Siirtolaisuuden kultamaa – Amerikka

 

 

Mikä teki Amerikasta kultamaan? Lähtijän toivorikas mieli löytää sieltä jotain parempaa vai vain seikkailumieli? Lähtijät selvästi odottivat jotain parempaa? Seikkailun henki tuli mukaan jos oli tullakseen.

Myös Eino ja Maria Keränen Kainuusta lähtivät ja he vastasivat kysymykseen ”Miksi”: ”Leveämpää leipää me lähdimme etsimään ja löysimme sen.” Se oli yksinkertainen ja yksiselitteinen vastaus kysyjälle vielä vuonna 1950. Sama perhe kertoo vielä, että Amerikan tuntipalkan ostoarvo oli kolminkertainen vastaavaan ostoarvoon Suomessa.

Kaikilla lähtijöillä oli oma syynsä mutta ratkaisu heidän omalta kannaltaan oli tietenkin aina oikea. Voimakkain muuttoliike tapahtui Pohjanmaan alueelta ja Kainuusta. Vastaanottavina olivat ensisijaisesti Minnesota ja Michigan ja erityisesti Michiganin pohjoisosa, mistä oli löydetty valtavat kupariesiintymät. Siellä tarvittiin runsaasti työvoimaa. Tämä kertomus kuvaa keuruulaisen perheen asettumisesta Amerikkaan.

 

Mitä mahtoi keuruulainen torppari Otto Wideman ajatella, kuin teki päätöksen lähteä siirtolaiseksi Amerikkaan? Sitä ei voi tietää enää sillä lähdöstä on kulunut jo runsaat sata vuotta ja jälkeläiset ovat ehkä jo unohtaneet syyt muuttoon. Ehkä välähdyksenomaisesti jälkeläisten mielessä käy ajatus, oliko esivanhempien päätös aikoinaan ollut oikea.

Amerikasta muodostui kuitenkin ylivoimaisesti kiehtovin suomalaisten siirtolaisten asuttama maanosa 1800-luvun puolivälin jälkeen. Innostusta kesti aina 1920-luvulle saakka eikä se ole vieläkään kokonaan loppunut.

Siirtolaisuuden historioita tutkittaessa paljastuu kuitenkin joitakin syitä, miksi lähtö oli tarpeellinen. Seuraavassa on niitä yleisimpiä syitä, mitkä johtivat rohkeaan päätökseen.

Yksi syy oli 1860-luvun nälkävuodet. Niiden vaikutus lienee ollut kuitenkin lyhytaikainen joten se ei selitä kuin vähäisen siirtolaisuuden liikkeen synnyn.

Suuremman syyn muodostivat tilattoman väestönosan kasvu Suomessa. Syntyi varsinkin maaseudulla kansan osa, jolla ei tuntunut olevan enää mahdollisuuksia saada elantoaan kokoon Suomessa. Tällaisia väestöryhmiä olivat päivätyöläiset, tilallisten ja torpparien lapset sekä tilansa menettäneet talolliset sekä loiset ja kestit.

Toisen ryhmän muodostivat nuoret miehet, jotka pyrkivät välttämään sotaväenottoa eli arvannostoa lähtemällä siirtolaisiksi. Teko saattoi olla pelkästä seikkailun halusta syntynyt päähänpisto tai harkittu ”isänmaallinen teko” paeta sotaväenottoa vieraan isännän armeijaan. Joissakin tapauksissa on havaittavissa viranomaisten myötävaikuttaminen pikaiseen lähtöön.

Tiedetään myös, että jo Amerikkaan muuttaneet tuttavat ja sukulaiset, jotka olivat jo hetken aikaa juurtuneet uuteen kotimaahansa, lähettivät kutsun saapua perästä Amerikkaan. Lähettämällä matkarahat Suomeen matka tehtiin mahdolliseksi. Myös perheen pää saattoi lähteä ensin yksin matkaan ja myöhemmin lähtivät muut perheen jäsenet perästä, kun edeltä lähtijä oli asettunut aloilleen. Näin tapahtui myös Widemanin perheessä.

Vielä on kuitenkin mainittava siirtolaisuus-liikkeen synnyttämä aktiivinen houkutteleva mainonta, jota harjoittivat mm. laivayhtiöt. Ne palkkasivat jopa agentteja houkuttelemaan matkalle siirtolaiseksi Amerikkaan. Mutta se olikin jo liiketoimintaa.

Ei ole syytä ehkä kovin laajasti tätä asia tässä yhteydessä pohtia. Todetaan vain, että syitä oli monenlaisia ja ne kelpasivat ainakin niille nuorille miehille ja naisille syyksi, jotka tekivät rohkean ratkaisun ja jättivät sukunsa Suomeen ja lähtivät tuntematonta kohti. Monesta talosta tai torpasta oli lähdetty matkaan satamaa kohti ja päädytty Amerikkaan. Silloin oli lähdön hetkellä heitetty kyynelten kostuttamat jäähyväiset tai rempseästi loikattu piha-aidan yli, vilautettu kättä vanhemmille ja sanottu: ”Vuoden päästä, äiti, tavataan!” Salatut kyyneleet ovat vuotaneet matkan varrella ja takaisin paluun toivon on murskannut kaivoksen katosta pudonnut kiven järkäle.

 

 

Otto Wideman lähtee siirtolaiseksi

 

Torppari Otto Hansinpoika Wideman syntyi Keuruulla 21.5.1851 ja kuoli Michiganin Toivolassa 7.4.1920. Otto lähti siirtolaiseksi Keuruun rippikirjan merkinnän mukaan 28.6.1892. Hänen vaimonsa Leena Serafia syntyi 3.8.1854 Töysässä. Hän lähti Amerikkaan rippikirjan mukaan kahden tyttärensä Maria ja Lyylin kanssa samaan aikaan vuonna 1903. Leena Serafia kuoli Michiganin Toivolassa 12.5.1916.

Kaksi Oton lapsista Anselm ja Enok (Eino) lähtivät isänsä jälkeen vuonna 1900 siirtolaisiksi - siis ennen muita perheen jäseniä. Anselmi  syntyi 3.4.1880 ja Enok 2.1.1883. Heidät mainitaan saapuneen vastaperustetulle asuinalueelle Michiganin Toivolaan vuonna 1902. He olivat Toivolan ensimmäisiä asuttajia. Samalle alueelle tuli heitäkin ennen ( 1894) varsinaiset pioneerit John Aho ja Elias Johnson perheineen sekä poikamies Albert Laurila. Eliaksen vaimo oli kotoisin Alajärveltä. He olivat jo vuonna 1893 varanneet homesteadit (pientilat) kaukaa erämaasta, jonne he samana vuonna rakensivat yhden asuinrakennuksen ja seuraavana vuonna 1894 joukko lähti perheineen asumattomaan erämaahan lehmien kanssa. Tietä ei ollut vielä olemassa ja he joutuivat ajoittain raivaamaan tietä hevoselle, joka veti kärryillä välttämättömiä tarvekaluja. Matkalla homesteadeilleen he viipyivät kolme päivää. Nopeasti oli saatava puuttuvat asunnot kun talvi oli tulossa. Aluksi heinä niitettiin eläimille lähellä olevan majavalammen rantamilta. Marraskuun kylmillä hevonenkin tuotiin pirttiin. Ahtaissa tiloissa se kuitenkin hajotti uunin.

Yhtäkaikki pioneerit olivat päässeet asumisen alkuun ja pian alkoi Toivola-niminen paikka vetää puoleensa muitakin siirtolaisia. Mukana oli siis Otto Widemanin sukukunta, joka muutti Toivolaan vain muutama vuosi ensimmäisten raivaajien jälkeen (Iitaa lukuun ottamatta, joka muutti Helsinkiin ja meni siellä naimisiin). He saivat elämänsä alkuun. Tieyhteydet olivat aluksin olemattomat mutta yhteistuumin raivattiin tie lähimmälle valtatielle, jotta saatiin yhteys Hancockin kauppiaisiin. Tarvittiin toki erilaisia tarvikkeita kaupasta. Ennen tien avautumista kauppatavara rahdattiin Hancockista veneellä Lake Superiorin vesiä pitkin lähimpään rantaan, josta vielä oli matkaa Toivolaan kolme mailia tiettömän metsän läpi. Rautatiekin oli jo valmistunut vuonna 1901 lähelle asutusta ja asemaa alettiin kutsua Toivolaksi.

Nyt Widemanin suvulla oli oma maankamara jalkojensa alla – tosin vieraalla maalla. He eivät enää olleet torppareita. He olivat omillaan ja heitä kutsuttiin kantofarmareiksi, koska pellot raivattiin kantojen keskelle niitä aluksi poistamatta.

Michiganissa oli lukuisia kuparikaivoksia, jotka vetivät puoleensa siirtolaisia. Mutta kaivosten ehtyessä ja pienentyneitten ansioitten johdosta monet mainarit halusivat ansaita paremmin. Osa siirtyi alueella oleviin sahalaitoksiin tai kaupunkeihin, jossa työn saanti oli parempaa. Farmareitten tulot perustuivat maidon tuotantoon, joka Toivolan alueella oli voimakasta. Vasta 1960-luvun puolella maidon tuotanto pieneni merkittävästi.

 

 

 

Siirtolaiset järjestäytyvät

 

Suomalaisten keskuudessa alkoi varsin pian koko Amerikassa sekä sosiaalinen että kulttuurinen järjestäytyminen. Keskinäinen yhteydenpito oli tärkeää. Erikoisesti on mainittava taloudellinen toiminta. Amerikassa ei ollut juurikaan harjoitettu osuustoimintaa.

Suomalaisten lahja koko Amerikalle oli voimakas osuustoiminnan kehitys. Aluksi sitä pidettiin sosialistisena toimintana, joka viittasi suoraan poliittiseen toimintaan. Mutta pian osuustoiminta sai kannatusta toiskielistenkin joukossa. Vanhassa maassa osuustoiminta oli vanhastaan jo tuttua mutta uutta siirtoväen keskuudessa.

Michiganin osavaltioon perustettiin ensimmäinen suomalainen osuuskauppa Republiciin vuonna 1907. Sen nimi oli Finnish Workmen Association, joka nimi myöhemmin muutettiin muotoon Republic Finnsh Co-operative Store.

Jos oli osuustoiminta vilkasta siirtolaisten keskuudessa niin myös raittiusliike sai nopeasti jalansijaa varsinkin suomalaisten keskuudessa. Alkoi käydä näet ilmi, että alkoholin käyttö lisääntyi nopeasti yhtenä tapana peittää se tyhjä olotila, jonka muutto vieraaseen ympäristöön synnytti. Pian alettiin työmiehiä varten perustaa anniskelupaikkoja, joihin saatiin asiakkaat siirtolaisten joukosta. Rahat kuluivat juomingeissa ja tappeluissa.

Pian tilanne alkoi muuttua kun muutamat aktiiviset henkilöt kiinnittivät huomiota runsaaseen alkoholin käyttöön. Vuonna 1885 saapui siirtolaisten keskuuteen pastori J.K.Nikander, jonka toiminnan vaikutus ulottui myös raittiusliikkeen syntyyn. Ensimmäinen raittiusseura perustettiin samana vuonna. Sen nimeksi tuli Pohjan Tähti ja se toimi Hancockissa. Toinen raittiusseura Onnen Aika perustettiin Republicissa samana vuonna.

Pian syntyi suomalaisten siirtolaisten keskuuteen suuri joukko raittiusseuroja, jotka aluksi toimivat kansainvälisessä Goodtemplar-liitossa. Myöhemmin haluttiin kuitenkin oma kansallinen kattojärjestö, joka perustettiin vuonna 1888 Heikin päivänä Republicissa. Kattojärjestö sai nimeksi Suomalainen Kansallis Raittius Veljeysseura Amerikassa eli S. K. R. V- seura. Seuraa kuitenkin alettiin nopeasti kutsua Veljeysseuraksi.

Wiideman-suvun edustajista raittiusseuraan kuului ainakin Anselm Wiideman, joka otti seuran toimintaan osaa lähes koko elämänsä ajan Amerikassa. Anselmista laitan lyhyen otteen kirjasta Michiganin suomalaisten historia (1967):

”Varhain keväällä v.1900 hän lähti Helsingistä Amerikkaan saapuen Hancockiin syntymäpäivänään. Seuraavassa kuussa hänellä jo oli Toivolassa ”homestead” maa, jota hän raivasi ja viljeli 32 vuotta. Avioliiton hän solmi Anna A. Taivalojan kanssa Mohawkista. Heille syntyi kolme poikaa ja viisi tytärtä, josta yksi on kuollut.

Vuonna 1932 Wiidemanit siirtyivät Keweenaw Bayhin. Kuusitoista vuotta Anselm toimi nyt Michiganin valtion puiston hoitajana, kunnes hän vuonna 1948 siirtyi eläkkeelle. Hänen puolisonsa kuoli seuraavana vuonna, syyskuun 17 pnä.

Anselm Wiideman kuului raittiusseuroihin 63 vuotta ja Suomi-Synodin seurakuntiin 62 vuotta, toimien molemmissa aikaa ja varoja säästämättä. Koko Amerikassa olonsa ajan hän on ahkerasti kirjoitellut sanomalehtiin sekä kotikylän uutisia että artikkeleita laajemmista kysymyksistä, etenkin raittiusasiasta. Hänen viimeinen julkinen esiintymisensä oli lyhyen puheen pitäminen Michiganin Suomalaisten Historiaseuran kesäjuhlilla heinäk. 18 pnä 1965. Kuolema saavutti hänet samana iltapäivänä.”

 

 

Kirkko järjestäytyy

 

Toinen merkittävä tekijä oli kirkollinen järjestäytyminen. Nopeaan tahtiin syntyi evankelis-luterilaisia seurakuntia suomalaisten asuttamille alueille. Edellä mainittu vuosi 1885 oli myös kirkollisen toiminnan voimakkaana alkuna pastori J.K.Nikanderin toimiessa aktiivisesti uusien seurakuntien perustamiseksi. Hänen rinnallaan toimi pastori J.J.Hoikka. Nikanderin toimesta aloitettiin järjestelmällinen seurakunnan toiminta erityisesti Michiganissa. Tällaisia paikkoja olivat Hancock, Calumet, Allouez, Atlanticin kaivosalue, Bostonin kaivosalue, Dollar Bay jne.

 Seurakunnallinen järjestäytynyt toiminta laajeni nopeasti koko siirtokunnan alueelle ympäri Amerikkaa. Laajentumiskehitys alkoi voimakkainta 1880-luvulta alkaen.

Nopeasti tuli tarpeelliseksi keskittää kirkollinen toiminta yhden organisaation alle. Tämä kysymys tuli esille jo vuonna 1886. toiminta ei kuitenkaan heti lähtenyt liikkeelle vaan tarvittiin yhteensovittamista ja sääntöjen hyväksymistä. Käytännössä yhteinen luterilaisen kirkon kattojärjestö perustettiin vuonna 1889. Se sai nimekseen Suomi-synodi. Ensimmäinen synodikokous pidettiin Calumetissa 25.3.1890.

Hyvin nopeasti heräsi myös ajatus perustaa korkeampaa opetusta antava oppilaitos sekä kirkkokunnan että yhteiskunnan tarpeisiin. Suomi-synodin konsistori pohti asiaa ja Suomi-opisto (Suomi College) aloitti toimintansa virallisesti 8.9.1896 Hancockin suomalaisessa kirkossa. Nykyisin Suomi College tunnetaan yliopistona Hancockissa nimellä Finlandia University.

Tähän Suomi-synodin kirkkokuntaan kuului myös Anselm Wiideman perheineen koko elämänsä ajan. On hyvin todennäköistä, että koko Wiidemanin sukukunta Amerikassa kuului Suomi-synodin kirkkokuntaan.

Luterilaisen kirkon piiriin kuului Amerikkaan Suomesta levinnyt herätysliike, jota kutsuttiin laestadiolaiseksi liikkeeksi. Amerikassa liike koki hajaannuksen. Sen yksi haara kuitenkin voimistui siirtolaisten keskuudessa ja sitä kutsutaan Apostolis-luterilaiseksi kirkoksi. Apostolis-luterilainen kirkkokunta perusti myös omia seurahuoneita eri puolille suomalaisten asutuksia. Suomesta kävi useita liikkeeseen kuuluvia saarnamiehiä puhujamatkoilla Amerikassa.

 

 

Suomalaiset Amerikassa tänään

 

Kävin vierailemassa Yhdysvaltain puolella vaimoni kanssa 25 vuotta sitten tarkoituksena tavata omia sukulaisia ja tutustua yleensä siirtolaisten elämään. Matka suuntautui Minnesotaan, joka oli Michiganin ohella tärkeimpiä muuttoalueita suomalaisille. Olin ennen matkaa jonkin verran tutustunut siirtolaisuuteen joten minulla oli ennakkokäsityksiä asiasta. Eivätkä ne olleet kovinkaan vääriä. Tapasin runsaasti ensimmäisen ja toisen polven siirtolaisia matkan aikana. Sukulaiseni jopa yllättivät meidät kutsumalla vähän ennen lähtöämme joukon toisen polven suomalaisia koolle aina Kanadaa myöten. Heidän kanssaan keskustelimme pitkään heidän oloistaan ja tuntemuksistaan Amerikassa.

Sain käsityksen, että heidän sukupolvensa oli sopeutunut amerikkalaisiin oloihin hyvin vaikka keskustelun aikana kuitenkin häivähti ripaus kaipausta entiseen kotimaahan. Myöhemmin sukututkimusten yhteydessä olen havainnut sen, että nykyinen kolmas ja neljäskin sukupolvi on alkanut kiinnostua omista juuristaan täällä Suomessa ja haluavat tietää enemmän taustoistaan täällä. Ehkäpä Wiidemanin suvun jälkeläisetkin Amerikassa alkavat etsiä juuriaan Keuruun metsäisiltä kukkuloilta.

 

Liite Widemanin suvusta:

 

Perhe 1

I  Hans Juhanpoika Wideman, torppari Keuruun Suolahdessa Kivijoen torpassa, s. 27.11.1825 Kruunupyyssä. Asui itsellisenä vaimonsa kanssa vuodesta 1848 pappilan torpassa Keuruulla.

Puoliso: Vihitty 26.9.1847 Keuruulla Kaisa Erkintytär Wideman o.s. Mannisholm, s. 17.2.1815 Kortesjärvellä.

     Lapset:

     Anna Wideman, s. 3.6.1849 Keuruulla.

     Otto Wideman, s. 21.5.1851 Keuruulla. Perhe 2.

     Karl Wideman, s. 4.11.1853 Keuruun Kivijoella.

     Hilda Wideman, s. 8.1.1857 Keuruun Kiviojassa.

     Matilda Wideman, s. 8.1.1857 Keuruun Kiviojassa.

Perhe 2

II  Otto Hansinpoika Wideman, perheestä 1, (isä Hans Wideman), torppari Suomessa, farmari Michiganissa, s. 21.5.1851 Keuruulla, k. 7.4.1920 Michiganin Houghtonissa, Toivola. Otto lähtenyt  Amerikkaan  1892. Muuttanut: Amerikkaan 1892.

Puoliso: Vihitty 8.7.1876 Pihlajavedellä Leena Serafia Matintytär Wideman, s. 3.8.1854 Pihlajaveden Suojärvellä, k. 12.5.1916 Michiganin Houghtonissa, Toivola. Leena lähtenyt  Amerikkaan 1903. Muuttanut: Amerikkaan.

Vanhemmat: Matti Juhanpoika Kukkomäki, s. 13.1.1830 Töysässä ja Maria Matintytär Katajamäki, s. 20.12.1836 Töysässä.

     Lapset:

     Ida Wideman, s. 11.12.1877 Keuruulla. Perhe 3.

     Otto Anshelm Wideman, s. 3.4.1880 Keuruulla. Perhe 4.

     Enok (Eino) Wideman, s. 2.1.1883 Keuruulla. Perhe 5.

     Matilda Dagmar Wideman, s. 19.11.1885 Keuruulla. Perhe 6.

     Maria Wideman, s. 11.4.1888 Keuruulla, k. 1.9.1969 Michiganin Houghtonissa, Toivola. Muutti Amerikkaan 1903.

     Lyyli Wideman, s. 20.5.1891 Keuruulla, k. 3.12.1973 Michiganin Houghtonissa, Toivola. Muutti Amerikkaan 1903.

Perhe 3

III  Ida Otontytär Wideman, perheestä 2, (isä Otto Wideman), s. 11.12.1877 Keuruulla, k. 22.9.1921 Helsingissä. Muutti Helsinkiin 18.4.1896.

Puoliso: Johan Virta, s. 12.11.1873 Urjalassa, k. 17.12.1957 Helsingissä.

     Lapset:

     Tytär Virta,.

     Poika Virta,.

     Ellen Inkeri Wideman, s. 27.8.1899 Helsingissä, k. 16.12.1915 Helsingissä.

     Väinö Johannes Lindströn, s. 12.2.1901 Helsingissä, k. 24.2.1931 Helsingissä.

     Jenny Augusta Lindström, s. 13.6.1903 Helsingissä, k. 16.1.1969 Helsingissä.

     Lahja Elina Lindström, s. 10.2.1905 Helsingissä, k. 3.10.1989 Helsingissä.

     Viljo Oskari Lindström, s. 4.1.1908 Helsingissä, k. 9.2.1928 Helsingissä.

Perhe 4

III  Otto Anshelm Otonpoika Wideman, perheestä 2, (isä Otto Wideman), farmari, valtion puiston hoitaja, s. 3.4.1880 Keuruulla, k. 18.7.1965 Michiganin Keweenaw Bayssa. Muutti Amerikkaan 1900.

Puoliso: Vihitty 1904 Michiganin Keweenawissa Anna Liisa Wideman o.s. Taivaloja, s. 24.6.1883 Pudasjärvellä, k. 17.9.1949 Michiganin Keweenaw Bayssa.

     Lapset:

     Väinö Wideman, s. 1904.

     John Anselm Wideman, s. 1905 Michiganissa.

     Ingrid Wideman, s. 1907 Michiganissa.

     Signe Elina Wideman, s. 1909 Michiganissa.

     Lilja (Lilly Lillian) Wideman, s. 21.4.1911 Michiganin Houghtonissa, Toivola, k. 22.9.2004 Michiganin Marquettessa, Ishpeming.

     Uuno (Uno) Usko Urho Wideman, s. 21.10.1913 Michiganin Misery Bayssa, k. 1.11.1971 Michiganin Houghtonissa, Chassel.

     Wesley Jalmer Wideman, s. 1917 Michiganin Misery Bayssa, k. 1917 Michiganin Misery Bayssa.

     Hulda Sophia Wideman, s. 11.3.1918 Michiganin Misery Bayssa, k. 30.5.1955 Michiganin Keweenaw Bayssa.

     Milja (Amelia) Aliina Wideman, s. 24.10.1921 Michiganin Houghtonissa, Toivola, k. ?.4.1995 Arizonan Yvapaissa, Chino valley.

     Sulo Jalmar (Yalmer) Wideman, s. 6.6.1923 Michiganin Houghtonissa, Toivola, k. 13.10.1994 Michiganin Deltassa, Escanaba.

     Helmer Wideman, s. 1925, k. 1925.

Perhe 5

III  Enok (Eino) Otonpoika Wideman, perheestä 2, (isä Otto Wideman), s. 2.1.1883 Keuruulla, k. 12.4.1928 Michiganin Houghtonissa, Toivola. Muutti Amerikkaan 1900.

Puoliso: Vihitty 4.11.1904 Senia (Senja) Maria Wideman o.s. Maki, s. 21.12.1886 Töysässä, k. 9.9.1959 Michiganin Houghtonissa, Toivola.

     Lapset:

     Lempi Aina Maria Wideman, s. 13.7.1905 Michiganin Houghtonissa, Toivola, k. 20.6.1987 Michiganin Houghtonissa, Toivola.

     Impi Verna K. Wideman, s. 1907, k. 1907.

     Toivo William Eino Wideman, s. 1.3.1908 Michiganin MIsery Bayssa, k. 7.4.1983 Michiganin Houghtonissa, Hancock.

     Waino Johannes T. Wideman, s. 28.4.1910 Michiganissa, k. 28.12.1962 Kalifornian Los Angelesissa.

     Kaarlo Albin Henry Wideman, s. 22.1.1913 Michiganin Houghtonissa, Toivola, k. 26.1.1997 Michiganin Houghtonissa, South Range.

     Saimi Lyyli Elma A. Wideman, s. 16.2.1916 Michiganin Misery Bayssa, k. 12.8.1993 Michiganin Houghtonissa, Hancock.

Perhe 6

III  Matilda Dagmar Otontytär Wideman, perheestä 2, (isä Otto Wideman), s. 19.11.1885 Keuruulla, k. 16.9.1956 Michiganin Houghtonissa, Toivola.

Puoliso: Vihitty 30.9.1908 Hancockissa Jack (Jaakko) Nestor Antinpoika Jackson e. Nevala, s. 26.2.1886 Kauhajoella, k. 3.11.1945 Michiganin Ironwoodissa.

     Lapset:

     Andrew Tura Jackson, s. 29.4.1909 Wisconsinin Mooressa, k. 18.7.1970 Michiganin Wixomissa.

     Margaret Alexsandria Jackson, s. 24.6.1910 Wisconsinin Mooressa, k. 23.10.1990 Washingtonin Seattlessa.

     Carl Jacob Jackson, s. 24.5.1912 Wisconsinin Iron Beltissä, k. 15.3.1996 Kalifornian Buttessa, Magalia.

     Eugene Jackson, s. 30.6.1916, k. ?.10.1916 Wisconsinin Iron Beltissä.

     Martha Mary Jackson, s. 25.7.1917 Wisconsinin Mooressa, k. 14.1.1997 Floridan Pinellassa.

     Alfred Nestor Jackson, s. 5.10.1919 Wisconsinin Mooressa, k. 12.5.1989 Koloradon Jeffersonissa, Golden.

     William Jackson, s. 1921, k. 1921 Wisconsinin Iron Beltissä.

 

 

 

Sukua tapaamassa Amerikassa 1990

Amerikan matkalta 6.6. - 19.6.1990

 

Lähtö Helsingistä klo 12.00. Kone seisoi kentällä kolme ja puoli tuntia matkustajat sisällä. Kapteeni ei lähtenyt, koska koneen ilmastointi ei pelannut. Kaikki matkustajat istuivat sisällä koneessa koko ajan. Pan Am ei saanut kovin suuria luotettavuuspisteitä.

New Yorkin Kennedyn kentällä oli runsas tunti aikaa siirtyä Minneapolisin koneeseen. Kiirettä piti, mutta siirto onnistui. Lento Minneapolisiin oli normaali aikataulussa. Lento oli kuitenkin melko levoton ankaran tuulen vuoksi. Istuimme viimeistä edellisessä penkissä ja tärinä oli ajoittain kovaa.

Kentällä oli vastassa Leonard ja Irene Pylka. Lähdettiin heti kohti Auroraa, jonne matkaa oli runsaat 200 mailia. Yö oli vastassa. Univelka oli ylivoimainen. Eeva nukkui lapsen tavoin auton takapenkillä. Yritin taistella unta vastaan, mutta jäin tappiolle. Puolivälissä matkaa kävimme kahvilla ja Leonaed tankkasi auton. Poltin yhden savukkeen ulkona ennen kahvia ja olin lähellä pyörtymispistettä, väsymys oli valtava.

Kello kolme olimme Leonardin ja Irenen kotona. Meille oli varattu sievä makuuhuone. Menimme heti nukkumaan ja nousimme klo 10.00 ylös.

Päivällä saunoimme oikeassa suomalaisessa saunassa. Löylyt olivat makoisat. Sitten lähdimme ajelemaan Auroran ulkopuolelle ja kävimme mm. Embarrassin hautausmaalla, jonne äitini setä John Pylka oli haudattu. Edelleen kävimme John Pylkan asuinpaikalla. Hänelle oli annettu maata asuttavaksi. Alueeseen kuului suota, alavaa maata ja hyvin kivinen mäki, jossa talo oli sijainnut. Siellä oli vielä jäljellä vanha heinälato ja niittokone. Leonard ihmetteli kivien määrää ja sitä, kuinka hänen isänsä oli kyennyt elättämään 19-lapsisen perheen näissä maisemissa. Tila oli myyty myöhemmin pois J. Pylkan kuoleman jälkeen. Sitten poikkesimme Leonardin sisaren luona (Sadie nimeltään).

 

9.6.

Kävimme Oskar ja Amelia Ahon lasten luona. Ensin kävimme Benjam ja Hilja Ahon kotona. Hilja Ahon (os. Sikkilä) vanhemmat ovat kotoisin Alajärven Kurejoelta. Hänellä on siellä sukulaisia mm. Eeli Sikkilä. Vilkas ihminen ja muistaa paljon sukulaisia sekä Suomesta että Amerikasta. Oli käynyt Benin kanssa meillä kotonakin tapaamassa äitiäni vuonna 1971. (Ameila oli äitini serkku eli John Pylkan vanhin tytär).

Sitten tapasimme Amelian ja Oskarin toisen tyttären Maymie Toikan ja hänen miehensä Väinön. Väinön vanhemmat olivat kotoisin Saarijärveltä. Väinö oli joutunut moneen leikkaukseen reumatismin takia ja oli lähes liikuntakyvytön.

Tulomatkalla kävimme Irenen sisaren luona, jonka mies on kuollut. Hän (mies) on myös Pylkän sukua, Jussin poika Wilbert. Kävimme katsomassa William Pylkan kotipaikkaa. William oli Johnin poika, joka oli yhteydessä meille Suomeen sotien jälkeen. Williamsin koti oli nyt autiona. Hän oli siis Leonardin veli.

 

10.6.

 

Sateinen aamupäivä. Tarkoitus oli käydä Wirginiassa ruokailun jälkeen. Wirginia on noin 12000 asukkaan kaupunki, jossa on runsaasti suuria kauppoja. Kaupankäynti perustuu kaivostoimintaan, joka on alueen ja koko pohjoisen osan Minnesotaa tärkein elinkeino.

Näköalapaikalla poikkesimme kioskiin, josta ostettiin kortteja. Yllättäen myyjä alkoi puhua suomen kieltä kanssamme. Ulkona tapasimme kaksi miestä ja naista, jotka kaikki tulivat tervehtimään meitä ja kaikki puhuivat selvää suomea. He olivat toisen polven amerikkalaisia ja kielitaito oli säilynyt jotensakin hyvänä. Yksi heistä oli Hongisto (isoisä oli Erkki H.) ja toinen oli norjalais-suomalainen ja puhui hyvää suomea. Hongiston vaimo oli tyttönimeltään Huuskonen.

 

Saarnamies John Pylka

”Tunnettu saarnamies ja sanaselittäjä John Pylka syntyi Alajärvellä Suomessa heinäkuun 18.p:nä 1864. Saapui Amerikkaan v. 1885 Duluthiin Minn. muuttaen sieltä Ironwodiin, Mich., myöhemmin Montanaan ja sieltä Virginiaan, josta siirtyi Embarrasiin, Minn., jossa asui 33 vuotta.

Hän lukeutui ap. lut. kirkkokuntaan ja on toiminut vuosikausia saarnaajana ja toimittanut papillisia tehtäviä. Kuoli Leontin sairaalassa Virginiassa, Minn., toukokuun 6. p:nä 1936. Meni avioliittoon Anna Liisa Ekmanin kanssa 12. p. 1890. Jälkeen jäi vaimo ja 13 lasta.” (teksti eräästä julkaisusta Amerikassa).

Leonard: ”Häneltä paloi talo kaksi kertaa. Toisella kerralla muuttaessaan Embarrasiin hän käveli sinne palossa ehjäksi jäänyt hella selässään.”

Hän ehti vielä olla pitkään maanviljelijänä farmilla, jossa kävimme ottamassa kuvia. Alue oli toista sataa eekkeriä ja asuinpaikka ympäristöineen erittäin kivistä.

Leonard: ”Minä muistelen, että perunaa istutettiin kivien väliin ja heinää saatiin svampilta lehmiä varten, joita oli kymmenen. Hevosia pidettiin ajoa varten kaksi kappaletta. Työnsä ohella isä ehti toimia myös saarnamiehenä ja jopa pappina 1903.”

Aurorassa tavattiin 8.6. opettaja ja kukkakauppias Ahola ja hänen äitinsä sekä 9.6.tavattiin Risku-niminen suomea puhuva vanhempi mies Virginiassa kaupassa, oli kotoisin Kurikasta.

 

10.6.

 

Olimme kirkossa. Saarnaamassa oli naispappi. emme kovin hyvin ymmärtäneet hänen puhettaan, mutta kirkonmenot muistuttivat suomalaisia. Aluksi oli jonkinmoinen kyselyhetki, jossa seurakunnan jäsenet kertoivat tapahtumia. Meidän isäntämme Leonardkin esitteli meidät kirkkokansalle ja kertoi meistä ja meidän matkamme tarkoituksesta. Sattumalta istui meidän takana M. ja Mrs. Maki. Rouva oli sukulainen, josta Leonard muistutti seurakunnalle. Tilanne oli jotenkin kiehtova ja hieman itsetuntoa kohottava. Hänen puheensa ei ollut kovin lyhyt ja seurakunta kuunteli sitä kiinnostuneena. Eräs seurakunnan jäsen toivotti sitten meidät suomen kielellä tervetulleeksi.

Jumalanpalveluksen jälkeen Leonardin luona kävi Mäen pariskunta, joka pyysi meitä kahville tänään. He asuvat melko lähellä Leonardin kotia.

Päivällä lähdimme Embarrassiin kesäjuhlaan, joka on vuotuinen Amerikan suomalaisten tapaaminen. Matka oli erittäin mielenkiintoinen. Tapasimme juhlissa useita suomea puhuvia vanhempia ihmisiä. Yritin kirjoittaa muistiin kaikkien niitten ihmisten nimet, joitten vanhemmat tai isovanhemmat ovat lähteneet Suomesta siirtolaisiksi USA:han. Useat tulivat tervehtimään ja puhuivat suomea melko hyvin. Juhlan juontaja Gary Rantala esitteli meidät koko juhlayleisölle kaukaisina vieraina Suomesta ja pyysi meitä nousemaan ylös kaiken kansan nähtäväksi. Olimme Eevan kanssa kovin ylösotettuja asian johdosta. Meistä otettiin kuva paikalliseen sanomalehteen, jonka Leonard lupasi lähettää meille Suomeen.

Otin paljon kuvia juhlasta ja aion kirjoittaa jutun Järviseutuun kotiin palattuani. Jutun on mentävä läpi, sillä lupasin lähettää Leonardille ja Irenelle siitä leikkeen.

Paikalla oli mm. Michael G. Karni ja hänen iäkäs äitinsä, jonka etunimeä en huomannut kysyä, mutta sukunimi oli Niemi. Poika tiesi kertoa, että isovanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä. Heidän nimensä ovat Oskari Niemi ja Alma Kyrönlahti. Lupasin selvittää sukulaisuussuhteet Alajärvellä ja lähettää tietoja Michaelille Amerikkaan.

 Paluumatkalla kävimme jälleen yhden Leonardin sisaren pojan kotona. Hänen nimensä on Willard Aho ja vaimon nimi oli Elsie. Willard puhuu erittäin hyvää suomea, sen sijaan Elsie ei kovin hyvin. He ovat käyneet Suomessa useita kertoja. Willard puhui paljon ja tiesi asioista hyvin paljon. Keskustelimme useita tunteja. Amerikkalaiseen tapaan isäntäväki oli hyvin vieraanvaraista ja ystävällistä. Joimme kahvia tai paremminkin ruokailimme kahvin kera, sillä pöydässä oli kaikkea mahdollista. Erittäin miellyttävä tapaaminen.

Paljon tapahtui tänään ja kokemus ja tieto Amerikasta on jälleen karttunut paljon. Synteesi kaikesta on tehtävä matkan jälkeen, kun kaikki asiat ovat asettuneet paikoilleen. Huomenna lähdemme käymään Duluthissa, jossa viivymme koko päivän.

 

11.6.

Duluthin matka.

Leonardin ja Irenen kanssa ajelimme Duluthiin. Ensin syötiin aamupalat, sitten lähdettiin Leonardin johdolla. Aluksi oli hieno sää, mutta Duluthin lähellä alkoi sataa ja ulosmeneminen oli hankalaa. Kiertelimme ympäri kaupunkia. Kävimme satamassa, veturimuseossa, kirjastossa ja monessa paikassa. Ruokailemassa kävimme korkeassa tornissa keskellä kaupunkia. Ravintola oli tornin huipulla ja muistutti Puijon pyörivää ravintolaa. Maisema muuttui joka hetki hiljalleen.

Edellispäivänä kaupungissa oli tapahtunut onnettomuus. Superior-järveltä laivat tulevat satamaan nostosillan alta ja silta nostetaan vaakatasossa korkealle laivan alikulun takia. Eräs 50-vuotias nainen oli erehdyksessä jäänyt sillalle, kun sitä alettiin nostaa ylös. Hän hätääntyi ja huusi apua. Siltavahti ei asiaa havainnut ja hätääntynyt nainen putosi alas ja katkesi kahtia siltapalkkeihin. Tapaus oli hirvittävä ja liikenne pysäytettiin kahdeksi tunniksi onnettomuuden vuoksi.

Leonard ja Irene näkevät paljon vaivaa vuoksemme, mutta luulen sen kuuluvan amerikkalaiseen elämänmenoon olennaisesti. Irene on laittanut hyvää ruokaa koko ajan. Leonard puolestaan on kyydinnyt meitä kuin piispaa konsanaan. Olen asiasta hieman kiusaantunut enkä tiedä kuinka osoittaisin kiitollisuuteni heitä kohtaan. Toivon, että minulla on siihen mahdollisuus joskus.

Toissapäivänä (sunnuntaina) sain tietooni, että Oskar Ahon perheestä ja muista jälkeläisistä on valmistumassa perhekirja. Amelian (joka on äitini serkku) ja Oskarin perheestä on runsaasti jälkeläisiä, joten kirjasesta on minulle suuri apu sukututkimuksessa. Pyysin heitä lähettämään kirjasen minulle ja he lupasivat niin tehdä.

 

12.6.

Seuraavat olemme omilla teillämme. Vuokrasin eilen auton Duluthista ja toin sen Auroraan ja tänä aamuna lähdimme ajelemaan kohti Kanadaa. Matka suuntautui aluksi Duluthiin, jossa emme viipyneet. Matka jatkui pitkin valtavan suurta Lake Superiorin länsilaitaa kohti Thunder Bayta. Pysähtelimme usein ja otimme runsaasti kuvia eri tilanteista ja ostelimme matkamuistoja. Huomenna on tarkoitus viivähtää Thunder Bayssa jonkun aikaa ja sitten jatkamme matkaa International Fallsia kohti.

Reitti kulkee vähän kauempaa Kanadan puolelta Kenoran kautta International Fallsille, sieltä Yhdysvaltain puolelle Minnesotaan, sitten Auroraan seuraavana päivänä.

 

16.6.

Retki Virginiaan, jossa vietettiin ”The day of Loon”, eli Kuikan päivää. Kuikka on Minnesotan valtion kansallislintu ja sille on omistettu kesäkuun 16. päivä, jolloin kymmenet tuhannet ihmiset kokoontuvat tiettyyn kaupunkiin juhlimaan. Tällä kertaa juhlat ja paraati pidettiin Virginiassa. Otin noin 40 valokuvaa, joista selviää meno ja meininki varsin hyvin.

Paraatin jälkeen juhlat jatkuivat ”Parkissa” eli puistossa. Siellä oli esiintyjiä aina 4-vuotiaista alkaen. Ohjelma oli tyylillisen amerikkalaista. Kaikki saivat esiintyä sydämensä kyllyydestä. Siellä oli myös tarjolla eri kansallisuuksien tekemiä käsitöitä ja ruokalajeja. Mekin söimme mm. italialaisen ”hot dogin”. Aika vierähti mukavasti. Juhlat jatkuvat huomenna, sunnuntaina, jolloin muutoin vietetään Amerikan (17.6.) isäin päivää.

 

17.6.

On sunnuntai. Tänään tapasimme runsaasti sukulaisia. Leonard oli pyytänyt kylään lähes kaikki elossa olevat vanhemmat Pylkän suvun jäsenet. Lisäksi kylässä oli Benin vaimo Helia ja hänen serkkunsa Florence, jotka molemmat ovat Sikkilästä Kurejoelta. Heidän vanhempansa ovat aikanaan tulleet Amerikkaan. Florence asuu Kanadassa ja tuli vasiten miehensä Tuure Luoman (joka hänkin on sikkiläisiä) kanssa meitä tapaamaan. Otin kaikista kuvia.

Myöhemmin illalla kävi meitä vielä tapaamassa Leonardin veljen poika William vaimonsa kanssa. Hän on hyvin vilkas ja puhelias ja jutteli kanssamme hyvällä suomen kielellä. Williamin isä oli myös William. Hän oli sotien jälkeen yhteydessä äitini kanssa kirjeitse ja lähetteli joskus Amerikan paketteja meille.

 

18.6.

Tämä päivä tulee olemaan toistaiseksi viimeinen Aurorassa ja Leonardin ja Irenen vieraina. Matkan tuntemuksia en voi nyt analysoida. Tarvitaan aikaa, jotta asiat asettuvat tärkeysjärjestykseen.

Yhden asian voin heti todeta: Isäntäväki on tarkalleen toiminut niin kuin olin toivonutkin. Sain tutustua lähes kaikkiin niihin sukulaisiin, jotka ovat olleet minun sukututkimukseni kannalta tärkeitä. Nuori sukupolvi jäi tuntemattomaksi, mutta kaikki ne vanhat elossa olevat sukulaiseni olen tavannut. Heiltä saa vielä arvokasta tietoa, jota ei ole säilytetty paperille, vaan tarkoitus on saaduista kokemuksista muodostaan kokonaiskuva.

Tänään tapasin Jussi Pylkän vanhimman elossa olevan pojan Theodorin eli Tedin. Tapaaminen muodostui hänelle liikuttavaksi ja koko tilanne oli hyvin herkkä. Aluksi hän ei tunnistanut minua sukulaiseksi, mutta Leonardin autettua asiaa hän alkoi nähdä kasvoissani suvun tunnusmerkkejä ja sanoi minun olevan Oskarin, hänen jo kuolleen veljensä näköinen. Ted on jo vanha eläkkeellä oleva mainari, joka teki raskasta kaivostyötä läheisessä kaivoksessa lähes 30 vuotta. Ikääkin oli jo karttunut 81 vuotta.

Auliisti hän alkoi näyttää kuvia perheestään ja antoi meille muutamia kuvia muistoksi. Selvästi hän oli liikuttunut, kun hän näytti viime vuonna kuolleen vaimonsa kuvaa. Hän oli jäänyt yksin. Lapset olivat lentäneet pesästä ja puoliso oli poissa. Asia koski häneen vielä. Oli liikuttavaa kuulla vanhan ja huonosti liikkuvan miehen kertovan perheensä jäsenistä.

Lähdön hetkellä hän syleili sekä vaimoa että minua ja ilmaisi ilonsa, että kävimme häntä tapaamassa. Syleily merkitsi selvästikin lopullisia jäähyväisiä meille, sillä hän tiesi, ettemme tule enää koskaan tapaamaan.

Hän oli niitä suomalaisia ihmisiä, jotka ovat saaneet aikaan amerikkalaisen elintason kovalla työllä. Toivon hänelle onnellisia loppuvuosia.

Päivän ohjelmaan kuului käydä viereisessä kaivoksessa. Asian teki jännittäväksi se, että me menimme 710 metriä kallion sisään. Se oli kokemus, joka saattaa jäädä minulle ainoaksi. Ei kovinkaan usein laskeuduta niin syvälle maan alle.

Hissi kuljetti meidät lujaa vauhtia alas ja piti valtavaa kolinaa. Hurjaa syöksyä 710 metriä, sitten pehmeä pysähdys alimmalle tasolle, maan pinnalta mitattuna 2431 jalkaa.

Alhaalla meni kokonainen tunti oppaan esitellessä englanniksi kaivoksen toimintaa, malmilaatuja ja erilaisia työtapoja. Opas oli nimeltään Korpi ja kertoi vanhempiensa olevan isän Kokkolasta ja äidin Seinäjoelta. Äiti oli Kivimäki nimeltään. Aikamoinen huuliveikko oli opas. Puhui jopa vähän suomeakin. Leonardin hän tunsi entuudestaan.

Näin on kirjoitettu vain murto-osa siitä, mitä olemme kokeneet, mutta luotan siihen, että ihmisjärki muodostaa tapahtumista sellaisen kokonaisuuden, jolla on elämässä kasvattava ja myönteinen merkitys.

 

 

 

 

 

 

 

·        America's trip to 6.6. - 19/06/1990 (Translated by Google).

Departure from Helsinki at 12.00. The machine was standing on the ground for three and a half hours the passengers inside. The captain did not go, because the machine's air conditioning did not play. All the passengers were seated inside the machine all the time. Pan Am did not get very high reliability of the points.
New York's Kennedy in the field for over an hour to go to the Minneapolis machine. Had to hurry, but the transfer was successful. The flight to Minneapolis was a normal schedule. The flight was quite apprehensive of severe wind. We sat in the penultimate bench and vibration was at times hard.
The field was greeted by Leonard and Irene Pylka. We went immediately towards Aurora, where the trip was over 200 miles. The night was greeted. Lack of sleep was overwhelming. Eve was sleeping like a child car in the back seat. I tried to fight with sleep, but I stayed in the red. Halfway through the trip we had a coffee and Leonaed fueled car. The burner is one cigarette out before the coffee and I was close to pyörtymispistettä, fatigue was huge.
At three o'clock we were in Leonard and Irene at home. We had booked pretty bedroom. We went to bed and as soon as we got up at 10.00.
During the day, had a sauna right in the Finnish sauna. Steams were tasty. Then we went driving around the outside, and we went to the Aurora mm. Embarrass the cemetery, where my mother's uncle John Pylka was buried. Furthermore, we went to John Pylkan residence. She had been given the land to be inhabited. The area was marshland, low-lying land and very rocky hill where the house was located. There was still the old hay barn and the mower. Leonard wondered the amount of stones and how his father had been able to support 19 children from the family in these landscapes. The space was later sold off after the death of J. Pylkan. Turned to the Leonard's sister's house (Sadie called).

9.6.
We went to Oskar and Amelia Aho children's house. First, we went to Benjam and Hilja Aho at home. Hilja Aho (os. Sikkilä) parents are from Alajärven Kurejoelta. He has relatives there, for example. Eli Sikkilä. The lively person and remember a lot of relatives in both Finland and America. Had been to Benin with us at home to meet my mother in 1971. (Ameila was my mother's first cousin of John Pylkan oldest daughter).
Then we met Amelia's and Oskar's second daughter Maymie Toikka and her husband Angelica. Garden Angelica's parents were from Island Lake. Väinö had had many surgery because of rheumatism and was almost unable to move.
On the way we visited Irene's sister's house, the man is dead. He (man) is also related to the Pylkän, John's son, Wilbert. We went to see William Pylkan domicile. William was the son of John, who was in contact with us to Finland after the war. Williams' home was now deserted. He was, therefore, Leonard's brother.

10.6.

Rainy morning. The intention was to go Wirginiassa after a meal. Wirgin of about 12,000 inhabitants, the city, with plenty of great shops. Trading is based on mining, which is the region and the northern part of Minnesota-war main source of livelihood.
View Online strayed kiosk, which was bought cards. Surprisingly, the vendor began to speak with the Finnish language. Outside, we met two men and a woman, all of which came to greet us and all spoke plain Finnish. They were second-generation Americans, and multilingual had remained somewhat good. One of them was Hongisto (grandfather was Erkki H.), and the other was a Norwegian-Finnish and spoke good Finnish. Hongisto wife was a girl named Huuskonen.

Preacher John Pylka
"A well-known preacher and word explanation for John Pylka was born in Alajärvi in ​​Finland in July 18.p: as 1864. Arrived in America v. 1885 Duluth Minn. changing from Ironwodiin, Mich., and later to Montana and then to Virginia, which was transferred to Embarrass, Minn., where lived for 33 years.
He put it among ap. vices. Church and has served for many years as a preacher and provided priestly functions. Leontin died in a hospital in Virginia, Minn., May 6, p, respectively in 1936. Went to marry Anna Liisa Ekman 12 p. 1890. After a missed his wife and 13 children. "(Text from a publication in America).
Leonard: "He burned the house twice. The second time, moving to embarrass he walked there the fire remained intact stove on his back. He could still be a long time as a farmer on a farm, where we taking pictures. The area was a hundred acres and residence surroundings very stones. I remember that the potatoes were planted in between the rocks and the grass was svampilta cows for which there were ten. Horses were held for driving in two pieces. In addition to his Father could also serve as a preacher, and even a priest in 1903. "
The Aurora was 8.6. teacher and florist Ahola and his mother, and 9.6.tavattiin Risku called Finnish-speaking senior man in Virginia trade, was a native of Kurikka.

10.6.

We were in the church. Preach the Mass was a female minister. we are not very well understood what he was saying, but the Church resembled the Finnish expenditure. Initially, there was some kind of survey moment where members of the congregation told the events. Our barkeep Leonardkin introduced us to the church and told the people about us and our journey purpose. Coincidentally, we sat in the back, and Mrs. M. Maki. Lady was a relative, which Leonard reminded the congregation. The situation was somehow fascinating and a little self-esteem uplifting. His speech was not very short, and the congregation listened to it with interest. One member of the congregation welcomed us, then welcome to the Finnish language.
After the service, it was at Leonard's Hill couple who invited us to a cup of coffee today. They live quite close to Leonard's home.
During the day, we went to embarrass the summer celebration, which is the annual meeting of the American Finns. The trip was very interesting. We met at a party a number of Finnish-speaking older people. I tried to write down all the names At their people, in whose parents or grandparents have left Finland to immigrate to the USA. Many people came to greet and speak Finnish quite well. Hosts Gary Rantala introduced us to the public throughout the festival as distant as guests from Finland and asked us to stand up to all the people to see. We were with Eve so taken up the matter. We took picture in the local newspaper, By Leonard promised to send to us in Finland.
I took a lot of pictures of the celebration, and I'm going to write a story Lakes Region after returning home. The case has to go through, as I promised to send Leonard and Irene from the clip.
There were for example. Michael G. Karni and his elderly mother, whose first name I forgot to ask, but the surname was Niemi. The boy knew to tell you that the grandparents were from Alajärvi. Their names are Oskari Niemi and Alma Kyrönlahti. I promised to check the relation of Alajärvi and send data to Michael to America.
 On the way back we went to yet another Leonard's sister's son at home. His name is Willard Aho and his wife's name was Elsie. Willard speaks very good Finnish, instead of Elsie did very well. They have been to Finland several times. Willard talked a lot and knew things very much. We talked for several hours. American way, the hosts were very hospitable and friendly. We drank coffee, or rather got food with coffee, because the table was all possible. A very pleasant meeting.
A lot happened today and the experience and knowledge of America is once again accumulated a lot. The synthesis of all shall be made after the trip, when all things have settled into place. Tomorrow we go to visit in Duluth, where we will spend the whole day.

11.6.
Duluth travel.
In Leonard and Irene with drove to Duluth. The first morning we ate the pieces, then we went Leonard's chair. Initially, the weather was fine, but it started to rain near Duluth and going out was difficult. We walked around the city. We went to the harbor, train museum, a library, and in many places. We went foraging in a high tower in the middle of the city. The restaurant was top of the tower and pointed Puijon rotating restaurants. The landscape changed every moment slowly.
The day before, the city had an accident. Superior lake boats come into the harbor lifting under the bridge and the bridge is raised high in the horizontal plane of the ship due to the underpass. A 50-year-old woman had mistakenly left the bridge, when it began to be lifted up. He panicked and cried out for help. Siltavahti not matter detected and frantic fell down and broke in two bridging beams. The case was terrible and the traffic was stopped for two hours due to an accident.
Leonard and Irene will see a lot of trouble for us, but I think its part of the American way of life substantially. Irene has put good food all the time. Leonard, in turn, is a ride us like the bishop himself. I'm on a little embarrassed and I do not know how for to show my gratitude towards them. I hope that I have the opportunity to do sometimes.
The day before yesterday (Sunday), I found out that Oskar Aho's family and the other offspring is nearing completion of a family book. Amelia (which is my mother's cousin) and Oskar's family is rich in offspring, so the book is of great help to me in genealogy. I asked them to send me a booklet and they promised to do so.

12.6.
Next we have our own roads. Yesterday I rented a car from Duluth and brought it to Aurora and this morning we went driving around the country towards Canada. Travel first went to Duluth, where we stayed. The journey continued along the enormous Lake Superior on the west side towards the Thunder Bay. I stopped often and we took lots of pictures in different situations. Ostelimme souvenirs and fight over the old method. Tomorrow is to dwell in Thunder Bay for a while and then continue our journey towards the International Falls will.
The route runs a little longer than the Canadian side of the Kenora through the International Fall It, from the US side to Minnesota, then Aurora next day.

16.6.
Tour to Virginia, where the celebrated "The day of Loon", ie Kuikan days. Loon is the state of Minnesota, the national bird, and it is dedicated to the 16th day of June, when tens of thousands of people gather in a certain city to celebrate. This time the festivities and parade was held in Virginia. I took about 40 photos, which describe the flow and a new record attendance today quite well.
After the parade festivities continued in "Park" or in the park. There was always the performers aged from 4 years. The program was a stylistic Americans. All were present in their heart's content. There was also offered in a variety of nationalities made crafts and cuisine. We also ate mm. Italian "hot dog". Time went comfortably. Celebrations will continue tomorrow, Sunday, when otherwise celebrated American (17.6.) Of the fathers days.

17.6.
It's Sunday. Today we met plenty of relatives. Leonard had asked the village of nearly all surviving parents Pylkän members of the genus. In addition, the village had a wife Helia University of Benin and his cousin Florence, both of which are Sikkilä Kurejoelta. Their parents have eventually come to America. Florence lives in Canada with her husband and came to manually Tuure Luoma (who is also sikkiläisiä) to meet us. I took all the pictures.
Later in the evening we went to another meeting with Leonard's nephew William with his wife. He is a very lively and talkative, and chatted with us in good Finnish. William's father was also a William. He was after the war, in connection with my mother by letter and I sent some packets of America for us.

18.6.
This day will be the last time being in Aurora and in Leonard and Irene guests. Along the sensations I can now analyze. We need time to settle things in order of importance.
One thing I can say right away: The host family has worked exactly as I had hoped. I got to know almost all the relatives who have been in my family history of the business. The young generation remained unknown, but all those old surviving relatives I've met. They may still valuable information that is not stored on paper, but to the experience gained in the overall shape.
Today I met Jussi Pylkän the oldest surviving son of Ted's Theodori. The meeting consisted of him moving and the whole situation was very delicate. At first he did not recognize me kinsman, but Leonard's organize assisted the matter, he began to see my face family characteristics, and said that I was Oskar's, he was already dead brother looking. Ted is already an old retired miner who made heavy mining work closely with mine for almost 30 years. Ikääkin had already accumulated 81 years.
Willingly, he began to show pictures of his family and gave us a few pictures to commemorate. Clearly, he was moved when he showed last year his dead wife picture. He was alone. The children had flown the nest and the spouse was gone. The case concerned him yet. It was touching to hear the old and the ill-moving man tell his family members.
Output at the time he embraced both his wife and me and expressed his joy that we had a meeting with him. Embrace clearly marked the final good-bye to us, because he knew that we will not ever meet.
He was one of the Finnish people, who have achieved the American standard of living through hard work. I wish him a happy end for years.
The day's program was to visit the neighboring mine. The exciting was the fact that we went to 710 meters in the bedrock. It was an experience that could only stay for me. Not very often descend so deep underground.
Elevator, carried us down the fast pace and had a tremendous clatter. Furious plunge 710 meters, then a soft stop at the lowest level, the surface of the measured 2431 feet.
Down went the entire hour guide the presentation in English mine workings, ore grades and different way of working. The guide was called Korpi and told the parents to be the father of Kokkola and the mother of Seinäjoki. My mother was called Kivimäki. Quite a lip chap was a guide. Even spoke a bit of Finnish. Leonard, he knew already.
Thus it is written, only a fraction of what we have experienced, but I am confident that the human intellect to form the events of a whole, which is the life of an educational and positive role.

Elämältä se maistui

Elän sodan jälkeistä aikaa. Isä oli lopettanut sotimisen ja pääsi kotiin marraskuussa 1944. Taistelu isänmaan pelastamiseksi kesti vajaat 4 vuotta. Välillä sai lomaa ja minä pääsin kaivelemaan hänen kantapäistään pieniä hiekanjyväsiä teroitetulla tulitikulla ja äiti käveli muutama kuukausi loman jälkeen maha pystyssä Paavolaan hakemaan leipää ja muuta tarpeellista. Vain kerran sodan aikana tilanne oli vakava. Joku kyläläisistä tuli kertomaan äidille isän kaatuneen sankarina maansa ja lastensa puolesta. Jostain syystä äiti kieltäytyi jyrkästi uskomasta viestintuojaa. Kävi ilmi, että hän oli tullut väärään osoitteeseen vaikka nimi oli täydellinen ja sopiva. Hän pyysi anteeksi ja vei viestin oikeaan paikkaan.

Perhekin oli melkein valmis mutta ei ihan vielä. Tarvittiin vielä nätti kolme vuotta ajankulua  sodan päättymisestä ja viimeinen jäsen syntyi. Nyt oli perhe valmis ja aika aloittaa uudelleen eläminen 8 lapsen kanssa. Taakse oli jätetty ahdistava aika, joka eniten vaivasi äidin elämää. Mummokin sai vuodepaikan mökin nurkasta ja oli kiitollinen pojalleen. Ajoittain saatoimme kuulla - varsikin kesäiltoina - virren veisuuta joko tuvassa tai ulkona keinussa mummon venyttäessä veisuun värssyjään selvällä hartauden ilmeellä.

Isä ei juuri koskaan puhunut sota-asioista - joskus sentään. Sota ei ollut jättänyt häneen mitään ulkonaisia merkkejä. Luultavaa kuitenkin on, että hän saattoi ajatuksissaan monesti vielä taistella ja pelätä henkensä puolesta. Ajan myötä kykeni vapautumaan sodan aiheuttamasta stressistä ja avautui kertomaan sodan tapahtumista.

 

Itse sota-ajalta muistan muutamia asioita, jotka eivät silloin olleet eivätkä nytkään ole pelottavia. Joskus riitti jännitystä, kun oli käytävä ulkona katsomassa pimeällä näkeekö oletettu vihollisen pommikone meidän mökin ikkunasta pilkottavaa valoa. Ikkunat oli näet peitettävä tavalla taikka toisella pimeän tullen, jos sattui olemaan valot päällä. Aina ei ollut halukkaita lähtijöitä. Mutta kun äiti lupasi harvinaista herkkua palkkioksi - nimittäin voileivän - löytyi kyllä halukkaita. Kiertäminen tuvan ympäri kesti varmaan parikymmentä sekuntia mutta se oli melkein pakollinen asia ainakin äidin mielestä. Muistelen näet, että ainakin osan sota-ajasta me saimme sähköä läheiseltä Vesalan sahalta. Siellä kun oli sähkönhiomakone, jota pyöritettiin veden voimalla.

 

Minua vanhemmilla naapurin pojilla oli sota-aikana kiinnostava ajanviete. He usein kerääntyivät meidän pihalle suorittamaan ammuntaa sodasta tuodulla kiväärillä. Aittamme seinä oli sopivasti lyhyen matkan päässä ja siihen oli mukava ammuskella. Jotkut luodit näyttivät kulkeneen ainakin viiden lautaseinän läpi rakennuksen takana olevaan lepikkoon. Muistan, että saunan ovesta ainakin yksi luoti oli mennyt läpi kyljittäin.

 

Kerran minäkin osallistuin arveluttavaan tekoon veljeni Yrjön kanssa. Löysimme pelkän kiväärin lukon, johon asetimme patruunan. Hieman arvelimme, ettei sitä sovi käsin laukaista, varsinkin kun piippua ei ollut. Niinpä asetimme lukon tuvan rappusille ja ovi puolittain kiinni. Yrjö sitten kurkotti oven raosta isovarpaallaan ja veti sillä liipasimesta. Kuului asianmukainen pamaus. Katsoimme tulosta. Patruunapesässä oli hylsyn puolikas. Toinen puolikas ja luoti olivat jossain muualla. Näin jälkeen päin ajatellen ihan kiva kokemus.

 

Mutta se sodan jälkeinen aika. Sen muistan, että työtä oli riittävästi. Isä sai välittömästi työpaikan ja vanhin veljeni Laurikin oli jo työn laidassa kiinni. Elämä ikään kuin alkoi nolla-pisteestä. Mitään ei ollut liikaa. Kaikkea tarvittiin lisää. Olimme kaikki elämälle ahneita. En huomannut katkeruutta tai vihaa muita kansoja kohtaan niin kuin nyt näyttää olevan laita Suomessa. Mahtoiko meidän aikamme kulua sitten niin tarkoin elämiseen liittyvissä asioissa, ettemme huomanneet vihaa synnyttämiä ituja ihmisten keskuudessa. Ehkä niitä sitten oli.

 

Nyt minä elän omien näkemyksieni ja elämän kokemuksieni pohjalta katsoen aikaa, jota en ole koskaan ennen elänyt. Tunnen ympärilläni eräänlaisen voimistuvan ahneuden ilmapiirin, jonka kehällä elävät ihmiset mittaavat kaiken - ihan kaiken - rahalla tai enenevällä toiveilla ja vaatimuksilla, joita yhteiskunta ei enää voi täyttää. Minusta elämme käsittämättömässä ahneuden kierteessä, jota on vaikea ymmärtää yhteiskunnan kannalta positiiviseksi voimaksi. Toinen tase, jota olen mielessäni mittaillut, on minulle käsittämätön vihan lietsonta, joka kohdistuu viholliseen, jota ei vielä ole selvästi nimetty mutta on helposti nimettävissä. Tämä viha liikkuu median kautta kirkkaana ja selvänä ja sitä lietsoo voimakas länsituuli.