotta ennen kuin hän saattoi kutsua minut sinne. Tuona aikana  minulla oli jo kaksi lasta Nick ja Julia. Oli vuosi 1902 kun lähdin Amerikkaan. Mieheni veli Matti vei minut rautatieasemalle.

Oli sangen ikävä erota lähtiessäni pitkälle matkalle tuntemattomaan paikkaan. No, lopulta tulimme Hankoniemeen missä minun oli odotettava viikko laivaa, joka veisi minut Amerikkaan. Rahani olivat käyneet vähiin. Lopulta viikon kuluttua pääsin laivaan. Sää merellä oli kauhea. En koskaan unohda sitä. Olin kovasti merisairas kuten kaikki muutkin.

Voidaksemme päästä syömään meidän oli pidettävä kiinni laivan reunasta ja päästäksemme kävelemään. Päästyämme Englantiin me matkustimme junalla kuusi tuntia. Sitten olimme Liverpoolissa, missä laiva oli odottamassa meitä. Siellä oli paljon ihmisiä jonossa. Kysyi eräältä naiselta, voisiko hän auttaa minun vanhinta lastani. Minulla oli 8 kuukauden ikäinen lapsi käsivarsillani ja runsaasti matkatavaraa. Nainen vastasi ”ei”. Hän nosti päänsä pystyyn ja käveli tiehensä. Sanoin pojalleni, että pitää kiinni hameestani ettei eksyisi minusta. Katsoin ympärilleni mutta poika oli kadonnut. Lähdin kävelemään takaisin päin ja löysin poikani itkemässä ”äiti-äiti”.

No-minä kirjoitan vielä siitä kun minä olin laivalla ennen tätä. Eräs nuori  poika tuli luokseni ja pyysi että poikani tulisi ulos kannelle ja että hän katsoisi hänen peräänsä. Hän näki, että olin hyvin sairas ja hän sääli minua. Näin tämän saman pojan savuttuamme Hibbingiin Minnesotassa ja sanoin hänen, oi, me siis tapaamme jälleen? Hän oli rouva Chantamnin veli.

No niin, lopulta tulimme rantaan  laivalle mutta kun me lähdimme taas tulimme hyvin sairaiksi. Me olimme 8 päivää ja yötä merellä ja lopulta saavuimme Bostoniin. Sitten siirryimme junaan ja minä voin hyvin mutta minulla oli vain 1 dollari rahaa. Eräs mies sanoi minulle, että seuraa häntä ja he eivät kysy sinulta onko sinulla rahaa tai ei ja he eivät kysyneet. Minun oli ostettava ruokaa junassa tällä dollarilla, joka ei ollut paljon.

Lopulta saavuimme Hibbingiin Minnesotassa. Mieheni oli asemalla vastassa meitä. Hän oli ostanut pienen hirsimökin, jossa oli yksi huone. Se ei ollut kovin nätti mutta se oli meidän oma. Siellä me elimme ja mieheni työskenteli rautakaivoksessa. Meidän mökki oli lähellä suota ja sammakot suurta ääntä ja minä kysyin  mieheltäni, ” mikä on tuo ääni”? Hän kertoi niiden olevan sammakoita. Suomessa sammakot eivät ääntele tällä tavalla.

Mieheni työskenteli rautakaivoksessa, joka oli nimeltään Hull Rust. Hän sanoi, nyt me mennään katsomaan minun työpaikkaani ja niin me mentiin. Se oli kahdeksan jyrkkää askelmaa maan alle. Se oli kauhea. Kerroin hänelle etkö voi saada työtä maan pinnalla. Mieheni sanoi kyllä mutta minä en ansaitse rahaa niin paljon siellä.

Miehillä oli kynttilät hatuissaan nähdäkseen. Mieheni työskenteli kaivannossa erään miehen kanssa. Hänen nimensä oli Carl Stenbeck. Lopulta ostimme hevosen kun mieheni oli saanut asuintilan, jota me nimitettiin Toivolaksi ja joka vankan metsän peitossa. Yhtenä iltana mieheni tuli kotiin ja kertoi ettei mene takaisin kaivokselle töihin enää. ”Olin kuolla siellä”. Kivet ovat putoamassa alas katosta. Hän sanoi että hän on lähdössä kotitilalle ja rakentaa mökin ja tekee tukkeja. Seuraavana päivänä naapurimme tuli meille ja kertoi että hän työskentelisi kaivoksella kun hänellä ei ollut vielä hevosta. Seuraavana aamuna naapurin vaimo tuli meille ja sanoi, hänen puolisonsa sai surmansa kaivoksessa ja kaikki itkivät. Näin olisi voinut tapahtua miehelleni jos hän ei olisi lopettanut.

Niin mieheni sanoi minulle, että lähdetään maatilalle. Hän rakensi reen ja siinä oli kaikki mitä me veimme maatilalle. Tuohon aikaan meillä oli kolme lasta. Mieheni oli hyvä työntekijä ja teki mielensä mukaan mitä tahtoi tehdä. Hibbing oli silloin vielä sangen pieni kaupunki. Me lähdimme Hibbingistä läpi metsän. Vain puissa olivat merkit kirveellä tehtynä niin että voisimme palata takaisin (ettemme eksyisi). Viimein tulimme eräälle farmille nimeltään ”Livell”. Siellä annoimme hevoselle ruokaa  ja vettä. Matka oli hyvin pitkä ja tiet mutkaisia ja soisia (joita) meidän oli kierrettävä ne ympäri. Niin me teimme matkaa ja minä olin sangen väsynyt. Mieheni sanoi, ettei voi olla enää pitkä matka.

Saavuimme perille ja ensimmäinen leiripaikka oli Matti Larvan luona. Toinen oli Henricksonin luona. Olin iloinen nähdessäni jälleen ihmisiä. Koska pelkäsimme, että karhut söisivät meidät, me jäimme näitten ihmisten luokse kolmeksi yöksi. Nukuimme lattialla heinien päällä kunne he saivat meidän hirsimökin valmiiksi. Meidän maapala oli aivan lähellä heidän tiloja. Oli vuosi 1904 kun muutimme sinne, niin olimme lopulta saaneet oman mökin.. Siinä oli vain yksi huone. He rakensivat punkat (sängyt). Huone oli hyvin ahdas.

Talvella he tekivät tukkeja ja niin saimme itsellemme ruokaa kesäksi. Keväällä me teimme perunamaata paljain käsin. Me ammuimme hirven ja tapoimme jäniksiä ruuaksi. Me menimme Floodwoodiin jokea pitkin in kesällä hakemaan ruokaa kotiin. Meillä oli myös hyviä aikoja.

 Meillä oli tyttövauva vuonna 1904. Hänen nimensä oli Violet Emily. Hän oli (Toivolan) ensimmäinen lapsi, joka syntyi Toivolassa. Se oli neljäs lapsemme. Muillakin perheillä oli lapsia. Niinpä me meidän oli hankittava opettaja ja koulu. Sunnittelimme niin, että tulemme pitämään koulua Matti Larvan hirsimökissä. Mutta enemmän lapsia oli syntymässä ja miehet alkoivat rakentaa hirsistä koulua.[1]

Minä lopulta kerroin miehelleni, että meillä pitäisi olla lehmä. Hän lähti Floodwoodiin ja kertoi eräälle farmarille, että hän haluaa ostaa yhden pitkäjalkaisen lehmän kun matka on pitkä ja metsäinen tie kävellä kotiin. Niin hän osti pitkäjalakisen lehmän ja toi sen kotiin ja niin meillä olisi omaa maitoa. Pian tämän jälkeen jokainen osti lehmän yksi kerrallaan. Hyvin pian meillä oli monta lehmää.

Eräänä iltana mieheni ja minä menimme hakemaan lehmiä metsältä kun sudet ja karhut alkoivat ulista ja lähdimme takaisin asuinalueellemme. Juoksin minkä jaksoin. Minä ajattelin, että ne söisivät minut.

Vuoden kuluttua rakennettiin parempi koulu ja rautatie, jota pitkin pääsi Albornin ja Baveyn kaupunkiin. Olimme hyvin onnellisia, kun saimme yhteyden kaupunkeihin rautateitse. Kolme meistä naisista käveli pitkin rautatietä Elmer-nimiseen kaupunkiin (Mrs. Saralampi, Mrs. Tainio ja minä Mrs. Mannila) hakeaksemme elintarvikkeita.

Näin meidän kaupunkimme kasvoi vähän kerrallaan. Miehet pitivät kokouksia ja päättivät, että heidän pitää nimetä kaupunkinsa. Niin he päättivät. He nimittivät sen Toivolaksi, joka tarkoittaa Hope englanniksi. He olivat siinä toivossa, että se oli hyvä asuinalue. Oli olemassa tie, joka johtaa rautatieasemalle. Tie sai nimeksi Orkola.

Olen kirjoittanut mitä minä muistan. Meillä on 10 lasta, kuusi tytärtä ja neljä poikaa. He ovat kaikki lähteneet etsimään omaa tulevaisuuttaan kuten nuoret tekevät. Me olemme jäljellä täällä yksin. Mieheni sanoi, ettei hän tahdo enää asua täällä. Niinpä me lähdimme Floodwoodiin etsimään vanhalle iälle sopivaa asuntoa. Vuonna 1940 me muutimme tänne omaan kotiin. Mieheni nukkui pois 1961. Olen nyt yksin. Olen 86 vuotta vanha kun tätä kirjoitan. Käteni hieman vapisee. Ajattelen päätää tähän. Minun nimeni on Mrs. Josephinen Mannila, Floodwood, Minnesota.


[1] Uusi koulu valmistui vuonna 1906.
 
(Suomennos Heikki Koskela)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti