Köyhää kansaa (toinen osa)

 

 

Anna Maija Isotalo kuoli sen ajan mittapuun mukaan rutiköyhänä. Hänen jälkeensä perunkirjoitus oli muodollisuus, joka tuli hoitaa niin kuin laki sanoo. Luulenpa, ettei perinnöstä riidelty.

Hänen vanhin tyttärensä Aino Maria sai kuitenkin oikeuden asua maaomistajan luvalla miehensä Valtterin ja kolmen lapsensa Vienon, Onnin ja Anna Helenan kanssa samalla paikalla.

Mutta maailma ei ollut muuttunut heidän kohdallaan mitenkään. Elämä jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. Monesti tulee miettineeksi, voiko toivottoman köyhyyden tila synnyttää ihmisessä taipumuksen omaksua köyhyys todelliseksi elämäntavaksi. Syntyykö ajan myötä tila, jota voisi kutsua kohtaloon alistumiseksi?

Aino pääsi asumaan äitinsä leskenmökkiin kun Anna Maija asui siellä Tampereella yhden tyttärensä luona. Mökki oli selvästi suurempi kuin hänen omansa. Ikkunoitakin oli kolmella seinällä ja nurkassa takka. Jatkeeksi oli tehty laudoista kylmä tila, jonne pääsi suoraan pirtin puolelta. Itse pirtti oli kodikas ja siisti. Luulen kuitenkin, että sen kyky pitää asukkaat talvisin lämpiminä oli vajavainen. Tässä pirtissä muistan käyneeni muutaman kerran, kun pääsin kulkemaan omien jakojeni päällä. Matkaa kodistani oli kilometrin verran ja pelkkä maailman näkeminen vei minut monesti maantien päälle ja Reipakan korpeen.

Taas kerran olin matkalla jonnekin. Tällä kertaa matkatoverina oli vanhempi veljeni. Poikkesimme käymään Ainon ja Valtterin mökillä mahdollisesti pelkästä uteliaisuudesta. Tai saattoihan meillä olla jotain muodollista asiaakin. Istuimme hiljaa ihan oven pielessä, johon oli asetettu penkin tapainen. Aino kyseli kuulumiset ja me koetimme vastailla parhaan kykymme mukaan. Vilkasta keskustelu ei voinut olla.

Hetken kuluttua hän huomasi ryhtyä vieraanvaraiseksi, meni kaapille ja haki sieltä lasipurkin. Hän avasi kannen ja nosti sieltä ruokalusikalla notkeaa siirappia ja sanoi:

”Ottakaa kumpikin tästä makeaa suuhunne, että jaksatte palata kotiinne”.

Hän nosti lusikan suun eteen vuorotellen ja valutti siirapin suuhumme. Ihan kaikki siirappi ei suuhun valunut. Muistan kuinka omalle puserolleni jäi ohut siirappivana valumaan alas. Mutta se ei minua haitannut. Jotain kumman lämmintä ailahti mielessäni. Varmaan se oli ele ihmiseltä, joka välitti ja tahtoi osoittaa sen siirapilla.

Ennen näitä minun ja veljeni kokemia tapahtumia oli tapahtunut monia asioita. Ainon ja Valtterin kaikki kolme lasta olivat poistuneet kotoa, kukin kohtalonsa mukaan. Vanhin lapsista Vieno oli mennyt avioon Perttula-nimisen miehen kanssa. He asuivat muualla. Onni joutui aikanaan sotaväkeen ja suoraan rintamalle varusmiespalveluksen jälkeen. Hän oli puolustamassa niitä arvoja, jotka olivat silloin vallitsevina Suomessa. Hän teki sen vain käskystä. Ei hänellä ollut puolustettavana muuta kuin oma henkensä. Ei hän ollut ymmärtääkseni kapinoivaa sorttia - ei henkisesti ei fyysisesti - vallitsevaa menoa kohtaan. Hän vain teki sen minkä yhteiskunta häneltä odotti. Niinpä hän kaatui sankarina maansa puolesta Karjalan Kannaksella 27.6.1944 puolustaessaan niitä arvoja, joita hän ei kovin hyvin tuntenut ja isänmaa ylisti virallisesti hänen sankaruuttaan. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoitellut kotiinsa terveisiä ja pyytänyt: ”Lähettäkää ruokaa, rahaa tai ruumisarkku!” Sanonta oli varmaan tuohon aikaan sotilaitten keskuudessa eräänlainen vitsi. Sitä ruumisarkkuakaan ei toki tarvinnut lähettää. Se annettiin valtion puolesta. Hän oli alle 20 vuotta vanha.

Nuorin tyttäristä Anna Helena meni avioon sotien jälkeen ja hänestä tuli rouva Aho. Aikanaan hän muutti miehensä mukana Ruotsiin ja katosi sinne siirtyneitten suomalaisten satatuhantiseen joukkoon.

Valtteri oli hiljainen eläjä, jonka ainut tehtävä oli saada riittävä toimeentulo. On mahdollista, että hänellä myös haave omistaa jotain enemmän kuin mitä hänellä jo oli. Yhden asian hän jo omisti. Hän oli henkisesti vapaa ja fyysisesti riippumaton muitten elämästä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Kukaan ei voinut kuitenkaan arvioida hänen onnellisuutensa tasoa tai sisäisiksi kuiskauksiksi jääneitä toiveita.

Vaimo kulki kylällä ja teki niitä töitä, jotka hänen tehtäväkseen annettiin. Aikakausi oli kuitenkin maaseudulla luontaistalouden aikaa, joten palkkojen saanti jäi anhittomiin. Ruoka toki kuului etuihin niin kauan kuin töitä riitti. Ehkä vähäinen rahapalkkakin oli mahdollinen. Mutta Valtterilla oli ajoittain hyviä jaksoja työelämässä. Muistan hänen olleen useina kesinä työssä läheisellä sahalla, jossa minäkin opettelin tekemään työtä nuorena poikana useana kesänä. Valtterin tehtävänä oli kuljettaa sahauksessa syntyneet rimat kärryillä pienoisrautatietä pitkin pois sahalta. Kärryt oli työnnettävä rataa pitkin runsaan sadan metrin päähän ja ladella rimat pitkäksi venyvään pinoon. Luulen, että näitä rimoja Valtteri sai myös ostaa halvalla omistajalta ja kuljettaa miten taisi kotiinsa polttopuiksi. Kuivat rimat olivat huonoa polttopuuta, koska ne paloivat hyvin nopeasti uunissa. Halpoja ne kuitenkin olivat, koska sahanomistaja luokitteli jätteeksi.

Mahtoi hän muutakin työtä saada kylältä mutta uurastuksen tuloksena oli pitkän päivätyön tuottama väsymys ja vaatimaton rahapalkka. Joskus sydäntalvella työt saattoivat olla katkolla ja polttopuiden hankinta taisi olla kovan takana. Joskus talvisin hänen oli syyllistyttävä varkauden syntiin polttopuita hankkiessaan, jonka synnin minä ainakin antaisin viipymättä ja pyytämättä anteeksi. Hän näet talvisin illan pimetessä lähti läheisen joen rannan propsilaanille mukanaan kelkka. Sopivasta pinosta hän otti tarpeellisen määrän jo hieman kuivahtaneita pöllejä ja vaivaa nähden työnteli ne kelkassaan kotiinsa. Valitettavasti eräänä iltana me huolimattomuuttamme aiheutimme hänelle ongelman, jota emme olisi halunneet tehdä. Isä ja minä istuimme iltaa naapurissa ja isä kertoi kohta tapahtuvasta polttopuun hankinnasta. Jostain syystä hän tiesi tarkan aikataulun ja menimme talon kuistille seuraamaan tapahtumaa.

Valtteri oli tulossa kelkallaan kohti tavoitettaan, joka oli muutaman sadan metrin päässä joen rannassa. Tarkkaavainen Valtteri huomasi kuitenkin pimeydestä huolimatta liikettä kuistilla. Hän pysähtyi kelkkoineen ja kääntyi takaisin kohti Reipakan korpea.  Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoitus häiritä hänen toimiaan. Näin jälkeenpäin ajatellen me teimme virheen kun edes menimme katsomaan Valtterin liikkeitä.

Ihmisille aika on rajallinen suure. Tulee aika, jolloin kaikki päättyy. Jokainen vuorollaan poistuu keskuudestamme. Fyysinen olemus kuolee ja henki muuttaa ei-fyysiseen tilaan. En vain tiedä mikä se tila on – ei kukaan tiedä. Aino kuoli 1960 elettyään 64 ajastaikaa ja Valtteri vuonna 1865 elettyään 67 vuotta.

Yhden ihmeellisen ajanjakson hän sai vielä leskenä kokea. Nuorimmainen tytär haki hänet Ruotsiin toviksi aikaa.

Köyhää kansaa (ensimmäinen osa)

 

Lähestyttäessä etelästä kirkonkylää mäntykankaalla aivan tien kupeessa on pieni aukea oikealla puolella tietä. Aukea on juuri niin suuri, että sinne mahtuu kaksi pientä mökkiä. Toinen niistä jää lähes näkymättömiin lähempänä tietä olevan mökin taakse. Pieni ryytimaa mökkien välissä tarjosi kesäaikaan vähäistä ravinnonlisää porkkanoiden ja perunoiden avulla. Koko aluetta kutsutaan etelän puolella asuvien kyläläisten toimesta Korveksi tai Reipakan korveksi. Se ansaitsee nimensä vain sen vuoksi, että kauniissa mäntymetsässä matkalla kirkonkylään oli vain nämä kaksi mökkiä 1900-luvun toisella vuosikymmenellä ja viimeinen talo ennen korpea on Reipakka nimeltään.

Matti Isotalo meni avioon ennen vuotta 1896 Anna Maija Nelimarkan kanssa. Mutta heille ei löytynyt asuinpaikkaa kummankaan kotitilalla. Niinpä he poistuivat nyytteineen kodeistaan ja asettuivat asumaa mökkiläisinä Reipakan korpeen – tietenkin luvan jälkeen. Niinpä Mattia tituleerattiin mökkiläiseksi ja vaimo sai sitten sovitella omaa sosiaalista asemaansa sen mukaan miten ja missä hän elämänsä viimeiset vuodet miehensä kuoleman jälkeen eli. Todellisuudessa sosiaalisen aseman määritteli yhteiskunta niin kuin muidenkin kohdalla. Asema määräytyi sen mukaan kuinka kauas piti kulkea omalta tontiltaan ennen kuin astui vieraalle maalle. Mitä kauempana raja oli, sitä korkeampi oli asema.

Matti aloitti siis perheen perustamisen varsin vaatimattomin aineellisin eväin. Mökki saatiin asuttavaan kuntoon ja perhe alkoi lisääntyä nopeaan tahtiin. Ensimmäinen lapsi – Aino nimeltään – syntyi 1896 ja viimeinen kymmenes lapsi Vieno syntyi 1915. Tällaisten mökkiläisten historioita ei kirjoiteta reaaliaikaisesti muistiin. Mutta johtopäätöksiä sentään voidaan tehdä. Tämäkin tarina perustuu vain osittain aikalaisteksteihin ja suurimmaksi osaksi perittyyn tietoon ja minun omiin kokemuksiini.

Niinpä kirjoitan nyt niistä poloisista, jotka asuivat Reipakan korvessa osan kituliaasta elämästään ja unohdan muut perheenjäsenet pois siitäkin syystä, että aloittivat elämänsä muualla päin Suomea varhaisessa vaiheessa. Sen verran sanon, että kaksi Matin ja Anna Maijan lapsista muutti asumaan Pirkkalaan ja perustivat perheen siellä. Tämä tekstin edetessä heihin ulottuu ainakin fyysinen yhteys heidän äitinsä kautta.

Matti kuoli vuonna 1916. Ehti sentään täyttää 43 vuotta. Rippikirja kertoo hänen käyneen Amerikassa. Mutta siihen minä en usko. Leski Anna Maija jäi asumaan mökkiläisenä Reipakan korpeen. Hänen ensimmäinen lapsensa Aino meni avioon ennen vuotta 1918 Kustaa Valtteri Välimäen kanssa - ehkäpä samana vuonna kun Suomi haki tuoreen perustuslakinsa turvin oikeutta määrätä itse omista asioistaan. Aino ja Kustaa Valtteri (josta kylän asukkaat tekivät vain Valtterin) aloittivat asumisensa samalla pikku aukealla missä Aunen äiti aloitti leskenpäivänsä.

On ehkä syytä kertoa ensin Anna Maijan elämänkaari pääpiirteittäin. Mielestäni se opettaa jotain muillekin ihmisille, jotka ovat etääntyneet todellisesta elämästä kevyemmälle linjalle, joka ajan myötä rapauttaa vähitellen sen yhteyden joka on välttämätöntä menneen ja nykyajan välillä. Kun tämä yhteys ohenee ja joittenkin osalta kokonaan katkeaa, alkaa siitä eteenpäin aika, joka on epätodellista eikä vastaa sitä totuutta, jossa totuudessa maailmassa tänään eletään.

Itse tunsin nuorena poikana Anna Maijan ihmisenä, joka minussa herätti hieman kummastusta ja jopa lievää pelkoakin. Näin jälkeenpäin ajatellen kummastukseni johtui siitä, että näin hänen elämäntavassaan piirteitä, jotka tekivät hänestä henkisesti vahvan mutta yksinkertaisesti elävän ihmisen. Ei hänellä mitään ollut sellaista maallista omaisuutta, joka olisi helpottanut tai keventänyt hänen maallista vaellustansa. Ei edes se pieni mökkikään, missä hän asui. Sen huomasin vuosia hänen ja hänen tyttärensä Ainon perheen poistuttua paikalta. Molemmat mökit ja pienet ulkovajat saunoineen tuhottiin maaomistajan toimesta. Jäljelle jäivät perustusten kivet ja tukehtuva kaivo. Hehän olivat vain mökkiläisiä.

Monta kertaa näin hänet matkalla johonkin lähikylän taloon joko kutsuttuna hierojana tai vain muuten matkalle lähteneenä. Kävi myös meilläkin hieromassa. Näin hänet usein myös tienvarren metsiköissä seisomassa hiljaa suojaavan puun takana tuijottamassa eteensä kädet ristissä huivi tiukasti leuan alle sidottuna. Yhtään sanaa ei ollut kuultavissa mutta voimakkaat pään pudistukset kertoivat hänen keskittyvän johonkin. Juuri nämä metsässä hiljaa seisomiset tekivät minut mietteliääksi ja minun oli pakko epäsuorasti tiedustella vanhemmiltani miksi hän näin menetteli. He uskoivat hänen rukoilevan. Varmaan niin olikin. Hän saattoi elää tuon hetken niin voimallisesti, että vaipui transsinomaiseen tilaan rukoushetken aikana.

Eräs toimittaja oli tavannut hänet junassa matkalla Tampereelle. Hän kirjoitti tapaamisesta Kotiliesi-lehteen. Laitan tähän lainauksen toimittaja Jussi Kankaan tekstistä:

” Ei ollut suuren suurellista mummon ulkoasu. Röijy ja hame olivat nähneet jo hyvin monta kesää. Jalassa pikisaumapieksut, jollaisia sydänmailla pidettiin puoli vuosisataa sitten - kipparanokkaiset ja kantapääkin hiukan lintassa. Mutta mummo oli tottunut sellaisiin. Huivi oli hieman nykyaikaisempi ja käsilaukku vielä nykyaikaisempi - eihän sellaisia mummon nuoruudessa käytetty.

Konduktöörin saapuessa vaunuun mummo avasi käsilaukkunsa, jossa piletti oli tarkasti paperiin käärittynä. Se käsilaukku näytti olevan amerikkalaista valmistetta - krokotiilinnahkaa jäljittelevä. Oli aikanaan ollut hieno laukku, jota joku Mrs. Simmons oli ylpeänä kanniskellut Seattlessa USA. Niin luki tekstattuna  laukun sisäpuolelle. Lahjapaketissa saapunut, luimme itseksemme edelleen. Muutaman asemavälin matkustettuamme kertoi mummo menevänsä Tampereelle tyttärensä luokse. Sanoi asuneensa Tampereella kymmeniä vuosia. Tehtaassa töissä ja sitten saunottajana.

”Menen vain hakemaan kirjani pois Tampereelta ja sitten menen Alajärvelle. Olen sieltä syntyisin ja siellä minulla on mökki."

”Junaan tuli jostakin kaksi hepsankeikkaa. Eivät tienneet oikein kuinka hienoja olla. Koltut viimeistä muotia. Ja niin taivaan alla kiharoituja ja maalattuja - yrittivät puhuakin hienosti, joskin puheessa vilahteli sanoja, joita ei oikeiden hienojen ihmisten suusta kuule.

Istuivat vähän aikaa vieressä, mutta kaiketi vierastivat tämän rehellisiä suomalaisia pieksuja ja ihmetteleviä katseita, koska muuttivat toiseen vaunuun, vaikka tilaa oli kyllä. Oli siinä vastakohtaa kerrakseen - totesimme vastapäätä istuessamme.

Naikkosten mentyä tuuskahti mummo:

"Tuommoisia niistä nyt tulee, kun ollaan vähän aikaa kaupungissa - - -"

 Ja sanoi mummo vielä muutakin. Mutta se vain osoitti selvää selvemmin, että hän oli sisältä sitä mitä päältäkin. Vilpitön sielu.

 Juna mennä koluutteli ja istuminen alkoi raukaista. Mummo nukahti ja varmaankin näki unta, siitä mökistään Alajärvellä.”

Anna Maija Isotalo (os. Nelimarkka) eli säädetyn ajan ja kuoli. Omaiset surivat. Ehkäpä vanhat tututkin kylässä surivat. Muu maailma ei asiasta tiennyt eikä tarvinnutkaan tietää.