Pyhä viha

 

 

Pengoin taas sekavaa kirjastoni hyllyköitä ja käteeni sattui punakantinen kirja, jonka etukannessa oli kuvattu orjantappura-kruunu ja sen sisälle nyrkkiin puristettu käsi. Kirja tekijä oli minulle tunnettu mutta sen sisältö ei. Uhkaavalta vaikuttavan nimen takia aloitin kuitenkin kirjan lukemisen sisukkaasti. Kohta olenkin sen puoliväliin ehtinyt. Nyt onkin siis aika antaa raportti näin julkisesti.

En minä muuten raporttia tekisikään mutta sieltä paljastui muuan minua jo aiemmin askarruttanut asia, josta pian kerron.

Itsen kirja sanoma oli oikeastaan minulle ennakkoon aavistettavissa. Olihan Ilmari Kianto tunnettu kriitikko koskien pääasiassa luterilaisen kirkon asemaa kansan pelastajana synnin taakasta. Hämmästyin kuitenkin hänen vahvaa kritiikkiään kirkon oppia kohtaan. Se oli mielestäni yliampuvaa ja kohtuutontakin. Tosin hän oli kirjan kirjoittanut tietyn huuman vallassa. Olihan hän ollut yhteydessä oppi-isäänsä Leo Tolstoihin ja saanut häneltä vaikutteita sekä välillisesti että suoraan kirjeenvaihdon kautta. Olihan hän suomentanut Tolstoin teoksenkin.

Hän kiinnostui tolstoilaisuudesta niin paljon, että erosi kirkosta heti kun laki sen salli. Ateisti hän ei kuitenkaan ollut vaan tunnusti uskovansa ”henkilökohtaisella” tasolla ilman kirkollista organisaatiota. Hän kuitenkin käsitteli kirkon luonnetta ja ominaisuuksia niin kuin kaikki kirkon tuoma tai opettama olisi väärää ja harhaanjohtavaa. Itse kirkon organisaatiokin oli hapatusta ja sisäänpäin kääntynyttä. Papit olivat juoppoja ja juonittelijoita, jotka sitoivat ihmisen sielut järjestelmään ja pyrkivät pitämään oppirakennelmaa erilaisin uhkakuvin.

Itse en tahdo ottaa kantaa hänen ajatuksiinsa kovin voimallisesti mutta sellainen mielikuva minulla on, että hän ei kiihkossaan kyennyt ottamaan asioihin objektiivista kantaa missään vaiheessa. Kummastustani herättää myös se, että isä Calamnius itse oli sielunpaimenena ja pojasta kasvoi lahjakas kirjailija, joka ei kyennyt omaksumaan mitään kirkkoon liittyvää oppirakennelmaa.

Mutta nyt palaan siihen minua erityisesti kiinnostavaan aiheeseen, joka jäi minua askarruttamaan noin kirjan puoliväliin päästyäni. Lainaan tähän sen kohdan: ”Ukko-rovasti ( siis Kurjalan seurakunnan rovasti Fredrik Gabriel Frommerus) otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näytti olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauvat mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengille.”

Olikohan niin, että Kurjalan seurakunnan paimen oli Suomen liikunnan historiassa ensimmäinen, joka harjoitti ahkerasti sauvakävelyä. Siitä minä tässä halusin ensisijaisesti tuoda esille.

Muutoin olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa vaikka kirkon kivirappuihin tai sadan euron seteliin, jos siltä tuntuu. Minun uskoni ei perustu niihin kirkon kivirappuihin eikä sadan euron seteliin.

Kiinalainen päiväkirja

 

Matti Kurjensaari on pitänyt päiväkirjaa matkaltaan Kiinaan vuonna 1953. Matka kesti vajaat 2 kuukautta. Seurueeseen kuului lukuisa joukko tunnettuja suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tämä joukko oli Kiinan valtion vieraana.

Samana vuonna Kurjensaari kirjoitti kirjan päiväkirjansa pohjalta nimellä Kiinalainen päiväkirja. Sain muutama vuosi sitten ostaa tämän kirjan eräästä antikvariaatista. Luin sen kiinnostuksella läpi uudelleen. Edellisen kerran kirja oli käsissäni vuoden 1958 lopulla tai seuraavan vuoden keväällä. Muistan tämän asian sen vuoksi, että keväällä 1959 ylioppilaskirjoituksissa oli suomen kielen kokeissa yksi otsikko, joka kiinnosti minua: ”Aasian herääminen” Tästä aiheesta myös kirjoitin.

Lukuelämyksenä kirja oli edelleen yhtä mielenkiintoinen kuin vuosikymmeniä sitten. Syynä on Kurejensaaren tapa kirjoittaa asioista ja hänen mielenkiintoiset diagnosinsa tuon ajan historian ja politiikan hengessä.

Matka alkoi Helsingistä 17.4.1953 ja paluu takaisin Helsinkiin 12.6.1953. Lento kulki reittiä Helsinki, Leningrad, Moskova, Kuibyshev, Sverdlovsk, Omsk, Novosibirsk, Krasnojarsk, Irkutsk, Ulan Bator, Shan Shanda ja Peking. Paluu tapahtui samaa reittiä mutta reitti poikkesi nyt Kasanin kautta.

Kiinan alueella käytiin seuraavissa kaupungeissa: Pansu, Nanking, Shanghai, Nangtshou, Kanton, Tshangsha, F-Tze-Ling, Wuhan-Hankou ja Peking.

Seurueeseen kuuluivat Matti Kurjensaaren lisäksi seuraavat kulttuurivaikuttajat: Aira Kolula (Sirola-opiston johtaja), Georg Backlund (kansanedustaja), Kustaa Vilkuna (akateemikko), Ritva Arvelo (näyttelijä-ohjaaja), Heikki Savolainen (lääkintäneuvos), Sylvi Kekkonen (kirjailija), Matti Järvenpää (kansanedustaja), Taimi Jokinen , Matti Rautio (säveltäjä), Kalevi Kilpi (toimittaja, poliitikko), Pentti Haanpää (kirjailija), Mauri Ryömä (poliitikko), Aune Laurikainen (SKP:n jäsen), Allen Järvenpää (professori), Tauno Korhonen (pääluottamusmies) ja Aimo Kanerva (kuvataiteilija, professori). Nimet on poimittu Kurjensaaren kirjan kuvatekstistä.

Mukana oli pääasiassa vasemmistolaisia vaikuttajia ja kansanedustajia sekä taiteen alojen edustajia. Kutsu tälle pitkälle matkalle tuli Kiinan ulkomaanasiain instituutin kautta. Matka oli huolellisesti valmisteltu ja hyvin johdettu.

Seurue oli saapunut Kiinaan, joka oli päässyt huiman kehityksensä alkuun. Takana olivat vaikeat itsenäistymisen vuodet keisarikauden päättymisen jälkeen. Sisäisten erimielisyyksien Kiina oli purkautumattomien jännitteiden alla. Vasta vuonna 1949 Kiina sisäiset olot alkoivat voimakkaasti muuttua tiettyyn suuntaan. Silloin syntyi nykyinen Kiinan kansantasavalta Mao-Tse-Tungin johdolla. Hän oli intellektuelli, joka oli saanut opetusta kirjallisuudessa. Maon johdolla alkoi Kiinan voimaksa kehitys kommunistisena valtiona. Kansa elintaso alkoi parantua ja koulutustaso kehittyä. Vaikka Kiina on aina tunnettu vanhasta kulttuuristaan, oli kansa kuitenkin jäänyt vaille koulutusta. Kiina on perustaltaan kommunistinen mutta sen punainen lippu kertoo kuitenkin sen kehityksen suuntaa: lipussa on viisi tähteä. Suurin tähti edustaa kommunistista puoluetta, neljä muuta pienempää edustavat työläisiä, talonpoikia, pikkuporvaristoa ja kansallisia kapitalisteja. Mielenkiintoinen ilmiö kommunistisessa maassa.

Mutta edellä mainittu vallanjako tulee vahvasti esille tämän päivän kehityksessä. Kiina on maailman nopeimmin kehittyvä maa ja on syöksymässä kiihtyvällä vauhdilla kapitalismin kuiluun. Joka vähänkään tahtoo seurata Kiinan taloudellista kehitystä, ei voi olla huomaamatta kehityksen suuntaa.  Taustalle jäävät talonpojat ja työläiset. Pari punatähteä pienenevät Kiinan punaisessa lipussa kunnes katoavat siitä kokonaan. Kun arvioidaan taloudellisia etuja vastakkain Kiinan väestön kanssa, on kiistaton tosiasia, että kansa enemmistö on heikoilla taloudellista valtaa vastaan.

Kurjensaaren kirja kertoo kuitenkin jotain muuta. Otan tähän suoran lainauksen kirjasta: ”Edessäni oli siis Kansallinen Kapitalisti, Kiinan lipun viides tähti. Herra Jung Nyi Tsung nousi ja tervehti kohteliaasti…. (herra Jung Nyi Tsung kertoo): Yhteiskunta ei voi pysähtyä paikalleen, se kehittyy lakkaamatta. Kehitys kulkee nyt varallisuuden tasoittumista kohti. Tämä on aivan luonnollista, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen on suurten onnettomuuksien alkulähde. Jos yksi kerää liiaksi, toiset joutuvat köyhyyteen. Tultuanne tänne Kiinaan Te olette nähnyt, että olemme kulkemassa toiseen suuntaan kuin aikaisemmin. Kansa on yhtenäisempää ja onnellisempaa.”

Tämä tapahtuma on kirjattu vuonna 1953 Kiinassa. Jos verrataan Kiinan kehityksen suuntaa ja tapahtumia tuohon aikaan, voidaan vain todeta, että herra Tsungin ennustukset ovat toteutuneet. Mutta seurauksena ei olekaan tyytyväinen kansa vaan hiljalleen levottomaksi käyvä kansojen massa, joka hiljaa ja varovasti jälleen repii pidäkkeitä, jotka estävät Kiinan kansallista kehitystä.

Tuleepahan mieleeni vuosi 1959, jolloin käsittelin aihetta otsikolla ”Aasian herääminen”. Silloin ajatukseni juoksu oli hieman toinen kuin nyt. Olenkohan minä kerettiläinen ajattelija?