Kauan sitten jouduin ensimmäisen kerran lievän
petoksen uhriksi. En muista milloin se tapahtui mutta sen arvelen tapahtuneen
silloin, kun minua voitiin pitää vielä aivan ymmärtämättömänä penskana.
Muistan itse asian eli petoksen tapahtuman. Kaikki muu
tietoisuuteni perustuu tapahtumaa edeltäviin ja sen jälkeisiin ajanjaksoihin,
joihin nyt koetan sitoa pääasian.
Oli kaunis kesäpäivä joskus sodan aikana, jolloin ei
voinut nähdä maailman menoa kovin julmana ajanjaksona. Asiain todellinen tila
paljastui vasta myöhemmin. Isommat pojat
olivat puuhaamassa matkaa lähimmän joen rantaan tarkoituksena onkia ajan
kuluksi. Tajusin heti kohta, että minun tulee päästä mukaan tälle reissulle.
Aluksi minua katsottiin väheksyen: tuollainen räkänokkako mukaan? Sehän on vain
haittona koko matkan ajan. Jatkuva mankuminen ja vakaat lupaukset, etten tulisi
ikipäivinä olemaan minkäänlaisena haittana tuotti tuloksen.
Minut
hyväksyttiin joukon jatkoksi. Sain jopa oman ongenkin. Lähdön hetkellä äiti
yritti panna tenän minun lähdölleni mutta luopui sitten, kun lupasin olla
hukkumatta jokeen.
Saavuimme suvannon rantaan – paikkaan, jota jostain
syystä kutsuttiin Karjankujan koskeksi. Sen kosken yläpuolella oli hitaasti
lipuva suvanto, jossa saattaisi olla hyviä kalapaikkoja. Niin ainakin pojat
sanoivat.
En muista, miten se onkiminen alkoi mutta luulen
jonkun isommista pojista laittaneen onkeni koukkuun madon, jota kalan pitäisi
näykkiä. Jos hyvin sattuisi se kala voisi tarttua jopa koukkuunkin.
Sain joten ujutettua parimetrisen vavan päässä
roikkuvan siiman kohoineen veteen ja jäin jännittyneenä tuijottamaan kohoa,
joka kellui liikkumattomana lumpeenlehtien välissä. Jännitys vaivasi sen
verran, että minun piti pikkuhiljaa miettiä kuinka minä voisin päästä vähän
kauemmaksi pensaan taakse lirittämään rakkoni tyhjäksi. Sanoin ykskantaan
yhdelle pojista, että minun pitäisi päästä pissalle. Hän kehotti vain laskemaan
vavan rannalle ja menemään sitten suorittamaan kevennys.
Niin myös tein eikä se tapahtunut ensinkään liian
aikaisin. Lirittelin aikani ja annoin nappulan kadota sinne mistä sen olin
löytänytkin. Samalla joku pojista ilmoitti minun onkeeni viitaten, että nyt
koho taisi vähän liikahtaa. Syöksyin vapaan kiinni ja riuhtaisin siiman vedestä.
Hämmästykseni oli suuri kuin havaitsin koukussa vaaksan mittaisen kalan. Otin
siimasta kiinni ja nostin saaliini nähtäväksi ja kiljaisin; ”Minä sain kalan!”
Olin saanut elämäni ensimmäisen kalan. Vanhemmat pojat
katsoivat eleitäni ja vilpitöntä iloani myötätuntoisesti. Olin valmis heti
palaamaan kotiin. Siihen ei kuitenkaan suostuttu. Jouduin odottamaan kiduttavan
pitkän ajan kunnes taapersin joukon mukana kotiin.
Ensimmäisen kalani tuottama ilo on vuosien varrella
jonkin verran laimennut, kun olen ajoittain palautellut mieleeni tuota kesäistä
onkireissuani. Olen tullut ajan myötä hätkähdyttävään tulokseen. Sillä aikaa,
kun olin lepikon reunassa pissimässä, ovat vanhemmat pojat pelkästä hyväntahtoisuudesta
minun ensimmäistä onkireissuani kohtaan laittaneet koukkuun jo valmiiksi
ongitun kalan. Olen päätynyt tuohon lopputulokseen muutamien tapahtumien
perusteella.
En ole heille yhtään vihainen kahdesta syystä.
Ensinnäkin oletukseni saattaa olla väärä ja toiseksi olen nauttinut tuosta
muistosta vuosikymmenien ajan.