Hoiskon talon vanha emäntä istui mietteliäänä
keinutuolissa ja kiikutti sitä hiljalleen.
Hän oli tyytyväinen vuoden tulokseen, mutta ei saanut
ajatuksiaan vieläkään järjestykseen puolison kuoleman takia. Hän oli kuollut
varhain keväällä talon portaille navetasta tullessaan. Emäntää vaivasi ajatus
tulevasta. Vanhin poika tuntui kyllä ahkeralta, mutta oli vielä vailla
puolisoa. Lisäksi hänellä oli taipumusta haaveiluun. Hän oli iltavirkku ja
aamun torkku. Hän luki myös muutamia harvoja kirjoja, joita sai käsiinsä.
Emäntää vaivasi toinenkin asia. Nuorempi pojista oli
selvästi levoton ja tuntui latautuneen energialla, jota piti purkaa juoksemalla
yöjalassa. Tämä ei emäntää surettanut, vaan pojan jatkuvat vihjailut lähdöstä
Amerikkaan. Isännän vielä eläessä he olivat jo järjestelleet jälkisäädöksiä
mieleisikseen. Tarkoitus oli antaa talo nuorimmalle pojalle ja vanhempi poika
tuli naittaa johonkin taloon vävyksi.
Susanna oli aina ollut järjestyksen ihminen. Hänet oli
naitu talosta, jossa annettiin vain ahkeralle työlle arvoa. Hänen isänsä oli
vaatinut joskus lähes epäinhimmilliseltä tuntuvia työsuorituksia mutta ei
säästänyt itseäänkään. Susannalla oli ollut kolme sisarta ja yksi veli, joka oli
kaikista lapsista nuorin. Kaikki tyttäret tiesivät, että Pesolan talo tulisi
olemaan nuorimman pojan Matin hallinnassa heti, kun hän oli saavuttanut täyden
iän. Koska työ oli raskasta ja tyttäret tiesivät kohtalonsa, he toivoivat
pääsevänsä nopeasti pois työläästä talosta.
Kun Susannaa sitten kosittiin Hoiskon taloon miniäksi,
hän oli valmis hyväksymään kosintatarjouksen riippumatta vanhempiensa tahdosta.
He asettuivatkin vastarintaan tyttärensä naimakaupassa, mutta olivat
voimattomia. Susanna oli saavuttanut täysi-ikäisyyden ikään kuin varkain. Hän
lensi pesästä ensimmäisenä.
Naimistaan Jaakko Hoiskon kanssa hänen ei tarvinnut
katua. Heillä oli ollut sopuisa avioliitto. Lapsia syntyi vain neljä, joista
kaksi tytärtä kuoli alle vuoden ikäisinä. Jaakon ja Susanna tuli tyytyä kahden pojan
kasvattamiseen aikuisiksi. Heidän talonsa oli isohko ja oli sen
vuoksi työläs. Kumpikin oli ahkeria työssään ja pojat oppivat tekemään myös
talon töitä käskemättä.
Vanha ajan kasvatukseen kuului vanhempien totteleminen
kaikissa elämään liittyvissä asioissa. Hoskon pojat olivat vanhemmilleen
kuuliaisia kaikessa, mikä koski talon asumista. Tilanne oli vähän samanlainen
kuin kuuliaisuudenosoitus tsaaria kohtaan, joka oli Jumalasta seuraava.
Kuuliaisuutta osoitettiin siis suulla ja elämisellä, mutta sielun tila saattoi
olla kapinalle altis. Mikään pakote tai ulkoinen voima ei voinut vangita nuorten
ajatuksia. Ne saivat liidellä kauaksi Hoiskon pihapiiristä, vaikka Amerikkaan
saakka.
Juha, joka oli pojista nuorempi, oli avoin ja vilkas.
Hän kertoi haaveestaan äidilleen. Hän kertoi, että oli suunnitellut lähtemistä
Amerikkaan. Äiti piti pojan puheita vain joutavanpäiväisenä nuoren miehen
puheena. Mutta Juho otti yhä useammin esille ajatuksen siirtolaisuudesta
Amerikkaan. Äiti alkoi olla kovin huolestunut.
-Mitä sinä oikein höpiset Amerikasta? Eikö sinulle
riitä tämän talon työt? Etkö saa tarpeeksesi talon töistä?
-Siinä se vika onkin. Minun tulee tehdä töitä
elääkseni, mutta minä haluaisin päästä vähän vähemmällä kuin isä on päässyt.
Etkö näe, että hän tuskin pääsee enää pystyyn, kun on kerran istahtanut.
Minulle on luvattu talo, joka kuuluu vanhemmalle pojalle. En halua tulla tähän
asiaan väliin. Antakaa minun lähteä talosta ja antakaa talo Erkille.
-Katso noita vainioita. Äiti osoittaa ikkunasta
aukeavaa maisemaa. Se avautuu suoraan järvelle päin. Talon ja järven välissä ei
ole muuta kuin laaja peltoaukea, joka vielä on lumen peitossa, mutta joka
kevään tultua alkaisi puskea vihreää orasta ja kesän lopulla siitä leikattaisiin
ruis. Voisitko sinä jättää tällaisen perintöosuuden jälkeesi? Eikä sinua yhtään
lämmitä ajatus jatkaa talon isäntänä. Isäsi on jo huonona ja vain Jumala tietää
kuinka kauan hän jaksaa asua tätä taloa. Kyllä me Erkistä huolehdimme. Hän ei
tule jäämään osattomaksi. Hän vain ei oikein sovi talon isännäksi. Minä näen
teidän lävitse. Sinä olet se, josta isäntä pitää tehdä.
-Koko
kylä on kohta Amerikassa ja minä en aio olla viimeinen, joka täältä on
lähtemässä. Enkä ai olla myöskään läsnä, kun arpaa nostetaan.
-Miten sinä arvannostolta voit välttyä. Se on sinulla
edessä jo ensi vuonna. Vallesmanni ei sinulle passipaperia anna.
-Arvan nosto on vasta ensi vuonna. Sitä ennen tapahtuu
kaikenlaista, poika ennusteli.
Asetelmat jäivät lukkoon äidin ja pojan välillä ja
asia haudattiin koko tulevaksi kesäksi. Kun vielä Juhon isä kuoli tuona
kohtalokkaana kevättalven päivänä, ei äiti eikä poika puhunut asiasta mitään
moneen kuukauteen.
Juhon
kuuliaisuus äidin epäsuoralle vaatimukselle olla tottelevainen hallitsijaa
kohtaan piti loppuun saakka. Juho oli arvannostossa, mutta ei joutunut
sotaväkeen. Mutta paineet Amerikkaan lähtemiseksi yhä vain kasvoivat. Juho tuli
työssään ärtyneeksi ja välit vanhemman veljen kanssa olivat ajoittain kireät.
Veli ehti mennä naimisiin ja alkoi ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen
keskittyä talon töihin vakavalla otteella. Juho teki talossa, mikä oli
tarpeellista.
Syksyllä 1892 Susanna otti uudelleen puheeksi Juhon
Amerikkaan lähtemisen. Tällä kertaa keskustelu sai Juholle myönteisen
päätöksen. Vanhan äidin oli taivuttava pojan jatkuvien vaatimusten edessä. Äiti
kuitenkin esitti, että talon kirjat tehtäisiin Erkille ja Juholle maksettaisiin
talon osuus rahana, jolla hän voisi lähteä Amerikkaan. Tämä sopi hänelle ja niin
vihdoinkin asia ratkennut lopullisesti. Äiti yritti vielä puhua Juholle
vakavasti asiasta, mutta mikään ei enää voinut muuttaa Juhon päätöstä.
II
Juho Hoisko oli saapunut Michiganiin. Aluksi hän
siirtyi muiden mukana Kuparisaarelle. He olivat kuullet huhuja, että sieltä
voisi saada kaivostöitä. Saavuttuaan perille 1893 Kuparisaarelle Juho voi vain
todeta, että alueella oli työttömiä runsaasti. Ne, jotka olivat vielä työssä,
tekivät sitä lähes ilmaiseksi.
Tilanne tuntui toivottomalta. Hänet valtasi jo
epätoivo. Mieleen palautui äidin sanat hänen lähtiessä: ”Oletkohan sinä menossa
oikeaan paikkaan.” Rahaa oli vielä jäljellä, mutta työtä oli saatava. Hän asui
miesten majassa, jota piti suomalainen nainen. Vuokra ei ollut suuri, mutta
ruokailu oli heikonlaista. Mutta nuori mies kyllä kestäisi pienen nälänkin.
Eniten häntä säälitti eräät perheelliset, joilla saattoi olla useita lapsia
matkassa.
Juho kiitti itseään siitä, ettei ollut vielä
naimisissa. Se olisi vielä puuttunut tästä kurjuudesta. Olisivat lapset ja
vaimo vaatineet aivan erityisen huolenpidon, eikä liikkumavaraa olisi ollut
paljon. Nyt hänellä oli sentään mahdollisuus tehdä suunnitelmia vapaana
huolenpidosta ja vastuusta toisista ihmisistä.
Juho istui ruokalassa ja mietti. Hän oli syönyt ja
vietti aikaansa tuumiskellen mielessään, mitä oikein pitäisi tehdä. Hänen
pöytäänsä tuli vanhempi mies. Hän oli väsyneen tuntuinen ja katseli
ympärilleen.
-Mitä varten minun piti lähteä tänne maailmankolkkaan
kärsimään kurjuutta. Olisinhan minä sen voinut tehdä Suomessakin.
Mies puhui enemmän itselleen kuin Juholle, joka
kuunteli miehen hiljaista puhetta. Siinä kuulsi katkeruus ja voimattomuus.
Maailma oli putoamassa hänen päälleen. Juho ajatteli pöytäkumppaninsa kohtaloa.
Hän samaistui vanhemman miehen osaan ja pohti yhtäkkiä tilannetta hänen
kannaltaan.
-Tähän täytyy löytyä ratkaisu.
-Ainoa ratkaisu on lähteä takaisin Suomeen. Aika ei
tunnu otolliselta, puutui Juho keskusteluun.
Mies vilkaisi puhekumppaniaan.
-Miten se voisi olla mahdollista? Rahat alkavat olla
lopussa ja lippu pitäisi saada neljälle ihmiselle. Ei, se on poissuljettu.
Samassa heidän pöytäänsä saapui kolmas mies, joka heti
kääntyi keskustelemaan vanhemman miehen kanssa.
-Nyt Jaakko asiat alkavat luistaa. Ontonagonin
suunnalla on tarjolla valtion maita. Maksu on mitätön ja maata saa niin paljon,
että Suomessa sellaista maamäärää pidettäisiin äveriäänä tilana. Ruvetaan
Jaakko farmareiksi.
Jaakko ja hänen tuttavansa Taneli innostuivat asiasta ja
he saivat vielä kaverikseen Juhon lähtiessään hoitamaan maanostoasioita. Hallituksella
oli todella maita, joita se antoi lähes ilmaiseksi siirtolaisille. Näitä maita
kutsuttiin homesteadeiksi.
Muutaman päivän kuluttua heillä oli virallinen paperi
kädessä. Sen mukaan Jaakko Kovala, Taneli Mäkelä ja Juho Hoisko olivat
homesteadien omistajia.
Rahaa oli vielä sen verran jäljellä, että saatiin
kokoon karavaani, johon kuului kaksi lehmää, ruokavaroja ja erilaisia
työkaluja. Retkikuntaan kuului miesten lisäksi kaksi naista ja kaksi lasta.
Matkaan lähdettiin huhtikuun lopulla 1894. Matka edistyi hitaasti, sillä kevät
oli tullut ja matkan varrella olevat purot ja joet tulvivat ja erämaa oli
koskematonta. Ajoittain oli raivattava hevosen vetämille kärryille tietä, jotta
matka voisi jatkua.
Matkaan kului aikaa kolme päivää. Alkoi pikainen
rakennusten laitto. Ensin rakennettiin sauna, johon päästiin sääskiä pakoon ja
jossa lapset saivat nukkua. Sitten aloitettiin heti tuvan laitto. Päätettiin,
että seuraavan talven Juho saisi asua Tanelin luona. Toukokuun ollessa
lopuillaan synkän metsän keskelle oli noussut kaksi asuintaloa ja sauna.
Tekeillä oli vielä ulkorakennus, jonne voitaisiin laittaa sekä hevonen että
lehmät. Miehet olivat tehneet yhdessä työtä yötä päivää. Kaiken tuloksena oli
toivo paremmasta virinnyt siirtolaisten keskuudessa.
Maaperä oli laadultaan hyvää ja miehet alkoivat
raivata nopeasti mökkien ympäriltä viljeltävää peltoa. Pellolta se ei juuri
näyttänyt, sillä kannot jätettiin pystyyn. Niitä ei edes yritetty raivata vielä
pois.
Niinpä vuoden 1894 toukokuun loppuun mennessä oli
raiviolle kylvetty viljaa ja perunaa. Läheisellä alavammalla maalla oli
majavien ansiosta syntynyt laaja järvi, jonka rantamilla kasvoi vahvaa heinää.
Tästä luonnonniitystä miehet syksyllä tulisivat niittämään heinää talven varalle.
Lake Superiorin järven rantaan asutukselta ei ollut
matkaa kuin kolme mailia, mutta se oli tietöntä erämaata. Tätä kautta tehtiin
kauppamatkoja Hancociin, josta haettiin välttämättömiä tarvikkeita. Myöhemmin
miehet raivasivat tien lähimmälle valtatielle.
Syksy oli saapunut asutukselle. Asukkaitten luku oli
lisääntynyt pitkin kesää. Alueelle oli syntynyt elinvoimainen kylä. Kesän
mittaan syntyneitten lasten määrä kasvoi muutamalla.
Syksyn myötä asutuksen ympärillä olevat lehtipuut
pudottivat lehtensä. Ennen putoamistaan ne leimahtivat leiskuviin väreihin,
ilahduttivat hetken ajan asukkaita ja putosivat sitten maahan.
Lähistöllä oleva majavien rakentama lampi sai
ensimmäiset jääriitteensä, jotka päivän aikana vielä ehtivät sulaa pois.
Majavat olivat huolehtineet ravinnonsaantinsa keräämällä nuoria lehtipuita
pesän läheisyyteen.
Kaukaa lammen takaa kuului laukaus. Se kiiri
pakkasilmassa kuin piiskansivallus. Juho Hoisko oli kuljeskelemassa lammen
rannalla. Hänelläkin oli kivääri ja hänen tarkoituksensa oli hankkia jotain
riistaa sekä itselleen että asuinkumppanilleen.
Juho kuunteli hetken laukauksen jälkeistä
hiljaisuutta. Mitään ei enää kuulunut. Hän lähti astelemaan lammen rantaa ja
kuulosteli ääniä. Käveltyään lähes tunnin hän saapui vaahteraa kasvavalle
mäelle. Mäen rinteellä istui mies kaatuneen puun päällä ja katseli hiipuvaa
nuotiota. Juho lähestyi miestä ja tervehti häntä suomeksi. Mies kääntyi tulijaa
kohti ja tervehti myös suomeksi.
-Kuulin laukauksen ja päätin käydä katsomassa.
Mies sekoitteli nuotion pohjaa sammuttaakseen sen
lopullisesti.
-Ajattelin ampua paistin itselleni. Taisin tehdä
valkean liian aikaisin.
-Sinä et asukaan meidän kylässä?
-En minä asu missään pysyvästi.
Mies viittasi etelän suuntaan. – Tuolla asuu eräs suomalainen
erakko, joka elää omin avuin. Siellä olen kortteerannut jo useita kuukausia.
-Perheettömän on helppo liikkua, ei ole vastuksia
mukana. Toteamus oli samalla Juhon tekemä kysymys, johon hän sai heti
vastauksen.
-Ei ole perhettä.
-Minä
olen kuullut, että Rocklandissa on vilkasta kaivostoimintaa. Siellä tarvitaan
varmasti ripeitä miehiä. Me ollaan kumpikin poikamiehiä. Lähdetään porukassa
sinne. Ei minusta ole farmariksi.
Juho puhui päättäväisesti sen asian, jota hän oli
hautonut koko kesän mielessään. Hän ei ollut kovin kiinnostunut maamiehen
urasta. Nyt hän ajatteli pyytää vierasta mukaan.
-Mikäs siinä. Ei lähtemien minusta ole kiinni. Minun
nimeni on Ville eli Vilhelm kuten toiskieliset sanovat.
-Minä Juho Hoisko. Olen ollut Amerikassa vasta vuoden
paikat. Kieli on vierasta. Sinä taidat varmaankin jo Amerikan kielen?
-Kyllä minä engelskaa puhun sen verran kuin on tarvis.
Ei me kielen puutteen takia nälkään kuolla.
Miehet sopivat uudesta tapaamisesta, jolloin he
sopisivat asioista tarkemmin. Kummallakin oli palava mieli vaeltaa uuteen
työpaikkaan ja kokea uutta lännen elämää. Juho oli ehtinyt kirjoittaa kaksi
kertaa kirjeen kotiinsa Suomeen, joissa hän kertoi lyhyesti tulleensa terveenä
perille ja saaneensa heti työtä ja kertoi muuta kuulumista Amerikasta. Hän
muisti värittää asioita niin, ettei vanhan äidin tarvitsisi pelolla ajatella
poikansa elämistä Amerikassa.
III
Talvi ehti kulua lopuilleen, ennen kuin kaverukset
jättivät hyvästit asuinkumppaneilleen ja lähtivät vaeltamaan kohti Rocklandia.
Heillä oli onnea matkassa. Saavuttuaan perille he
saivat pian työtä kaivokselta. Pettyneitä he olivat kuitenkin palkkaan, mutta
olivat tyytyväisiä siihen seikkaan, ettei tarvinnut huolehtia perheestä.
Työ oli raskasta ja päivittäinen työaika oli pitkä.
Jaksettava kuitenkin oli ja jaksoivathan nuoremmat miehet. Perheelliset
vanhemmat miehet olivat kuitenkin lujilla elättäessään yksin perhettään. Osa
heistä sai alaikäisiä poikiaan kaivoksille töihin ja se helpotti toimeentuloa.
Pääosa kaivostyöläisistä oli toiskielisiä,
irlantilaisia ja englantilaisia. He katsoivat suomalaisten lisääntyvää määrää
karsaasti. Suomalaiset elivät vaatimattomasti ja käyttivät alkoholia vähemmän
kuin muuta kansat. Pääosa suomalaisista eristäytyi omiin oloihinsa ja
harrastivat omaa kulttuuriaan. Henkilösuhteet toiskielisiin alkoi aikojen
kuluessa kiristyä ja purkautui eräänä heinäkuun päivänä vuonna 1906.
Tuona päivänä juhlittiin Yhdysvaltain itsenäistymistä.
Soitettiin marssilauluja ja pidettiin hillitysti hauskaa. Juho ja Ville olivat
juhlissa mukana. He olivat omaksuneet maan kielen ja saattoivat haastella
asioista toiskelisten kanssa vapaasti. Kumpikin oli säilyttänyt vapautensa ja
asuivat yksikseen poikamiehin.
Juhlassa oli laulettu ja puhuttu ja pidetty
kaikkinaista hauskaa. Sitten puhujalavalle astui kaivosmiesten pomo.
Juhlahumussa kukaan ei aluksi kiinnittänyt häneen erityisempää huomiota. Mutta
vähitellen kansa alkoi kuunnella puhujaa, joka kiihkeällä äänellä moitiskeli
kaivosyhtiötä huonoista palkoista ja työaikojen pituudesta. Puhe oli täysin
sopimaton asiayhteyteen ja kiinnitti erityisesti suomalaisten huomion osakseen.
Puhuja ehdotti lopuksi yksinkertaista keinoa saada asiat järjestykseen. Oli
mentävä lakkoon.
Ajatus oli huumaava ja Juhoja Ville, jotka olivat kuunnelleet
puhetta hämmästyksen vallassa, poistuivat nopeasti paikalta eivätkä halunneet
olla missään tekemisissä lakkouhkauksien kanssa.
Kaksi viikkoa myöhemmin, kun, asiaa oli vatvottu
erityisesti suomalaisten kaivosmiesten keskuudessa, alkoi lakko Michiganin
kaivoksella. Suurin osa kolmestasadasta miehestä meni lakkoon. Tilanne alkoi
käydä jännittyneeksi. Suomalaiset keskustelivat edelleen kiivaasti puolesta ja
vastaan, mutta valtaosa heistä ryhtyi lakkolaisten puolelle.
Työnantaja alkoi värvätä lakkolaisten ulkopuolelta
kaivosmiehiä. Aika oli huono ja monet lähtivät rikkomaan lakkoa. Heitä
varoitettiin ja uhkailtiin. Sheriffi toi heidän turvakseen miehiä aseineen.
-Mitä varten heille on annettu aseita? Kyseltiin.
-Heillä on varmasti vain tarkoitus pelotella meitä.
-Nyt ei saa antaa periksi. Jos nyt peräännytään,
olemme menettäneet pelin.
-Tämä ei pääty hyvin, arveli Juho.
Juho ja
Vilho kuljeskelivat lakkolaisten mukana eivätkä aikoneetkaan mennä töihin.
Heidän solidaarisuutensa oli vankkumaton omien joukossa, vaikka kumpikaan ei
hyväksynyt syntynyttä tilannetta.
Työnantajan värväys tuotti vähäisiä tuloksia ja
rikkurit pyrkivät työmaalle. Heinäkuun viimeisenä päivänä lakkolaiset lähtivät
katsomaan tilannetta.
Kaivokselle menevä tie oli suljettu. Asein varustetut
sheriffin joukot olivat lakkolaisia vastassa.
-Älkää tulko tänne! Palatkaa takaisin!
-Ei meillä ole aseita. Me vain seuraamme tilannetta.
-Yhdenkään lakkolaisen ei sallita mennä tästä ohi. Ne,
jotka lähtevät työhön, saavat mennä. Heidän tulee ilmoittautua toimistolla.
Muitten on poistuttava.
-Oletteko työnantajan asialla. Katsokaa ympärillenne.
Täällä on ystäviänne ja naapureita, joilta puuttuu ruokaa.
-Valitan, mutta kaikilla on vapaus tehdä työtä jos
haluaa.
Kansaa oli kertynyt tielle jo useita satoja. Vartiomiehet
liikkuivat levottomasti ja olivat pelästyksissään. Sheriffi kehotti useita
kertoja lakkolaisia poistumaan.
Tien laidoilla tapahtui pientä tönimistä. Osa
vartijoista työnteli lakkolaisia kauemmaksi ja kehotti edelleen siirtymään pois
koko alueelta. Sitten kuului laukaus. Hysteeriset vartijat alkoivat ampua
silmittömästi ympäriinsä tähtäilemättä. Lakkolaiset lähtivät juoksemaan
poispäin. Osa juoksi läheiseen metsään suojaan ja pääosa juoksi tietä pitkin
takaisin päin. Tielle jäi virumaan yksi ihminen. Metsän reunassa seisonut mies
sai osuman ja putosi polvilleen. Hän huusi apua tovereiltaan, mutta kukaan ei
enää kääntynyt takaisin. Vielä kolmaskin mies kaatui tielle luotien osumista ja
jäi siihen makaamaan.
Samana iltana alkoi suomalaisten vaino. Virkavalta
tunkeutui asevoimin suomalaisten asuntoihin ja teki tarkastuksia. Useita
ihmisiä vangittiin samana iltana ja seuraavana yönä. Sheriffin apulaiset
tuntuivat tietävän tarkasti, että toiskieliset voitiin jättää rauhaan. Kaunaa
purettiin suomalaisiin.
Seuraavana päivänä selvisi ampumisen seuraukset. Kaksi
kuollutta oli lopputulos. Toinen ammutuista makasi edelleen tien ohessa. Toinen
oli saatu edellisenä iltana pois paikalta elävänä, mutta kuoli seuraavana
päivänä. Lakko oli päättynyt suomalaisten tappioon. Mitään ei oltu saavutettu.
Vahvempi oli voittanut. Suomalaiset eivät koskaan toipuneet tapahtumasta.
Oikeutta käytiin pitkälle seuraavaan vuoteen, mutta peruuttamaton oli
tapahtunut. Vähitellen suomalaiset hylkäsivät Rocklandin ja lähtivät muualle.
Juho Hoisko oli asunut Amerikassa lähes 15 vuotta. Hän
oli jälleen lähdössä. Nyt hänellä ei ollut enää kumppania, jonka kanssa olisi
voinut paeta kovaa maailmaa. Ville oli kadonnut käsittämättömällä tavalla lakon
aikana. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään. Häntä ei tavattu elävänä eikä
löydetty kuolleenakaan. Kukaan ei tiennyt hänellä olevan läheisiä omaisia
Suomessa, joille olisi voitu ilmoittaa aikanaan hänen kohtalostaan. Ville oli
kadonnut kansojen sulatusuunissa ikuisiksi ajoiksi. Hän ehti piirtää omalla elämänurallaan
pienen mutta välttämättömän viivan Amerikan historiaan. Hänen työpanoksensa oli
promillen murto-osalla lisäämässä yhä kasvavan kansan elämän lihavuutta.
Ei Juho hänen kohtaloaan sen kummemmin surrut. Odottipahan
vain keskustelukumppania ja työkaveria tovin, hyväksyi sitten olevan olotilan.
Villeltä oli jäänyt jotain omaisuutta hänen yksinkertaiseen asuntoonsa.
Rahaakin taisi jäädä, sitä ei kuitenkaan milloinkaan löydetty. Vähäinen
omaisuus siirrettiin paikallisen raittiusyhdistyksen tiloihin, jossa se sai
lojua vuosikymmenien ajan.
Ennen lähtöään Juho mietti omaa menneisyyttään
Amerikassa. Hän kertasi niitä tapahtumia ja syitä, jotka olivat saaneet hänet
muuttamaan Uuteen Maahan. Hän oli valmis myöntämään itselleen, että
lähtöaikeisiin oli vaikuttanut suuresti Amerikasta saapuneet kirjeet, joita oli
tullut hänen kotipaikkakunnalleen nuorukaisilta, jotka olivat muuttaneet ennen
häntä. Jutut kirjeitten viesteistä kiirivät hänen korviinsa: täällä on
erinomaiset olot, työtä on tarjolla ja palkat huimat. Maa on laaja ja saat
mennä minne haluat. Elämä on mukavaa ja vapaata. Kirjeitten sisältö ei antanut
erityisen huonoa mielikuvaa huonommista asioista. Mutta kukapa sellaisista
kirjoittaisikaan.
Hänen tilanteensa ei ollut lainkaan huono. Hänellä oli
vähän säästöjä. Erikoisesti hän onnitteli itseään siitä, että oli pysynyt
poissa avioliiton satamasta. Jokin etiäinen kuiskutti hänelle koko ajan: nyt ei
ole vielä sen aika. Juhon kohdalla aika alkoi muutenkin olla vähissä. Hän oli
auttamatta jo liian vanha ”tavalliseen” avioliittoon.
Rocklandissa olonsa aikana hän oli saanut viestin
kotoa. Vanhempi veli kirjoitti kirjeen, jossa hän vajavaisin sanankääntein
kertoi äidin kuolleen. Nyt olivat molemmat vanhemmat poissa. Uusi sukupolvi oli
ottamassa vastaan tulevan. Erkki kertoi samassa kirjeessä, että hänen ja Marian
avioliitosta oli syntynyt jo kolme tytärtä mutta ei ainoatakaan poikaa.
Juho oli päättänyt lähteä kaivospaikkakunnalta pois.
Hänellä oli tietoja Minnesotan puolella olevasta suomalaisasutuksesta, missä osa
suomalaisista kävi töissä suurella rautakaivannolla ja osa oli ryhtynyt
farmariksi. Maa oli kuulemma viljavaa ja tuottavaa. Hän päätti lähteä
Minnesotaan. Saman vuoden syksyllä hän saapui Embarrasiin, jäi sinne asumaan.
Hänen elämässään alkoi ajanjakso, joka oli rauhallista
kehitystä pienen maatilan ja lähialueiden metsätöiden varassa. Ajan myötä hän
rakensi suomalaismaisemaa muistuttavaan ympäristöön itselleen suomalaistyylisen
mökin, erilaisia ja tarpeellisia ulkorakennuksia saunaa unohtamatta. Hän tyytyi
vähään mutta varmaan toimeentuloon omalta farmilta ja ansiotyöstä sen
ulkopuolella. Hän oli kiinnostunut paikkakunnan henkisistä riennoista ja otti
niihin osaa kuten suurin osa suomalaisista Amerikassa. Milloinkaan hänestä ei
tullut yhteiskunnan kannalta tärkeää henkilöä. Mutta vastuuntunto pakotti hänet
toimimaan useissa asioissa oman yhteisönsä hyväksi. Kun hän näin toimi, hän
samalla rakensi hyvinvointia miljoonien muiden kanssa.
Yhden asian hän jätti hoitamatta. Hänen kauttaan
Hoiskon suku ei jatkunut Amerikan mantereella.
Vuonna 1995.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti