Elias Wertala muutti Amerikkaan.

Elias Matinpoika Wertala syntyi Karstulan Kimingissä 17.7.1870. Perheeseen kuului kaikkiaan 10 lasta. Suuren perheen toimeentulo oli pienellä tilalla vaatimaton ja Elias päätti nuorena poikana lähteä kotoa etsimään parempaa tulevaisuutta. Hän muutti veljensä Davidin kanssa Kanadaan Thunder Bay-kaupunkiin, joka sijaitsee Ontariossa. Elias kuitenkin muutti jo vuonna 1904 USA:n puolelle ja sai pian kansalaisuuden. Hänet kirjattiin kansalaiseksi nimellä Eli Wirtanen. Samana vuonna hän sai asuttavaksi 40 eekkerin farmin Minnesotan Markhaminssa.

Eli rakesni farmilleen itselleen asunnon ja suuren joukon (16 kpl) tarvittavia rakennuskia sekä raivasi peltoa, jossa hän kasvatti heinää omalle hevoselleen ja möi osan naapureilleen. Hänen naapurinaan asui Emil Pekkarinen perheineen, jolle hän ajoittain teki töitä. Pekkarinen piti karjaa ja otti pieniä metsäurakoita eri yhtiöiltä. Eli piti muiden siirtolaisten tavoin hevosen lisäksi kanoja ja sikaa.

Eli oli vanhapoika ja oli talvisin useita kuukausia metsätöissä ja kävi kotonaan viikonloppusin ja asui kesäisin kotona. Hän asui farmillaan aina vuoteen 1954 saakka kunnes sairastui ja joutui muuttamaan pois kotoaan naapurinsa Ida Pekkarisen luo asumaan. Eli kuoli vuonna 1958 ja on haudattu Markhamin hautausmaahan.

Elin farmi on vielä olemassa ja sen kaikki 16 rakennusta ovat hyvässä kunnossa. Alueesta huolehtii St. Louisin piirikunnan historiallinen seura, joka pitää sitä avoinna läpi vuoden.käynti farmilla on maksuton.Itse tutustuin farmialueeseen vuonna 1989 vaimoni kanssa, kun olimme vierailulla Minnesotassa..

Elin ja Davidin lisäksi Amerikkaan muutti heidän sisrensa Hilda Wertala.

Tarinoita Iso-Kustista

Mulla olis nym meininki estes sanova, jotta Iso-Jussi tätä mullen toimitti (=kertoi). - Sen oikea nimi kyllä o Jussi Isovuori, mutta kus se aina suurentaa niitä puheitaa ni sitä on sentähe ruvettu sanomaa Isoks-Jussoks.

  Ennem maalimassa yhen kerra akat tälläs mum puita hakkaamaj jouluaattona. Ja kum minä olij jo melekeenki kaikki käylingit hakannu nii Matti tormas mull luoks ja sillä oli pontikkapottu lakkarissa. No, mitäs ollakkaa. Me nautittii siinä ikäsä-aikasa ja tietystis se kihahti kulumii. Sillom minä e enää muistanuj jotta mulla o huonot riihirentut päällä. Housut ja lyysi oli kaikki tohojona. Mutta minä vaal lähim Matin  kans salaviolla ajelemaa. Matti pisti völjyysäv vielä isom potum pontrikkaa. Sittem minä em muista enää muuta  kuj jotta se oli jouluaamu kum me tultiin pihaan takasi. Mutta sillom me kuultiim pentruh (längen yläpäähän kiinnitettävä kulkunen) helinää  kuk kyläläiset ajo kirkkoo. Tietystihäm meijäm piti mennäs sakkii. Ja sillohar ruukattii ajaak kilipaa aina joulukirkkoo. Nytkis siitä tuli semmonen kilipa-ajo jotta sitä kehtas kahtova. Mutta kus sittep pantii hevosija kiinni Alapihassa niim minä en kyllä ymmärräm miten siinä tuli tappelu. Mutta semmone huiskes siellä oli jotta sitä ei oot tämä kansa nähäny. Siellä huijottii halkoilla ja aijasseipäillä. Ja puukotki oli melekeej joka ukolla. Tais siellä ollak kirveitäkik kuk kerran tuli haavatkik kuv veneitä jotta uuniluuvalla sa vaav voijella. No pitihäm muv viimenkiv vihol lähtejäk kotiimpäi tallustelemaa. Minä aprikoin tullessani ja jotta mitenkähär räiviä akat on kotona. Ja kum minä pääsi ovesta porstuvaan ni akat oli jo ranstakka kourassa vastassa. Kyllä ne oli mullej julumana ja tärisivät naama leveällä jotta: "Kyllä sinä saat litviikin koko talosta kuk kaiket suuret pyhät renttuvat juovuksissa. Alal laputtamaar rantteellen  takasik kans käylinkijä hakkaamaan kuk kerra oot niiv visu jottet maltaj joulumpyhinä huilata!"

  Kyllä mua onnisti kummionkin niim palijo jotta viimev vihom päästi akat mun tupaa. Mutta kum minä tahor ruokaa ni akat kiliju vaaj jotta: "Mee sinnes syömääj jossa tähänki asti oot vetehtiny!"

  Vaikka mulla oli kova meininki toimittaaj jotta Matin syyhän se o ni akat ei antanus suuv vuorova mutta paasas vaaj jotta: "Se oj justiin sama puhu sinussa kumpi pää hyvää! Eläkä revi leukojas enää mutta painuk kakattiis (sänkyyn)!"  Ja niinhäm minä meninkin nukkumaaj ja naurelim partoini jotta hyvästis se reissu kumminkim meni.... (Tauno Turpela, 1915, työnjohtaja, 18).

  Ps. Tauno Turpelan mainitsema Iso Jussi on keksitty nimi. Oikea nimi on Kusti Isokangas, joka tunnettiin hyväksi tarinankertojaksi. (Heikki Koskela). 

  IsoKusti ja sotasyyni:

       Kusti oli iso ja harteikas mies ja arpa oli valinnut sotapalvelusta varten lääkärintarkastukseen.

       Kusti oli riisunut vaattensa ja hypännyt syynimiesten eteen ja sanonut, että ilman, jos on lahoa.

       Kusti kuitenkin oli hylätty; hän oli nuorena poikana pudonnut palavaan tervahautaan ja hänen jalkojensa iho oli palanut pahasti. Siihen aikaan ei tietenkään tehty ihonsiirtoja.

       Kustia ei kuitenkaan hylkääminen suuremmin vaivannut.

       Isonkankaan tantari:

       Iso-Kusti on kertonut tämän Räppäkissä takkatulen palaessa syysiltana:  Ennen, kun rauta oli kovin arvokasta, vanhat naulatkin olivat arvossaan. Alajärvellä hautausmaa oli niin ahdas, että hauta otettiin uudelleen käyttöön niin nopeasti, ettei arkku ehtinyt lahota ja vainajakin oli vielä melkein tunnistettavissa. Arkut poltettiin ja naulat otettiin talteen ja myytiin kerran vuodessa huutokaupalla.

   Seppä oli ostanut näitä nauloja ja takonut niistä Kustille tantarin. Se oli muuten hyvä, mutta aina kun pitäjässä joku kuoli, tantarin helat alkovat helistä. Ei se Kustia ollut häirinnyt muulloin kuin öisin.

       Iso- Kusti kummituksena:

       Kerran Turpelan Iso-Kusti oli tullut Turpelaan iltaa istumaan. Antti sattui sinä iltana olemaan Peltolassa sikaa tappamassa. Oli syysilta ja alkoi hämärtää.

       Kusti oli viimein lähtenyt kotiinsa. Hän asui siihen aikaan Räppäkissä. Mennessään riihen kohdalla Kusti oli huomannut Antin lähestyvän. Kusti meni piiloon riihen nurkalle. Antin tultua kohdalle Kusti oli hypännyt tielle ja mölissyt kovalla äänellä. Antilla oli pitkäteräinen lahtipuukko kädessään ja sillä hän huitoi kovasti, säikähtänyt kun oli.       Puukossa oli kuitenkin tuohesta tehty toppura terän kärjessä ja vahonkoa ei päässyt tapahtumaan. Antti oli Kustille hyvin vihainen ja sanonut, että anna olla viimeinen kerta.

Yhden siirtolaisperheen tarnia

Muutama vuosi sitten sain Kanadasta kunniakonsuli Mauno Kaihlan kautta englanninkielisen sukututkimuksen, jossa käsiteltiin alajärveläisiä sukuja. Koko työ oli tehty ansiokkaalla tavalla, erityisesti Amerikassa olevia sukuja oli käsitelty laajasti.

Koska sieltä päin harvemmin saadaan tietoja tännepäin, ajattelin kirjoittaa erään pienen tarinan, joka kertoo todellisista siirtolaisuuden ajoista ja niistä ongelmista, jotka kohtaavat siirtolaisia Amerikan mantereella.

Matti Kyrönlahti, Amerikassa Lahti, syntyi Alajärvellä 1872 Kustaa ja Anna Kyrönlahden perheeseen. Hän meni ensimmäisiin naimisiin Amerikassa Maria Saukon kanssa. Avioliitosta syntyi neljä lasta, joista eloon jäi kaksi poikaa Eeli ja Matti.

Maria kuoli kuitenkin 1900-luvun alussa Etelä-Dakotassa tuberkuloosiin, jota kutsutaan lentäväksi keuhkotaudiksi.

Matti meni toisiin naimisiin Anna Maria Turpelan kanssa vuonna 1904. Myös Anna Maria oli syntyisin Alajärveltä. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta Eino Jalmari (1905), Anna (1906) ja Julia (1907). Matin jälkeläisiä kummastakin avioliitosta on Amerikassa runsaasti.

Matti lähti siis Amerikkaan vuonna 1892 ja saapui aluksi Michiganiin kuten niin monet muutkin siirtolaiset tuohon aikaan. Aluksi hän työskenteli pohjois-Michiganin kaivoksilla.

Tuohon aikaan siirtolaisille annettiin halvalla maata asuttavaksi (homestead). Asumisen ehdot eivät olleet kovin vaativat. Tilallisen tuli asua paikalla tietty aika ennen kuin sai halutessaan muuttaa toiselle paikkakunnalle. Tilan koko vaihteli 40 ja 60 hehtaarin välillä. Matti päätti kokeilla farmarin elämää Pohjois-Dakotassa.

Hän lähti toteuttamaan unelmaansa Etelä-Dakotasta. Ensimmäinen vaimo oli jo kuollut ja hän oli mennyt toisiin naimisiin. Tästäkin avioliitosta oli jo kaksi lasta syntynyt, nimittäin Eino ja Anna. Matkaan lähdettiin vuonna 1907.

Anna-vaimo lähti matkaan nuorempien lasten kanssa vankkureilla, jotka Matti oli vuokrannut ajurin kanssa viemään heidät Pohjois-Dakotaan. Matti seurasi vanhempien poikien Eelin ja Matin kanssa perässä ajaen karjaa ja heinävankkureita. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen he saapuivat perille. Siellä he lunastivat maapaikan. Ensimmäinen rakennus oli vaatimaton, oljilla tilkitty hökkeli karjaa varten. Matti alkoi heti rakentaa asuntoa ja perhe asui sen ajan Larsen-nimisen perheen luona.

Perhe asui Dakotassa vuosikymmeniä ja Matti sairastui tuona aikana ja sai halvauksen, mutta parantui siitä hyvin. Sitten perhe kärsi 1930-luvulla useita kuivia kausia ja Matti päätti muuttaa perheineen Minnesotaan 1936. Elämä ei kohdellut perhettä hyvin sillä Matti sairastui outoon kuumeeseen juotuaan sairastuneen lehmän maitoa. Hänet vietiin Minnesota yliopistolliseen sairaalaan hoitoon. Hoito ei enää auttanut ja hän kuoli vuonna 1938.

Anna-vaimo eli leskenä Julia-tyttärensä luona useita vuosia ennen muuttoaan eläkeläisten hoitokotiin. Siellä hän kuoli 85 vuoden vanhana.

Tämänkaltaisia tarinoita Amerikan siirtolaisuuden historia on täynnä. Harvoin niistä vain tiedetään, koska muistiinmerkitsijöitä on vähän. 

Tämän kertomuksen on kirjoittanut Evie Luttinen, Matti Kyrönlahden pojantytär ja suomentanut Heikki Koskela.