Elän sodan jälkeistä aikaa. Isä oli lopettanut sotimisen ja pääsi kotiin marraskuussa 1944. Taistelu isänmaan pelastamiseksi kesti vajaat 4 vuotta. Välillä sai lomaa ja minä pääsin kaivelemaan hänen kantapäistään pieniä hiekanjyväsiä teroitetulla tulitikulla ja äiti käveli muutama kuukausi loman jälkeen maha pystyssä Paavolaan hakemaan leipää ja muuta tarpeellista. Vain kerran sodan aikana tilanne oli vakava. Joku kyläläisistä tuli kertomaan äidille isän kaatuneen sankarina maansa ja lastensa puolesta. Jostain syystä äiti kieltäytyi jyrkästi uskomasta viestintuojaa. Kävi ilmi, että hän oli tullut väärään osoitteeseen vaikka nimi oli täydellinen ja sopiva. Hän pyysi anteeksi ja vei viestin oikeaan paikkaan.
Perhekin oli melkein valmis mutta ei ihan vielä. Tarvittiin vielä nätti kolme vuotta ajankulua sodan päättymisestä ja viimeinen jäsen syntyi. Nyt oli perhe valmis ja aika aloittaa uudelleen eläminen 8 lapsen kanssa. Taakse oli jätetty ahdistava aika, joka eniten vaivasi äidin elämää. Mummokin sai vuodepaikan mökin nurkasta ja oli kiitollinen pojalleen. Ajoittain saatoimme kuulla - varsikin kesäiltoina - virren veisuuta joko tuvassa tai ulkona keinussa mummon venyttäessä veisuun värssyjään selvällä hartauden ilmeellä.
Isä ei juuri koskaan puhunut sota-asioista - joskus sentään. Sota ei ollut jättänyt häneen mitään ulkonaisia merkkejä. Luultavaa kuitenkin on, että hän saattoi ajatuksissaan monesti vielä taistella ja pelätä henkensä puolesta. Ajan myötä kykeni vapautumaan sodan aiheuttamasta stressistä ja avautui kertomaan sodan tapahtumista.
Itse sota-ajalta muistan muutamia asioita, jotka eivät silloin olleet eivätkä nytkään ole pelottavia. Joskus riitti jännitystä, kun oli käytävä ulkona katsomassa pimeällä näkeekö oletettu vihollisen pommikone meidän mökin ikkunasta pilkottavaa valoa. Ikkunat oli näet peitettävä tavalla taikka toisella pimeän tullen, jos sattui olemaan valot päällä. Aina ei ollut halukkaita lähtijöitä. Mutta kun äiti lupasi harvinaista herkkua palkkioksi - nimittäin voileivän - löytyi kyllä halukkaita. Kiertäminen tuvan ympäri kesti varmaan parikymmentä sekuntia mutta se oli melkein pakollinen asia ainakin äidin mielestä. Muistelen näet, että ainakin osan sota-ajasta me saimme sähköä läheiseltä Vesalan sahalta. Siellä kun oli sähkönhiomakone, jota pyöritettiin veden voimalla.
Minua vanhemmilla naapurin pojilla oli sota-aikana kiinnostava ajanviete. He usein kerääntyivät meidän pihalle suorittamaan ammuntaa sodasta tuodulla kiväärillä. Aittamme seinä oli sopivasti lyhyen matkan päässä ja siihen oli mukava ammuskella. Jotkut luodit näyttivät kulkeneen ainakin viiden lautaseinän läpi rakennuksen takana olevaan lepikkoon. Muistan, että saunan ovesta ainakin yksi luoti oli mennyt läpi kyljittäin.
Kerran minäkin osallistuin arveluttavaan tekoon veljeni Yrjön kanssa. Löysimme pelkän kiväärin lukon, johon asetimme patruunan. Hieman arvelimme, ettei sitä sovi käsin laukaista, varsinkin kun piippua ei ollut. Niinpä asetimme lukon tuvan rappusille ja ovi puolittain kiinni. Yrjö sitten kurkotti oven raosta isovarpaallaan ja veti sillä liipasimesta. Kuului asianmukainen pamaus. Katsoimme tulosta. Patruunapesässä oli hylsyn puolikas. Toinen puolikas ja luoti olivat jossain muualla. Näin jälkeen päin ajatellen ihan kiva kokemus.
Mutta se sodan jälkeinen aika. Sen muistan, että työtä oli riittävästi. Isä sai välittömästi työpaikan ja vanhin veljeni Laurikin oli jo työn laidassa kiinni. Elämä ikään kuin alkoi nolla-pisteestä. Mitään ei ollut liikaa. Kaikkea tarvittiin lisää. Olimme kaikki elämälle ahneita. En huomannut katkeruutta tai vihaa muita kansoja kohtaan niin kuin nyt näyttää olevan laita Suomessa. Mahtoiko meidän aikamme kulua sitten niin tarkoin elämiseen liittyvissä asioissa, ettemme huomanneet vihaa synnyttämiä ituja ihmisten keskuudessa. Ehkä niitä sitten oli.
Nyt minä elän omien näkemyksieni ja elämän kokemuksieni pohjalta katsoen aikaa, jota en ole koskaan ennen elänyt. Tunnen ympärilläni eräänlaisen voimistuvan ahneuden ilmapiirin, jonka kehällä elävät ihmiset mittaavat kaiken - ihan kaiken - rahalla tai enenevällä toiveilla ja vaatimuksilla, joita yhteiskunta ei enää voi täyttää. Minusta elämme käsittämättömässä ahneuden kierteessä, jota on vaikea ymmärtää yhteiskunnan kannalta positiiviseksi voimaksi. Toinen tase, jota olen mielessäni mittaillut, on minulle käsittämätön vihan lietsonta, joka kohdistuu viholliseen, jota ei vielä ole selvästi nimetty mutta on helposti nimettävissä. Tämä viha liikkuu median kautta kirkkaana ja selvänä ja sitä lietsoo voimakas länsituuli.
