Yhden siirtolaisperheen tarnia

Muutama vuosi sitten sain Kanadasta kunniakonsuli Mauno Kaihlan kautta englanninkielisen sukututkimuksen, jossa käsiteltiin alajärveläisiä sukuja. Koko työ oli tehty ansiokkaalla tavalla, erityisesti Amerikassa olevia sukuja oli käsitelty laajasti.

Koska sieltä päin harvemmin saadaan tietoja tännepäin, ajattelin kirjoittaa erään pienen tarinan, joka kertoo todellisista siirtolaisuuden ajoista ja niistä ongelmista, jotka kohtaavat siirtolaisia Amerikan mantereella.

Matti Kyrönlahti, Amerikassa Lahti, syntyi Alajärvellä 1872 Kustaa ja Anna Kyrönlahden perheeseen. Hän meni ensimmäisiin naimisiin Amerikassa Maria Saukon kanssa. Avioliitosta syntyi neljä lasta, joista eloon jäi kaksi poikaa Eeli ja Matti.

Maria kuoli kuitenkin 1900-luvun alussa Etelä-Dakotassa tuberkuloosiin, jota kutsutaan lentäväksi keuhkotaudiksi.

Matti meni toisiin naimisiin Anna Maria Turpelan kanssa vuonna 1904. Myös Anna Maria oli syntyisin Alajärveltä. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta Eino Jalmari (1905), Anna (1906) ja Julia (1907). Matin jälkeläisiä kummastakin avioliitosta on Amerikassa runsaasti.

Matti lähti siis Amerikkaan vuonna 1892 ja saapui aluksi Michiganiin kuten niin monet muutkin siirtolaiset tuohon aikaan. Aluksi hän työskenteli pohjois-Michiganin kaivoksilla.

Tuohon aikaan siirtolaisille annettiin halvalla maata asuttavaksi (homestead). Asumisen ehdot eivät olleet kovin vaativat. Tilallisen tuli asua paikalla tietty aika ennen kuin sai halutessaan muuttaa toiselle paikkakunnalle. Tilan koko vaihteli 40 ja 60 hehtaarin välillä. Matti päätti kokeilla farmarin elämää Pohjois-Dakotassa.

Hän lähti toteuttamaan unelmaansa Etelä-Dakotasta. Ensimmäinen vaimo oli jo kuollut ja hän oli mennyt toisiin naimisiin. Tästäkin avioliitosta oli jo kaksi lasta syntynyt, nimittäin Eino ja Anna. Matkaan lähdettiin vuonna 1907.

Anna-vaimo lähti matkaan nuorempien lasten kanssa vankkureilla, jotka Matti oli vuokrannut ajurin kanssa viemään heidät Pohjois-Dakotaan. Matti seurasi vanhempien poikien Eelin ja Matin kanssa perässä ajaen karjaa ja heinävankkureita. Pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen he saapuivat perille. Siellä he lunastivat maapaikan. Ensimmäinen rakennus oli vaatimaton, oljilla tilkitty hökkeli karjaa varten. Matti alkoi heti rakentaa asuntoa ja perhe asui sen ajan Larsen-nimisen perheen luona.

Perhe asui Dakotassa vuosikymmeniä ja Matti sairastui tuona aikana ja sai halvauksen, mutta parantui siitä hyvin. Sitten perhe kärsi 1930-luvulla useita kuivia kausia ja Matti päätti muuttaa perheineen Minnesotaan 1936. Elämä ei kohdellut perhettä hyvin sillä Matti sairastui outoon kuumeeseen juotuaan sairastuneen lehmän maitoa. Hänet vietiin Minnesota yliopistolliseen sairaalaan hoitoon. Hoito ei enää auttanut ja hän kuoli vuonna 1938.

Anna-vaimo eli leskenä Julia-tyttärensä luona useita vuosia ennen muuttoaan eläkeläisten hoitokotiin. Siellä hän kuoli 85 vuoden vanhana.

Tämänkaltaisia tarinoita Amerikan siirtolaisuuden historia on täynnä. Harvoin niistä vain tiedetään, koska muistiinmerkitsijöitä on vähän. 

Tämän kertomuksen on kirjoittanut Evie Luttinen, Matti Kyrönlahden pojantytär ja suomentanut Heikki Koskela.

Kouluaikoja muistellen

Tapasin yhden vielä elossa olevista luokkakavereista, jonka kanssa muistelimme menneitä -kuinkas muuten.

Kun obligatoriset krooniset sairaudet oli käyty läpi, siirryimme muistelemaan lukioaikaa 1950-luvun lopulta. Hän kertoi tapauksen, jonka olin jo unohtanut. Oli menossa saksankielen tunti ja opettaja oli silloin huonolla tuulella. Hän aloitti tunnin haukkumalla meidät laiskoiksi ja osaamattomiksi ja piti lujan rippisaarnan heikosta saksankielen taidostamme, mikä tietenkin oli totta. Kuka sitä nyt saksaa!

Tovin kuunneltuaan ärtyisää vanhapiikaa mainitsemani luokkakaveri ja naapurin poika otti kirjan kainaloonsa ja asteli luokan ovelle. Äimistynyt lehtori kysäisi: "Minne sinä olet menossa?" Poika tuumasi: "Menen käytävälle opiskelemaan saksaa."

Olkoon kevyet mullat opettajamme haudalla! 

--------------------------------------------------------------- 

Näin vanhemmalla iällä on lysti muistella miten mukavia olivat elon päivät pienenä poikana.

Muistan erityisen hyvin ensimmäisen koulupäiväni aamun syyskuun 1. päivältä sotavuonna 1943, kun aloitimme naapurin Liisan kanssa koulun käynnin. Jostain syystä aamusella tuli ainakin meidän huushollissa kiire laittaa minut koulutielle. Kolme muuta olivat jo lähteneet rutiininomaisesti tuttuun kouluun. Äiti koetti parhaan taitonsa mukaan laittaa minua koulukuntoon, kirjoitti lapun ja antoi sen vietäväksi opettajalle. Siinä varmaan seisoi minun nimeni ja mahdollisesti syntymäaikani ikään kuin todisteena siitä, että olen koulukelpoisessa iässä.

Sen verran tuhraantui aikaa tuona aamuna, että pakollinen silmien pesu ja nenän niisto jäivät väliin. Mutta äiti vannotti minua ja naapurin Liisaakin poikkeamaan matkan varrella olevan kosken rannalle, jossa meidän tuli pestä kasvomme ja sitten jatkaa koululle, jonne joelta oli matkaa vielä noin kilometri.

Näin me teimmekin ja sitten jatkoimme pientä juoksua ("tiistenjokisten kirkkohyssyä") koululle saakka ja olimme tietenkin myöhässä. Kaikki olivat siististi asettuneet pulpetteihin, kun me työnnyimme luokkaan. Annettujen ohjeitten mukaan ojensimmen kirjoitetut nimilaput opettajalle Liisa niiaten ja minä pokaten. Se pokkaus eli kumarrus oli sekin kotona opetettu minulle. Siihen aikaan heitettiin oikea jalka suorana oikealle sivulle ja kavautettiin uudelleen vasemman jalan kaveriksi ja samalla kumarruttiin eteen päin niin syvälle kuin mahdollista. Minä tein niin ja opettaja ihastui tyyliini ja pyysi tekemään kumarruksen uudelleen. Minä tietenkin tein ja olin salaa tyytyväinen, että kumarrukseni kelpasi jopa näytteeksi muille.

Päivän jatkoa eteenpäin en muista tarkalleen, mutta luultavasti saimme jotain koulutarvikkeita ihmeteltäväksi.

Sitä koulunkäyntiä jatkui sitten pieniä katkoksia lukuun ottamatta eläkkeelle saakka.

PS Jos olen tästä jo aiemmin kirjoittanut tänne, niin antakaatten anteeksi ja syytetään yhdessä sitä alkavaa dementiaa. 

---------------------------------------------------------------- 

Muistan varhaislapsuudestani tapauksen, joka liittyy mainittuihin lasikuuliin. Kotikyläni rajoittuu hyvin komeaan laaksoon, jonka rinteet nousevat useita metrejä laakson pohjaa korkeammalle. Rinteiden päällä on aikoinaan asunut kivikautista kansaa (maisteri Ville Luhon tutkimuksen mukaan), joka jätti olemassaolostaan merkkejä luullakseni silloisen meren rantaan.

Luho suoritti siellä sodan jälkeen kaivauksia ja me pojat pyörimme tietenkin tutkijoitten jaloissa ja ihmettelimme kaivamisia. Minua vanhemmat pojat keksivät jekun, jonka sitten toteuttivatkin. Hieman kauemmaksi tutkimusalueelle tekivät pienen kolon maahan ja tipauttivat siihen kauniin marmorikuulan ja peittivät kohdan. Satuin näkemään tarkan paikan ja poikien poistuttua paikalta hiippailin kätkölle ja ja kivoin kuulan maasta ja panin taskuuni.

Marmorikuula oli kauan kiinnostukseni kohteena mutta joutui sitten hukkaan. 

-------------------------------------------------------------------

Meidän koulussa jaettiin sodan jälkeen kunnan toimesta muutamille koululaisille - köyhimmästä päästä tietenkin - mm jalkineita, joita myös monoiksi kutsuttiin. Meidän perhe oli naapurin perheen ohella aina jonon kärjessä sosiaalisen asemamme vuoksi. Hieman minua hävetti, että jouduin armopalojen saajaksi mutta kauniit kiiltävät monot peittivät häpeän tunteen ja olin lopultakin vain tyytyväinen saamiini kenkiin.

Amerikan paketteja meille kyllä tuli sodan jälkeen äitini serkulta. Paketiti sisälsivät kaikenlaista mm. paahtamattomia kahvin papuja. Tämä tapahtuma johti aikuisiälläni siihen, että minulla oli pakonomainen tarve käydä katsomassa sitä seutua Minnesotassa, mistä paketit oli lähetetty. Talo oli vielä jäljellä mutta William Pylka ja vaimo olivat jo kuolleet ja talo tyhjillään - pieni ja vaatimaton paikka. 

------------------------------------------------------------------ 

Olosuhteet ja kasvatusmenetelmät kouluissa ovat muuttuneet sitten sodan jälkeisen ajan. Suhtautuminen kriisitilanteisiin oppilaitten keskuudessa on muuttunut rankaisevasta asenteesta sovittelevaan suuntaan. Vaikka itse olen elänyt tuon kehitysvaiheen läpi "sisältä" päin - ensin rangaistavana oppilaana ja myöhemmin ymmärtävänä ja sovittelevana opettajana - en ole vieläkään päässyt ymmärrykselle siitä, mikä on hyvää kasvatusta ja mikä ei sitä ole. Ehkei milloinkaan saavuteta ehdotonta varmuutta oikeasta kasvatuksesta.

Sen vain muistan omalta kohdaltani aloittaessani loputonta kehittymisen kaarta 7-vuotiaana, että jouduin silloin tällöin vastaamaan teoistani opettajalle seisomalla tiiviisti nurkkaan komennettuna muodollisesti häpeämässä. Jostain syystä en silloin tuntenut asian johdosta häpeää lainkaan. Tunsin vain kärsiväni rangaistusta tehtyäni virheen.

Yksi virheistäni kehittyi eräällä "muovailuvahatunnilla" opettajan annettua vapaat kädet tehdä vahasta jotain mukavaa. Pulpettikaverini (Ensio Kohonen) oli luonteeltaan taiteellinen ja muovasi vahasta possun ja teki sille pienet kolot lyijykynän terällä silmiksi possun niskaan (tai ainakin luulin niin). Minua alkoi asia naurattaa niin kovasti, että minulta pääsi äänekäs paukku. Opettaja tulkitsi tämän rangaistavaksi teoksi ja laittoi minut seisomaan nurkkaan ja käski hävetä.

Toisen kerran jouduin syystä tai toisesta siirtolaispojan (Erkki Huovinen) kanssa tappeluun koulun tampuurissa. Tuohon aikaan siirtolaisia oli meidän kylällä melko paljon. Me nahistelimme niinkuin nyrkkeilykehässä ja toiset ympärillä yllyttivät ja kirkuivat kiihottavasti. Sen verran saimme aikaiseksi, että ainakin minun nenästäni alkoi tipahdella jo verinokkoja. Tämä ei estänyt tappelun jatkumista vaikka aloinkin parkua. Vasta opettajan väliintulo rauhoitti tilanteen. Hän kokeneena rintamalottana tarttui meitä molempia kauluksesta kiinni ja roikotti meidät kummatin kahteen eri nurkkaan. Jalat ottivat silloin tällöin lattiaan matkalla luokkaan. Hän käski molempien hävetä tappelun vuoksi. En vain jaksa muistaa häpesimmekö kumpikaan.

Välitunnin alkaessa olimme taas ihan hyviä kavereita.

Jälkeen päin olen ajatellut, miksi kaksi minua vanhempaa veljeäni eivät tulleet minun avukseni. 

---------------------------------------------------------------- 

Minulla oli aikoinaan kahdella ensimmäisellä luokalla kansakoulussa opettaja joka ei hyväksynyt vasenkätisyyttä. Niinpä kaksi ekaa luokkaa meni tunneilla siten, että vasen käsi oli taskussa ja kaikki hommat tehtiin oikealla kädellä. Välitunnit sai käsi olla pois taskusta. Hyvää tässä oli se, että minusta tuli molempi kätinen. Nykyisin voimahommat teen oikealla ja tarkkuushommat vasemmalla.

Tämä oli todella käytäntö kansakouluissa aiemmin. Nuorin veljeni oli myös vasenkätinen, mutta opettaja pakotti hänet kirjoittamaan oikealla kädellä. Hänestäkin tuli kaksikätinen siitä alkaen.

Luulen opettajien vaatimuksen johtuneen siitä, että esim. kaunokirjoitustunnilla ainakin vielä 1950-luvulla käytettiin mustekynää ja mustetta. Vasemmalla kädellä kirjoitettaessa saattoi kirjoitettu teksti suttaantua ennen kuin se ehti kuivua.

Pyhä viha

 

 

Pengoin taas sekavaa kirjastoni hyllyköitä ja käteeni sattui punakantinen kirja, jonka etukannessa oli kuvattu orjantappura-kruunu ja sen sisälle nyrkkiin puristettu käsi. Kirja tekijä oli minulle tunnettu mutta sen sisältö ei. Uhkaavalta vaikuttavan nimen takia aloitin kuitenkin kirjan lukemisen sisukkaasti. Kohta olenkin sen puoliväliin ehtinyt. Nyt onkin siis aika antaa raportti näin julkisesti.

En minä muuten raporttia tekisikään mutta sieltä paljastui muuan minua jo aiemmin askarruttanut asia, josta pian kerron.

Itsen kirja sanoma oli oikeastaan minulle ennakkoon aavistettavissa. Olihan Ilmari Kianto tunnettu kriitikko koskien pääasiassa luterilaisen kirkon asemaa kansan pelastajana synnin taakasta. Hämmästyin kuitenkin hänen vahvaa kritiikkiään kirkon oppia kohtaan. Se oli mielestäni yliampuvaa ja kohtuutontakin. Tosin hän oli kirjan kirjoittanut tietyn huuman vallassa. Olihan hän ollut yhteydessä oppi-isäänsä Leo Tolstoihin ja saanut häneltä vaikutteita sekä välillisesti että suoraan kirjeenvaihdon kautta. Olihan hän suomentanut Tolstoin teoksenkin.

Hän kiinnostui tolstoilaisuudesta niin paljon, että erosi kirkosta heti kun laki sen salli. Ateisti hän ei kuitenkaan ollut vaan tunnusti uskovansa ”henkilökohtaisella” tasolla ilman kirkollista organisaatiota. Hän kuitenkin käsitteli kirkon luonnetta ja ominaisuuksia niin kuin kaikki kirkon tuoma tai opettama olisi väärää ja harhaanjohtavaa. Itse kirkon organisaatiokin oli hapatusta ja sisäänpäin kääntynyttä. Papit olivat juoppoja ja juonittelijoita, jotka sitoivat ihmisen sielut järjestelmään ja pyrkivät pitämään oppirakennelmaa erilaisin uhkakuvin.

Itse en tahdo ottaa kantaa hänen ajatuksiinsa kovin voimallisesti mutta sellainen mielikuva minulla on, että hän ei kiihkossaan kyennyt ottamaan asioihin objektiivista kantaa missään vaiheessa. Kummastustani herättää myös se, että isä Calamnius itse oli sielunpaimenena ja pojasta kasvoi lahjakas kirjailija, joka ei kyennyt omaksumaan mitään kirkkoon liittyvää oppirakennelmaa.

Mutta nyt palaan siihen minua erityisesti kiinnostavaan aiheeseen, joka jäi minua askarruttamaan noin kirjan puoliväliin päästyäni. Lainaan tähän sen kohdan: ”Ukko-rovasti ( siis Kurjalan seurakunnan rovasti Fredrik Gabriel Frommerus) otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta näytti olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan sompasauvat mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengille.”

Olikohan niin, että Kurjalan seurakunnan paimen oli Suomen liikunnan historiassa ensimmäinen, joka harjoitti ahkerasti sauvakävelyä. Siitä minä tässä halusin ensisijaisesti tuoda esille.

Muutoin olen sitä mieltä, että jokainen saa uskoa vaikka kirkon kivirappuihin tai sadan euron seteliin, jos siltä tuntuu. Minun uskoni ei perustu niihin kirkon kivirappuihin eikä sadan euron seteliin.

Kiinalainen päiväkirja

 

Matti Kurjensaari on pitänyt päiväkirjaa matkaltaan Kiinaan vuonna 1953. Matka kesti vajaat 2 kuukautta. Seurueeseen kuului lukuisa joukko tunnettuja suomalaisia kulttuurivaikuttajia. Tämä joukko oli Kiinan valtion vieraana.

Samana vuonna Kurjensaari kirjoitti kirjan päiväkirjansa pohjalta nimellä Kiinalainen päiväkirja. Sain muutama vuosi sitten ostaa tämän kirjan eräästä antikvariaatista. Luin sen kiinnostuksella läpi uudelleen. Edellisen kerran kirja oli käsissäni vuoden 1958 lopulla tai seuraavan vuoden keväällä. Muistan tämän asian sen vuoksi, että keväällä 1959 ylioppilaskirjoituksissa oli suomen kielen kokeissa yksi otsikko, joka kiinnosti minua: ”Aasian herääminen” Tästä aiheesta myös kirjoitin.

Lukuelämyksenä kirja oli edelleen yhtä mielenkiintoinen kuin vuosikymmeniä sitten. Syynä on Kurejensaaren tapa kirjoittaa asioista ja hänen mielenkiintoiset diagnosinsa tuon ajan historian ja politiikan hengessä.

Matka alkoi Helsingistä 17.4.1953 ja paluu takaisin Helsinkiin 12.6.1953. Lento kulki reittiä Helsinki, Leningrad, Moskova, Kuibyshev, Sverdlovsk, Omsk, Novosibirsk, Krasnojarsk, Irkutsk, Ulan Bator, Shan Shanda ja Peking. Paluu tapahtui samaa reittiä mutta reitti poikkesi nyt Kasanin kautta.

Kiinan alueella käytiin seuraavissa kaupungeissa: Pansu, Nanking, Shanghai, Nangtshou, Kanton, Tshangsha, F-Tze-Ling, Wuhan-Hankou ja Peking.

Seurueeseen kuuluivat Matti Kurjensaaren lisäksi seuraavat kulttuurivaikuttajat: Aira Kolula (Sirola-opiston johtaja), Georg Backlund (kansanedustaja), Kustaa Vilkuna (akateemikko), Ritva Arvelo (näyttelijä-ohjaaja), Heikki Savolainen (lääkintäneuvos), Sylvi Kekkonen (kirjailija), Matti Järvenpää (kansanedustaja), Taimi Jokinen , Matti Rautio (säveltäjä), Kalevi Kilpi (toimittaja, poliitikko), Pentti Haanpää (kirjailija), Mauri Ryömä (poliitikko), Aune Laurikainen (SKP:n jäsen), Allen Järvenpää (professori), Tauno Korhonen (pääluottamusmies) ja Aimo Kanerva (kuvataiteilija, professori). Nimet on poimittu Kurjensaaren kirjan kuvatekstistä.

Mukana oli pääasiassa vasemmistolaisia vaikuttajia ja kansanedustajia sekä taiteen alojen edustajia. Kutsu tälle pitkälle matkalle tuli Kiinan ulkomaanasiain instituutin kautta. Matka oli huolellisesti valmisteltu ja hyvin johdettu.

Seurue oli saapunut Kiinaan, joka oli päässyt huiman kehityksensä alkuun. Takana olivat vaikeat itsenäistymisen vuodet keisarikauden päättymisen jälkeen. Sisäisten erimielisyyksien Kiina oli purkautumattomien jännitteiden alla. Vasta vuonna 1949 Kiina sisäiset olot alkoivat voimakkaasti muuttua tiettyyn suuntaan. Silloin syntyi nykyinen Kiinan kansantasavalta Mao-Tse-Tungin johdolla. Hän oli intellektuelli, joka oli saanut opetusta kirjallisuudessa. Maon johdolla alkoi Kiinan voimaksa kehitys kommunistisena valtiona. Kansa elintaso alkoi parantua ja koulutustaso kehittyä. Vaikka Kiina on aina tunnettu vanhasta kulttuuristaan, oli kansa kuitenkin jäänyt vaille koulutusta. Kiina on perustaltaan kommunistinen mutta sen punainen lippu kertoo kuitenkin sen kehityksen suuntaa: lipussa on viisi tähteä. Suurin tähti edustaa kommunistista puoluetta, neljä muuta pienempää edustavat työläisiä, talonpoikia, pikkuporvaristoa ja kansallisia kapitalisteja. Mielenkiintoinen ilmiö kommunistisessa maassa.

Mutta edellä mainittu vallanjako tulee vahvasti esille tämän päivän kehityksessä. Kiina on maailman nopeimmin kehittyvä maa ja on syöksymässä kiihtyvällä vauhdilla kapitalismin kuiluun. Joka vähänkään tahtoo seurata Kiinan taloudellista kehitystä, ei voi olla huomaamatta kehityksen suuntaa.  Taustalle jäävät talonpojat ja työläiset. Pari punatähteä pienenevät Kiinan punaisessa lipussa kunnes katoavat siitä kokonaan. Kun arvioidaan taloudellisia etuja vastakkain Kiinan väestön kanssa, on kiistaton tosiasia, että kansa enemmistö on heikoilla taloudellista valtaa vastaan.

Kurjensaaren kirja kertoo kuitenkin jotain muuta. Otan tähän suoran lainauksen kirjasta: ”Edessäni oli siis Kansallinen Kapitalisti, Kiinan lipun viides tähti. Herra Jung Nyi Tsung nousi ja tervehti kohteliaasti…. (herra Jung Nyi Tsung kertoo): Yhteiskunta ei voi pysähtyä paikalleen, se kehittyy lakkaamatta. Kehitys kulkee nyt varallisuuden tasoittumista kohti. Tämä on aivan luonnollista, koska omaisuuden epätasainen jakautuminen on suurten onnettomuuksien alkulähde. Jos yksi kerää liiaksi, toiset joutuvat köyhyyteen. Tultuanne tänne Kiinaan Te olette nähnyt, että olemme kulkemassa toiseen suuntaan kuin aikaisemmin. Kansa on yhtenäisempää ja onnellisempaa.”

Tämä tapahtuma on kirjattu vuonna 1953 Kiinassa. Jos verrataan Kiinan kehityksen suuntaa ja tapahtumia tuohon aikaan, voidaan vain todeta, että herra Tsungin ennustukset ovat toteutuneet. Mutta seurauksena ei olekaan tyytyväinen kansa vaan hiljalleen levottomaksi käyvä kansojen massa, joka hiljaa ja varovasti jälleen repii pidäkkeitä, jotka estävät Kiinan kansallista kehitystä.

Tuleepahan mieleeni vuosi 1959, jolloin käsittelin aihetta otsikolla ”Aasian herääminen”. Silloin ajatukseni juoksu oli hieman toinen kuin nyt. Olenkohan minä kerettiläinen ajattelija?

Köyhää kansaa (toinen osa)

 

 

Anna Maija Isotalo kuoli sen ajan mittapuun mukaan rutiköyhänä. Hänen jälkeensä perunkirjoitus oli muodollisuus, joka tuli hoitaa niin kuin laki sanoo. Luulenpa, ettei perinnöstä riidelty.

Hänen vanhin tyttärensä Aino Maria sai kuitenkin oikeuden asua maaomistajan luvalla miehensä Valtterin ja kolmen lapsensa Vienon, Onnin ja Anna Helenan kanssa samalla paikalla.

Mutta maailma ei ollut muuttunut heidän kohdallaan mitenkään. Elämä jatkui siis samalla tavalla kuin ennenkin. Monesti tulee miettineeksi, voiko toivottoman köyhyyden tila synnyttää ihmisessä taipumuksen omaksua köyhyys todelliseksi elämäntavaksi. Syntyykö ajan myötä tila, jota voisi kutsua kohtaloon alistumiseksi?

Aino pääsi asumaan äitinsä leskenmökkiin kun Anna Maija asui siellä Tampereella yhden tyttärensä luona. Mökki oli selvästi suurempi kuin hänen omansa. Ikkunoitakin oli kolmella seinällä ja nurkassa takka. Jatkeeksi oli tehty laudoista kylmä tila, jonne pääsi suoraan pirtin puolelta. Itse pirtti oli kodikas ja siisti. Luulen kuitenkin, että sen kyky pitää asukkaat talvisin lämpiminä oli vajavainen. Tässä pirtissä muistan käyneeni muutaman kerran, kun pääsin kulkemaan omien jakojeni päällä. Matkaa kodistani oli kilometrin verran ja pelkkä maailman näkeminen vei minut monesti maantien päälle ja Reipakan korpeen.

Taas kerran olin matkalla jonnekin. Tällä kertaa matkatoverina oli vanhempi veljeni. Poikkesimme käymään Ainon ja Valtterin mökillä mahdollisesti pelkästä uteliaisuudesta. Tai saattoihan meillä olla jotain muodollista asiaakin. Istuimme hiljaa ihan oven pielessä, johon oli asetettu penkin tapainen. Aino kyseli kuulumiset ja me koetimme vastailla parhaan kykymme mukaan. Vilkasta keskustelu ei voinut olla.

Hetken kuluttua hän huomasi ryhtyä vieraanvaraiseksi, meni kaapille ja haki sieltä lasipurkin. Hän avasi kannen ja nosti sieltä ruokalusikalla notkeaa siirappia ja sanoi:

”Ottakaa kumpikin tästä makeaa suuhunne, että jaksatte palata kotiinne”.

Hän nosti lusikan suun eteen vuorotellen ja valutti siirapin suuhumme. Ihan kaikki siirappi ei suuhun valunut. Muistan kuinka omalle puserolleni jäi ohut siirappivana valumaan alas. Mutta se ei minua haitannut. Jotain kumman lämmintä ailahti mielessäni. Varmaan se oli ele ihmiseltä, joka välitti ja tahtoi osoittaa sen siirapilla.

Ennen näitä minun ja veljeni kokemia tapahtumia oli tapahtunut monia asioita. Ainon ja Valtterin kaikki kolme lasta olivat poistuneet kotoa, kukin kohtalonsa mukaan. Vanhin lapsista Vieno oli mennyt avioon Perttula-nimisen miehen kanssa. He asuivat muualla. Onni joutui aikanaan sotaväkeen ja suoraan rintamalle varusmiespalveluksen jälkeen. Hän oli puolustamassa niitä arvoja, jotka olivat silloin vallitsevina Suomessa. Hän teki sen vain käskystä. Ei hänellä ollut puolustettavana muuta kuin oma henkensä. Ei hän ollut ymmärtääkseni kapinoivaa sorttia - ei henkisesti ei fyysisesti - vallitsevaa menoa kohtaan. Hän vain teki sen minkä yhteiskunta häneltä odotti. Niinpä hän kaatui sankarina maansa puolesta Karjalan Kannaksella 27.6.1944 puolustaessaan niitä arvoja, joita hän ei kovin hyvin tuntenut ja isänmaa ylisti virallisesti hänen sankaruuttaan. Ennen kuolemaansa hän oli kirjoitellut kotiinsa terveisiä ja pyytänyt: ”Lähettäkää ruokaa, rahaa tai ruumisarkku!” Sanonta oli varmaan tuohon aikaan sotilaitten keskuudessa eräänlainen vitsi. Sitä ruumisarkkuakaan ei toki tarvinnut lähettää. Se annettiin valtion puolesta. Hän oli alle 20 vuotta vanha.

Nuorin tyttäristä Anna Helena meni avioon sotien jälkeen ja hänestä tuli rouva Aho. Aikanaan hän muutti miehensä mukana Ruotsiin ja katosi sinne siirtyneitten suomalaisten satatuhantiseen joukkoon.

Valtteri oli hiljainen eläjä, jonka ainut tehtävä oli saada riittävä toimeentulo. On mahdollista, että hänellä myös haave omistaa jotain enemmän kuin mitä hänellä jo oli. Yhden asian hän jo omisti. Hän oli henkisesti vapaa ja fyysisesti riippumaton muitten elämästä, koska muita vaihtoehtoja ei ollut. Kukaan ei voinut kuitenkaan arvioida hänen onnellisuutensa tasoa tai sisäisiksi kuiskauksiksi jääneitä toiveita.

Vaimo kulki kylällä ja teki niitä töitä, jotka hänen tehtäväkseen annettiin. Aikakausi oli kuitenkin maaseudulla luontaistalouden aikaa, joten palkkojen saanti jäi anhittomiin. Ruoka toki kuului etuihin niin kauan kuin töitä riitti. Ehkä vähäinen rahapalkkakin oli mahdollinen. Mutta Valtterilla oli ajoittain hyviä jaksoja työelämässä. Muistan hänen olleen useina kesinä työssä läheisellä sahalla, jossa minäkin opettelin tekemään työtä nuorena poikana useana kesänä. Valtterin tehtävänä oli kuljettaa sahauksessa syntyneet rimat kärryillä pienoisrautatietä pitkin pois sahalta. Kärryt oli työnnettävä rataa pitkin runsaan sadan metrin päähän ja ladella rimat pitkäksi venyvään pinoon. Luulen, että näitä rimoja Valtteri sai myös ostaa halvalla omistajalta ja kuljettaa miten taisi kotiinsa polttopuiksi. Kuivat rimat olivat huonoa polttopuuta, koska ne paloivat hyvin nopeasti uunissa. Halpoja ne kuitenkin olivat, koska sahanomistaja luokitteli jätteeksi.

Mahtoi hän muutakin työtä saada kylältä mutta uurastuksen tuloksena oli pitkän päivätyön tuottama väsymys ja vaatimaton rahapalkka. Joskus sydäntalvella työt saattoivat olla katkolla ja polttopuiden hankinta taisi olla kovan takana. Joskus talvisin hänen oli syyllistyttävä varkauden syntiin polttopuita hankkiessaan, jonka synnin minä ainakin antaisin viipymättä ja pyytämättä anteeksi. Hän näet talvisin illan pimetessä lähti läheisen joen rannan propsilaanille mukanaan kelkka. Sopivasta pinosta hän otti tarpeellisen määrän jo hieman kuivahtaneita pöllejä ja vaivaa nähden työnteli ne kelkassaan kotiinsa. Valitettavasti eräänä iltana me huolimattomuuttamme aiheutimme hänelle ongelman, jota emme olisi halunneet tehdä. Isä ja minä istuimme iltaa naapurissa ja isä kertoi kohta tapahtuvasta polttopuun hankinnasta. Jostain syystä hän tiesi tarkan aikataulun ja menimme talon kuistille seuraamaan tapahtumaa.

Valtteri oli tulossa kelkallaan kohti tavoitettaan, joka oli muutaman sadan metrin päässä joen rannassa. Tarkkaavainen Valtteri huomasi kuitenkin pimeydestä huolimatta liikettä kuistilla. Hän pysähtyi kelkkoineen ja kääntyi takaisin kohti Reipakan korpea.  Meillä ei kuitenkaan ollut tarkoitus häiritä hänen toimiaan. Näin jälkeenpäin ajatellen me teimme virheen kun edes menimme katsomaan Valtterin liikkeitä.

Ihmisille aika on rajallinen suure. Tulee aika, jolloin kaikki päättyy. Jokainen vuorollaan poistuu keskuudestamme. Fyysinen olemus kuolee ja henki muuttaa ei-fyysiseen tilaan. En vain tiedä mikä se tila on – ei kukaan tiedä. Aino kuoli 1960 elettyään 64 ajastaikaa ja Valtteri vuonna 1865 elettyään 67 vuotta.

Yhden ihmeellisen ajanjakson hän sai vielä leskenä kokea. Nuorimmainen tytär haki hänet Ruotsiin toviksi aikaa.

Köyhää kansaa (ensimmäinen osa)

 

Lähestyttäessä etelästä kirkonkylää mäntykankaalla aivan tien kupeessa on pieni aukea oikealla puolella tietä. Aukea on juuri niin suuri, että sinne mahtuu kaksi pientä mökkiä. Toinen niistä jää lähes näkymättömiin lähempänä tietä olevan mökin taakse. Pieni ryytimaa mökkien välissä tarjosi kesäaikaan vähäistä ravinnonlisää porkkanoiden ja perunoiden avulla. Koko aluetta kutsutaan etelän puolella asuvien kyläläisten toimesta Korveksi tai Reipakan korveksi. Se ansaitsee nimensä vain sen vuoksi, että kauniissa mäntymetsässä matkalla kirkonkylään oli vain nämä kaksi mökkiä 1900-luvun toisella vuosikymmenellä ja viimeinen talo ennen korpea on Reipakka nimeltään.

Matti Isotalo meni avioon ennen vuotta 1896 Anna Maija Nelimarkan kanssa. Mutta heille ei löytynyt asuinpaikkaa kummankaan kotitilalla. Niinpä he poistuivat nyytteineen kodeistaan ja asettuivat asumaa mökkiläisinä Reipakan korpeen – tietenkin luvan jälkeen. Niinpä Mattia tituleerattiin mökkiläiseksi ja vaimo sai sitten sovitella omaa sosiaalista asemaansa sen mukaan miten ja missä hän elämänsä viimeiset vuodet miehensä kuoleman jälkeen eli. Todellisuudessa sosiaalisen aseman määritteli yhteiskunta niin kuin muidenkin kohdalla. Asema määräytyi sen mukaan kuinka kauas piti kulkea omalta tontiltaan ennen kuin astui vieraalle maalle. Mitä kauempana raja oli, sitä korkeampi oli asema.

Matti aloitti siis perheen perustamisen varsin vaatimattomin aineellisin eväin. Mökki saatiin asuttavaan kuntoon ja perhe alkoi lisääntyä nopeaan tahtiin. Ensimmäinen lapsi – Aino nimeltään – syntyi 1896 ja viimeinen kymmenes lapsi Vieno syntyi 1915. Tällaisten mökkiläisten historioita ei kirjoiteta reaaliaikaisesti muistiin. Mutta johtopäätöksiä sentään voidaan tehdä. Tämäkin tarina perustuu vain osittain aikalaisteksteihin ja suurimmaksi osaksi perittyyn tietoon ja minun omiin kokemuksiini.

Niinpä kirjoitan nyt niistä poloisista, jotka asuivat Reipakan korvessa osan kituliaasta elämästään ja unohdan muut perheenjäsenet pois siitäkin syystä, että aloittivat elämänsä muualla päin Suomea varhaisessa vaiheessa. Sen verran sanon, että kaksi Matin ja Anna Maijan lapsista muutti asumaan Pirkkalaan ja perustivat perheen siellä. Tämä tekstin edetessä heihin ulottuu ainakin fyysinen yhteys heidän äitinsä kautta.

Matti kuoli vuonna 1916. Ehti sentään täyttää 43 vuotta. Rippikirja kertoo hänen käyneen Amerikassa. Mutta siihen minä en usko. Leski Anna Maija jäi asumaan mökkiläisenä Reipakan korpeen. Hänen ensimmäinen lapsensa Aino meni avioon ennen vuotta 1918 Kustaa Valtteri Välimäen kanssa - ehkäpä samana vuonna kun Suomi haki tuoreen perustuslakinsa turvin oikeutta määrätä itse omista asioistaan. Aino ja Kustaa Valtteri (josta kylän asukkaat tekivät vain Valtterin) aloittivat asumisensa samalla pikku aukealla missä Aunen äiti aloitti leskenpäivänsä.

On ehkä syytä kertoa ensin Anna Maijan elämänkaari pääpiirteittäin. Mielestäni se opettaa jotain muillekin ihmisille, jotka ovat etääntyneet todellisesta elämästä kevyemmälle linjalle, joka ajan myötä rapauttaa vähitellen sen yhteyden joka on välttämätöntä menneen ja nykyajan välillä. Kun tämä yhteys ohenee ja joittenkin osalta kokonaan katkeaa, alkaa siitä eteenpäin aika, joka on epätodellista eikä vastaa sitä totuutta, jossa totuudessa maailmassa tänään eletään.

Itse tunsin nuorena poikana Anna Maijan ihmisenä, joka minussa herätti hieman kummastusta ja jopa lievää pelkoakin. Näin jälkeenpäin ajatellen kummastukseni johtui siitä, että näin hänen elämäntavassaan piirteitä, jotka tekivät hänestä henkisesti vahvan mutta yksinkertaisesti elävän ihmisen. Ei hänellä mitään ollut sellaista maallista omaisuutta, joka olisi helpottanut tai keventänyt hänen maallista vaellustansa. Ei edes se pieni mökkikään, missä hän asui. Sen huomasin vuosia hänen ja hänen tyttärensä Ainon perheen poistuttua paikalta. Molemmat mökit ja pienet ulkovajat saunoineen tuhottiin maaomistajan toimesta. Jäljelle jäivät perustusten kivet ja tukehtuva kaivo. Hehän olivat vain mökkiläisiä.

Monta kertaa näin hänet matkalla johonkin lähikylän taloon joko kutsuttuna hierojana tai vain muuten matkalle lähteneenä. Kävi myös meilläkin hieromassa. Näin hänet usein myös tienvarren metsiköissä seisomassa hiljaa suojaavan puun takana tuijottamassa eteensä kädet ristissä huivi tiukasti leuan alle sidottuna. Yhtään sanaa ei ollut kuultavissa mutta voimakkaat pään pudistukset kertoivat hänen keskittyvän johonkin. Juuri nämä metsässä hiljaa seisomiset tekivät minut mietteliääksi ja minun oli pakko epäsuorasti tiedustella vanhemmiltani miksi hän näin menetteli. He uskoivat hänen rukoilevan. Varmaan niin olikin. Hän saattoi elää tuon hetken niin voimallisesti, että vaipui transsinomaiseen tilaan rukoushetken aikana.

Eräs toimittaja oli tavannut hänet junassa matkalla Tampereelle. Hän kirjoitti tapaamisesta Kotiliesi-lehteen. Laitan tähän lainauksen toimittaja Jussi Kankaan tekstistä:

” Ei ollut suuren suurellista mummon ulkoasu. Röijy ja hame olivat nähneet jo hyvin monta kesää. Jalassa pikisaumapieksut, jollaisia sydänmailla pidettiin puoli vuosisataa sitten - kipparanokkaiset ja kantapääkin hiukan lintassa. Mutta mummo oli tottunut sellaisiin. Huivi oli hieman nykyaikaisempi ja käsilaukku vielä nykyaikaisempi - eihän sellaisia mummon nuoruudessa käytetty.

Konduktöörin saapuessa vaunuun mummo avasi käsilaukkunsa, jossa piletti oli tarkasti paperiin käärittynä. Se käsilaukku näytti olevan amerikkalaista valmistetta - krokotiilinnahkaa jäljittelevä. Oli aikanaan ollut hieno laukku, jota joku Mrs. Simmons oli ylpeänä kanniskellut Seattlessa USA. Niin luki tekstattuna  laukun sisäpuolelle. Lahjapaketissa saapunut, luimme itseksemme edelleen. Muutaman asemavälin matkustettuamme kertoi mummo menevänsä Tampereelle tyttärensä luokse. Sanoi asuneensa Tampereella kymmeniä vuosia. Tehtaassa töissä ja sitten saunottajana.

”Menen vain hakemaan kirjani pois Tampereelta ja sitten menen Alajärvelle. Olen sieltä syntyisin ja siellä minulla on mökki."

”Junaan tuli jostakin kaksi hepsankeikkaa. Eivät tienneet oikein kuinka hienoja olla. Koltut viimeistä muotia. Ja niin taivaan alla kiharoituja ja maalattuja - yrittivät puhuakin hienosti, joskin puheessa vilahteli sanoja, joita ei oikeiden hienojen ihmisten suusta kuule.

Istuivat vähän aikaa vieressä, mutta kaiketi vierastivat tämän rehellisiä suomalaisia pieksuja ja ihmetteleviä katseita, koska muuttivat toiseen vaunuun, vaikka tilaa oli kyllä. Oli siinä vastakohtaa kerrakseen - totesimme vastapäätä istuessamme.

Naikkosten mentyä tuuskahti mummo:

"Tuommoisia niistä nyt tulee, kun ollaan vähän aikaa kaupungissa - - -"

 Ja sanoi mummo vielä muutakin. Mutta se vain osoitti selvää selvemmin, että hän oli sisältä sitä mitä päältäkin. Vilpitön sielu.

 Juna mennä koluutteli ja istuminen alkoi raukaista. Mummo nukahti ja varmaankin näki unta, siitä mökistään Alajärvellä.”

Anna Maija Isotalo (os. Nelimarkka) eli säädetyn ajan ja kuoli. Omaiset surivat. Ehkäpä vanhat tututkin kylässä surivat. Muu maailma ei asiasta tiennyt eikä tarvinnutkaan tietää.

Koulun synty ja tuho

                                  

                                       PROLOGI

Olen unessa useasti

              sinun kaduillas koulutie.

              Kotiportilta kouluun asti

              minun askeleeni vie.

 

Tämä oli se koulu, jossa minä äitini päättäväisyyden takia jouduin käymään läpi neljän vuoden ajan tuskaisen alun opin tiellä, joka alkoi vuonna 1949 ja joka päättyi vasta vuonna 1996 päästyäni samasta oppikoulujärjestelmästä ansaitulle eläkkeelle opetustyöstä.

Me oppilaat muutimme pappilan renkituvasta syksyllä 1949 uuteen kouluun. Kaikki, mihin koskimme, astuimme tai katsoimme, oli uutta tuoreelle puulle tuoksuvaa ympäristöä. Vain pulpetit olivat vanhoja.

Muistan vuoden 1948, jolloin tulevan koulun paikalle oli kokoontunut iso joukko miehiä ja hevosia kärryineen. Alueelle oli paalutettu suuri nelikulmainen kehä, jonka arvasin olevan tulevan koulun paikka.

Miehet ryhtyivät tarmokkaasti avaamaan merkityn kehä reunoja valtavilla suovesureilla turpeen läpi ja aloittivat kaivamisen. Tämän muistan ja vähän muutakin koulun rakentamisesta. Mutta minulla on kova halu nyt kirjoittaa vain siitä miten minun koululleni on käynyt.

Nyt ovat kaikki ne opettajat pois menneet, jotka meidän kanssamme aloittivat uudessa keskikoulussa: rehtorit Marjatta Hosia ja Karl Höök, opettajat Hellin Aho, Pauli Teittinen, Armas Männistö ja monet muut. Osa oppilaistakin on siirtynyt rajan toiselle puolelle. Heidän ei tarvitse seurata tätä murhenäytelmää.

 

 

 

Sitten tapahtui jotain sellaista, jota en itse ymmärrä. Tuossa uljaassa kovasta hirrestä rakennetussa ja mielestäni tyylikkäässä rakennuksessa havaittiin kavala vihollinen, joka tuhosi rakennusta salaa ihmissilmän näkemättä. Se oli maapallon vanhin elävä organismi, joka tarttuu kaikkeen – leipäänkin. Muistan aina lapsuuteni ajoilta äidin kehotukseen syödä jokainen leipäpala – homeinenkin – sillä se antaa syöjälleen kirkkaan lauluäänen. Näin me uskoimme asian olevan ja söimme leivän antimen loppuun saakka, oli se homeinen tai ei.

Mutta että Alajärven ensimmäinen keskikoulu on tullut kelvottomaksi homeen takia, tuntui aivan uskomattomalta. Näin kuitenkin kaupungin herrat olivat päättäneet – homeinen se oli, ihan varmasti. Homeen tiedettiin piilevän jossain tai ainakin uskottiin niin. Emmehän me sivulliset sellaista voi tietää. Kaikki jäi uskomisen varaan: niin kait se sitten on.

En puutu enkä moiti monen miljoonan euron tappion aiheuttaneen homeen vaikutusta tehtyyn päätökseen – mutta ihmettelen vain. Hän, jota ei tämäntapainen asia kiinnosta, voi suhtautua asiaan välinpitämättömästi. Minä en siihen kykene. Uskon, että useimmat ikätovereistani, jotka kanssani kävivät tämän koulun tiloissa keskikoulunsa läpi, ovat kanssani samaa mieltä. Osa koulumaailmamme identiteettiä on tuhottu.

 

 

EPILOGI

 Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Talot matalat kahta puolta -

miten tunnen ne tarkalleen!

Yli niiden mäeltä tuolta

kohoo kirkko tornineen.

Ja mun matkani keskitiellä

näky ihana, aamuinen:

tytön sinisen kohtaan siellä

ja katsehen sinisen.

Vie jalat kuin karkelossa

läpi pienen puistikon.

Sen penkillä kuutamossa

ens runoni tehty on.

Ja puiston puiden takaa

- miten lempeine silmineen! -

mua katsoo kaunis, vakaa

runoruhtinas, piispa Franzén.

Ja koulun aitaa vastaan

jo vanhan rehtorin nään.

Miten tuttu astunnastaan

ja ryhdistä miehisen pään!

Syysaamu kirpeä koittaa

yli heräävän kaupungin

ja sen laidassa koski soittaa

tutun sävelen ilmoihin.

Ja ma unhotan läksyni vaivan

ja kaikki niin kaunihiks saa.

Mua jossain kaukana aivan,

elo ihana odottaa. -

Olen unessa useasti

sinun kaduillas, koulutie.

Ah, enkö ma hautahan asti

myös koululainen lie?

(V.A.Koskenniemi)