PROLOGI
Olen unessa
useasti
sinun kaduillas koulutie.
Kotiportilta kouluun asti
minun askeleeni vie.
Tämä oli se koulu,
jossa minä äitini päättäväisyyden takia jouduin käymään läpi neljän vuoden ajan
tuskaisen alun opin tiellä, joka alkoi vuonna 1949 ja joka päättyi vasta vuonna
1996 päästyäni samasta oppikoulujärjestelmästä ansaitulle eläkkeelle
opetustyöstä.
Me oppilaat muutimme
pappilan renkituvasta syksyllä 1949 uuteen kouluun. Kaikki, mihin koskimme,
astuimme tai katsoimme, oli uutta tuoreelle puulle tuoksuvaa ympäristöä. Vain
pulpetit olivat vanhoja.
Muistan vuoden 1948,
jolloin tulevan koulun paikalle oli kokoontunut iso joukko miehiä ja hevosia
kärryineen. Alueelle oli paalutettu suuri nelikulmainen kehä, jonka arvasin
olevan tulevan koulun paikka.
Miehet ryhtyivät
tarmokkaasti avaamaan merkityn kehä reunoja valtavilla suovesureilla turpeen
läpi ja aloittivat kaivamisen. Tämän muistan ja vähän muutakin koulun
rakentamisesta. Mutta minulla on kova halu nyt kirjoittaa vain siitä miten
minun koululleni on käynyt.
Nyt ovat kaikki ne opettajat pois menneet, jotka
meidän kanssamme aloittivat uudessa keskikoulussa: rehtorit Marjatta Hosia ja
Karl Höök, opettajat Hellin Aho, Pauli Teittinen, Armas Männistö ja monet muut.
Osa oppilaistakin on siirtynyt rajan toiselle puolelle. Heidän ei tarvitse
seurata tätä murhenäytelmää.
Sitten tapahtui jotain sellaista, jota en itse
ymmärrä. Tuossa uljaassa kovasta hirrestä rakennetussa ja mielestäni
tyylikkäässä rakennuksessa havaittiin kavala vihollinen, joka tuhosi rakennusta
salaa ihmissilmän näkemättä. Se oli maapallon vanhin elävä organismi, joka
tarttuu kaikkeen – leipäänkin. Muistan aina lapsuuteni ajoilta äidin
kehotukseen syödä jokainen leipäpala – homeinenkin – sillä se antaa syöjälleen
kirkkaan lauluäänen. Näin me uskoimme asian olevan ja söimme leivän antimen
loppuun saakka, oli se homeinen tai ei.
Mutta että Alajärven ensimmäinen keskikoulu on tullut
kelvottomaksi homeen takia, tuntui aivan uskomattomalta. Näin kuitenkin kaupungin
herrat olivat päättäneet – homeinen se oli, ihan varmasti. Homeen tiedettiin
piilevän jossain tai ainakin uskottiin niin. Emmehän me sivulliset sellaista
voi tietää. Kaikki jäi uskomisen varaan: niin kait se sitten on.
En puutu enkä moiti monen miljoonan euron tappion
aiheuttaneen homeen vaikutusta tehtyyn päätökseen – mutta ihmettelen vain. Hän,
jota ei tämäntapainen asia kiinnosta, voi suhtautua asiaan välinpitämättömästi.
Minä en siihen kykene. Uskon, että useimmat ikätovereistani, jotka kanssani kävivät
tämän koulun tiloissa keskikoulunsa läpi, ovat kanssani samaa mieltä. Osa
koulumaailmamme identiteettiä on tuhottu.
EPILOGI
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Talot matalat kahta puolta -
miten tunnen ne tarkalleen!
Yli niiden mäeltä tuolta
kohoo kirkko tornineen.
Ja mun matkani keskitiellä
näky ihana, aamuinen:
tytön sinisen kohtaan siellä
ja katsehen sinisen.
Vie jalat kuin karkelossa
läpi pienen puistikon.
Sen penkillä kuutamossa
ens runoni tehty on.
Ja puiston puiden takaa
- miten lempeine silmineen! -
mua katsoo kaunis, vakaa
runoruhtinas, piispa Franzén.
Ja koulun aitaa vastaan
jo vanhan rehtorin nään.
Miten tuttu astunnastaan
ja ryhdistä miehisen pään!
Syysaamu kirpeä koittaa
yli heräävän kaupungin
ja sen laidassa koski soittaa
tutun sävelen ilmoihin.
Ja ma unhotan läksyni vaivan
ja kaikki niin kaunihiks saa.
Mua jossain kaukana aivan,
elo ihana odottaa. -
Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?
(V.A.Koskenniemi)
