Tämä
on tosi tarina puolisoni isoäidin Josefina Mannilan silmin nähtynä. Hän
kirjoitti elämäntarinansa 86- vuotiaana suomeksi. Hänen tyttärensä Elma (Elma Maki os. Mannila 1912-2005) käänsi
sen englanniksi vuonna 1966. Tarina kuuluu tarkasti niin kuin se on
kirjoitettu.
Se
on hyvin piristävä kappale historiaa ja kiinnostaa niin nuoria kuin vanhoja. Se
kertoo hänen matkastaan Amerikkaan, hänen elämästä ja kodin perustamisesta
omalle maalle.
Se
on katsaus niihin aikoihin jolloin tehtiin historiaa. Se auttaa meitä löytämään
vastaus juuriimme. Me olemme nauttineet siitä valtavasti ja haluaisimme jakaa
sen kanssasi:
Olen syntynyt Suomessa ja olen Heikki
Uopakan tytär Alajärven pitäjästä ja olen ainoa lapsi. Olin 19 vuotta vanha
mennessäni naimisiin Oskar Mannilan kanssa. Sitten meillä oli poikavauva, joka
sai nimeksi Nick (Nikolai). Sitten puolisoni oli mentävä armeijaan kolmeksi
vuodeksi ja minä jäin yksin lapseni kanssa. Armeijasta päästyään hän lähti
Amerikkaan. Hän oli Amerikassa kaksi vuotta ennen kuin hän saattoi kutsua minut
sinne. Tuona aikana minulla oli jo kaksi
lasta Nick ja Julia. Oli vuosi 1902 kun lähdin Amerikkaan. Mieheni veli Matti
vei minut rautatieasemalle.
Oli sangen ikävä erota lähtiessäni
pitkälle matkalle tuntemattomaan paikkaan. No, lopulta tulimme Hankoniemeen
missä minun oli odotettava viikko laivaa, joka veisi minut Amerikkaan. Rahani
olivat käyneet vähiin. Lopulta viikon kuluttua pääsin laivaan. Sää merellä oli
kauhea. En koskaan unohda sitä. Olin kovasti merisairas kuten kaikki muutkin.
Voidaksemme päästä syömään meidän oli
pidettävä kiinni laivan reunasta ja päästäksemme kävelemään. Päästyämme
Englantiin me matkustimme junalla kuusi tuntia. Sitten olimme Liverpoolissa,
missä laiva oli odottamassa meitä. Siellä oli paljon ihmisiä jonossa. Kysyi
eräältä naiselta, voisiko hän auttaa minun vanhinta lastani. Minulla oli 8
kuukauden ikäinen lapsi käsivarsillani ja runsaasti matkatavaraa. Nainen
vastasi ”ei”. Hän nosti päänsä pystyyn ja käveli tiehensä. Sanoin pojalleni,
että pitää kiinni hameestani ettei eksyisi minusta. Katsoin ympärilleni mutta
poika oli kadonnut. Lähdin kävelemään takaisin päin ja löysin poikani itkemässä
”äiti-äiti”.
No-minä kirjoitan vielä siitä kun
minä olin laivalla ennen tätä. Eräs nuori
poika tuli luokseni ja pyysi että poikani tulisi ulos kannelle ja että
hän katsoisi hänen peräänsä. Hän näki, että olin hyvin sairas ja hän sääli
minua. Näin tämän saman pojan savuttuamme Hibbingiin Minnesotassa ja sanoin
hänen, oi, me siis tapaamme jälleen? Hän oli rouva Chantamnin veli.
No niin, lopulta tulimme rantaan laivalle mutta kun me lähdimme taas tulimme
hyvin sairaiksi. Me olimme 8 päivää ja yötä merellä ja lopulta saavuimme
Bostoniin. Sitten siirryimme junaan ja minä voin hyvin mutta minulla oli vain 1
dollari rahaa. Eräs mies sanoi minulle, että seuraa häntä ja he eivät kysy
sinulta onko sinulla rahaa tai ei ja he eivät kysyneet. Minun oli ostettava
ruokaa junassa tällä dollarilla, joka ei ollut paljon.
Lopulta saavuimme Hibbingiin
Minnesotassa. Mieheni oli asemalla vastassa meitä. Hän oli ostanut pienen
hirsimökin, jossa oli yksi huone. Se ei ollut kovin nätti mutta se oli meidän
oma. Siellä me elimme ja mieheni työskenteli rautakaivoksessa. Meidän mökki oli
lähellä suota ja sammakot suurta ääntä ja minä kysyin mieheltäni, ” mikä on tuo ääni”? Hän kertoi
niiden olevan sammakoita. Suomessa sammakot eivät ääntele tällä tavalla.
Mieheni työskenteli rautakaivoksessa,
joka oli nimeltään Hull Rust. Hän sanoi, nyt me mennään katsomaan minun
työpaikkaani ja niin me mentiin. Se oli kahdeksan jyrkkää askelmaa maan alle.
Se oli kauhea. Kerroin hänelle etkö voi saada työtä maan pinnalla. Mieheni
sanoi kyllä mutta minä en ansaitse rahaa niin paljon siellä.
Miehillä oli kynttilät hatuissaan
nähdäkseen. Mieheni työskenteli kaivannossa erään miehen kanssa. Hänen nimensä
oli Carl Stenbeck. Lopulta ostimme hevosen kun mieheni oli saanut asuintilan,
jota me nimitettiin Toivolaksi ja joka vankan metsän peitossa. Yhtenä iltana
mieheni tuli kotiin ja kertoi ettei mene takaisin kaivokselle töihin enää.
”Olin kuolla siellä”. Kivet ovat putoamassa alas katosta. Hän sanoi että hän on
lähdössä kotitilalle ja rakentaa mökin ja tekee tukkeja. Seuraavana päivänä
naapurimme tuli meille ja kertoi että hän työskentelisi kaivoksella kun hänellä
ei ollut vielä hevosta. Seuraavana aamuna naapurin vaimo tuli meille ja sanoi,
hänen puolisonsa sai surmansa kaivoksessa ja kaikki itkivät. Näin olisi voinut
tapahtua miehelleni jos hän ei olisi lopettanut.
Niin mieheni sanoi minulle, että
lähdetään maatilalle. Hän rakensi reen ja siinä oli kaikki mitä me veimme
maatilalle. Tuohon aikaan meillä oli kolme lasta. Mieheni oli hyvä työntekijä
ja teki mielensä mukaan mitä tahtoi tehdä. Hibbing oli silloin vielä sangen
pieni kaupunki. Me lähdimme Hibbingistä läpi metsän. Vain puissa olivat merkit
kirveellä tehtynä niin että voisimme palata takaisin (ettemme eksyisi). Viimein
tulimme eräälle farmille nimeltään ”Livell”. Siellä annoimme hevoselle
ruokaa ja vettä. Matka oli hyvin pitkä
ja tiet mutkaisia ja soisia (joita) meidän oli kierrettävä ne ympäri. Niin me
teimme matkaa ja minä olin sangen väsynyt. Mieheni sanoi, ettei voi olla enää
pitkä matka.
Saavuimme perille ja ensimmäinen
leiripaikka oli Matti Larvan luona. Toinen oli Henricksonin luona. Olin iloinen
nähdessäni jälleen ihmisiä. Koska pelkäsimme, että karhut söisivät meidät, me
jäimme näitten ihmisten luokse kolmeksi yöksi. Nukuimme lattialla heinien päällä
kunne he saivat meidän hirsimökin valmiiksi. Meidän maapala oli aivan lähellä
heidän tiloja. Oli vuosi 1904 kun muutimme sinne, niin olimme lopulta saaneet
oman mökin.. Siinä oli vain yksi huone. He rakensivat punkat (sängyt). Huone
oli hyvin ahdas.
Talvella he tekivät tukkeja ja niin
saimme itsellemme ruokaa kesäksi. Keväällä me teimme perunamaata paljain käsin.
Me ammuimme hirven ja tapoimme jäniksiä ruuaksi. Me menimme Floodwoodiin jokea
pitkin in kesällä hakemaan ruokaa kotiin. Meillä oli myös hyviä aikoja.
Meillä oli tyttövauva vuonna 1904. Hänen
nimensä oli Violet Emily. Hän oli (Toivolan) ensimmäinen lapsi, joka syntyi
Toivolassa. Se oli neljäs lapsemme. Muillakin perheillä oli lapsia. Niinpä me
meidän oli hankittava opettaja ja koulu. Sunnittelimme niin, että tulemme
pitämään koulua Matti Larvan hirsimökissä. Mutta enemmän lapsia oli syntymässä
ja miehet alkoivat rakentaa hirsistä koulua.[1]
Minä lopulta kerroin miehelleni, että
meillä pitäisi olla lehmä. Hän lähti Floodwoodiin ja kertoi eräälle farmarille,
että hän haluaa ostaa yhden pitkäjalkaisen lehmän kun matka on pitkä ja
metsäinen tie kävellä kotiin. Niin hän osti pitkäjalakisen lehmän ja toi sen
kotiin ja niin meillä olisi omaa maitoa. Pian tämän jälkeen jokainen osti
lehmän yksi kerrallaan. Hyvin pian meillä oli monta lehmää.
Eräänä iltana mieheni ja minä menimme
hakemaan lehmiä metsältä kun sudet ja karhut alkoivat ulista ja lähdimme takaisin
asuinalueellemme. Juoksin minkä jaksoin. Minä ajattelin, että ne söisivät
minut.
Vuoden kuluttua rakennettiin parempi koulu
ja rautatie, jota pitkin pääsi Albornin ja Baveyn kaupunkiin. Olimme hyvin
onnellisia, kun saimme yhteyden kaupunkeihin rautateitse. Kolme meistä naisista
käveli pitkin rautatietä Elmer-nimiseen kaupunkiin (Mrs. Saralampi, Mrs. Tainio
ja minä Mrs. Mannila) hakeaksemme elintarvikkeita.
Näin meidän kaupunkimme kasvoi vähän
kerrallaan. Miehet pitivät kokouksia ja päättivät, että heidän pitää nimetä
kaupunkinsa. Niin he päättivät. He nimittivät sen Toivolaksi, joka tarkoittaa
Hope englanniksi. He olivat siinä toivossa, että se oli hyvä asuinalue. Oli
olemassa tie, joka johtaa rautatieasemalle. Tie sai nimeksi Orkola.
Olen kirjoittanut mitä minä muistan.
Meillä on 10 lasta, kuusi tytärtä ja neljä poikaa. He ovat kaikki lähteneet
etsimään omaa tulevaisuuttaan kuten nuoret tekevät. Me olemme jäljellä täällä
yksin. Mieheni sanoi, ettei hän tahdo enää asua täällä. Niinpä me lähdimme
Floodwoodiin etsimään vanhalle iälle sopivaa asuntoa. Vuonna 1940 me muutimme
tänne omaan kotiin. Mieheni nukkui pois 1961. Olen nyt yksin. Olen 86 vuotta
vanha kun tätä kirjoitan. Käteni hieman vapisee. Ajattelen päätää tähän. Minun
nimeni on Mrs. Josephinen Mannila, Floodwood, Minnesota.
